Kaavoituksen avoimuus on märkä päiväuni

Päättäjille kannattaa puhua kasvokkain. Tässä kasvokkain Ei enää palaakaan Keskuspuistosta-liikkeen grand old man Vilho Ikkala ja oikeusministeri Tuija Brax, liikkeemme tärkeimpiä ja pitkäaikaisimpia tukijoita.

Vuonna 2000 voimaan astunut Maankäyttö- ja rakennuslaki nosti ensimmäistä kertaa kansalaiset toimijoiksi kaavoituksessa. Se korosti kaavoitusprosessin avoimuutta: sitä, että kaavasuunnitelmiin voi tutustua kaavoituksen kaikissa vaiheissa ja sitä, että niihin voi myös vaikuttaa ja niistä lausua oman mielipiteensä. Todellisuus on kuitenkin paljon raadollisempi.

Käytännössä kansalaiselle laissa suodun aktiivisen roolin ottaminen edellyttää omaa aktiivisuutta, erittäin kovaa päätä, kovakorvaisuutta ja suhteita päättäjiin. Niitä suhteita voi tietenkin aktiivinen kansalainen itse hankkia, ottamalla puhelimen käteen, kirjoittamalla heille sähköpostia tai tapaamalla heitä henkilökohtaisesti.

Omien kokemuksieni perusteella olen lähtökohtaisesti hyvin epäileväinen kaupunkisuunnittelupäättäjiä kohtaan ellei toisin todisteta. Heistä moni toimii siten että se antaa aiheen epäillä heidän pitävän kuntalaisia vihollisinaan, joiden tehtävänä on vaikeuttaa heidän massoittelutavoitteitaan. Eikä tämä epäily välttämättä jää aivan kielikuvan tasolle: tiedän omasta kansalaisliikkeestäni, että päättäjä voi olla valmis uhraamaan henkilökohtaiset ystävyyssuhteetkin siinä vaiheessa kun hänestä tulee kaavoituspäättäjä.

Neuvon tapaamaan päättäjiä henkilökohtaisesti, sillä sähköposteihin he eivät välttämättä vastaa. He saavat niitä nimittäin aika paljon, ja meilit on helppo deletoida. Henkilökohtaisessa tapaamisessa päättäjä ei pysty menettelemään kuin se entinen tyttö, joka pakeni ystävänsä selän taakse kun kävin häntä kumartamassa vanhojentanssiharjoituksissa daamikseni. Tai jos näin tekee, nolaa itsensä. Mieluiten kannattaa puhua heille joukkotilaisuuksissa, kuten kaavoitustilaisuuksissa tai erilaisissa julkisissa vaalitilaisuuksissa, sillä muut paikallaolijat ovat "todistajia" ja "vartijoita".

Sekä omien että tuttavieni kokemuksen kautta yleensä vihreät ja vasemmistoliittolaiset ovat myötämielisimpiä toimimaan Maankäyttö- ja rakennuslain velvoittamalla tavalla. Näin siis ainakin Helsingissä. Tämän epäilen johtuvan siitä, että näiden puolueiden viiteryhmänä ovat kansalaiset ja niillä on suorin yhteys epäpoliittiseen kansalaistoimintaan. Niillä ei myöskään ole vakiintuneita yhteyksiä liiketoiminnallisiin intresseihin. Helsingissä hyviksiin kuuluu myös Keskusta.

Puhelinkeskusteluissa päättäjien kanssakin on sellainen vika, ettei niitä voi käyttää todisteena, jos nimittäin on mennyt nauhoittamaan puhelun ilman vastapuolen suostumusta. Puhelinkeskustelusta tehtyjä muistiinpanoja ei välttämättä pidetä yhtä vastaansanomattoman todistusvoimaisena dokumenttina kuin nauhaa, ja nekin voivat sitäpaitsi johtaa käräjille. Minua on eräs johtava kaavoituspoliitikko uhannut oikeustoimilla kuullessaan että teen muistiinpanoja puhelinkeskustelustamme. Näitä todistajia ja vartijoita nimittäin tarvitaankin jos kansalainen ei halua oikeuteen, jossa sitten tarvitaankin niitä oikeita todistajia ilman sitaatteja.

Maankäyttö- ja rakennuslain vakavasti ottaminen voi siis johtaa kansalaisen käräjille, jossa hän on syytettynä, vaikka pitäisi olla toisinpäin, jos ei mistään muusta niin vähimmilläänkin maankäyttö- ja rakennuslain hengen rikkomisesta.

Anttilan kevätlaulu

Kevät on sitten tainnut lyödä tältä erää talven selkärangan poikki. Tämän kunniaksi päätin manata talvea, ja heittää talviturkin naulaan. Talvi on ollut pitkä, ja välikausitakkini taskuista löytyi runsaasti muistumia viime syksystä. Siellä oli:

- 10 nenäliinan pakkaus
- Vihreät de Gröna –rintanappi
- sitruunanvärinen Post it –lappu (tyhjä)
- HKL.n kertalippu, päivätty 26.10.08, kello 19.32
- 1 kpl omatekoisia käyntikortteja
- 2 kpl kirjapainosta tilattuja käyntikortteja sekä
- Maija Anttilan neliväriesite

Happamia, sanoi vihreä demareista

Kävin vaalipäivän aattoaamuna Kannelmäen Prismassa ostamassa ruokaa lauantaiksi. Itse en paha kyllä ehdi siitä nauttimaan vaalityöntakia, paitsi greipistä, joka odottaa minua huomisaamuna.

Happaman mutta ah niin pirteän greipin lisäksi minua odottaa Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtaja Maija Anttilan hymyilevät kasvot. Hänen vaaliesitteensä oli juuttunut greippini hintalapputarraan kiinni.

Ihmisestä kertoo paljon hänen käyttämänsä verbit. Hänen mottonsa "Rakennetaan hyvä Helsinki kaikille" on hyvin kuvaava. Hänen johtamansa kaupunkisuunnittelulautakunta on nimittäin rakentanut. Ei ehkä aivan Yleiskaavan lähetyskäskyn verran, mutta laatu korvaa määrän, ja parhaille paikoille on tulossa lisää: Kruunuvuorenrantaan, Mustavuoreen, Myllypuron metsään ja Lääkärinkadulle.

Lapsuudessani joulun alla huonekaluliikkeillä oli tarjouksia, joissa sai kinkun kaupan päälle ostettuaan sohvan. Nyt tällaiset kytkykaupat kuulemma on kielletty, mutta ei siltä näytä. Haluan nauttia greippini ilman demareita, kiitos!

Musiikkitalo ja keskustakirjasto

Helsingissä on pääkaupunkiasemastaan johtuen paljon valtakunnallisia laitoksia, joita on rakennettu myös kaupungin omistamalle maalle. Jos samanaikaisesti kaupungin laitoksia olisi sijoitettu valtion maalle samassa suhteessa, molemmat osapuolet olisivat tyytyväisiä.

Esimerkiksi musiikkitalo tulee siihen kuin se nyt tulee siksi että kaupungilla sattui nyt olemaan tällainen tontti vapaana - parempaa ei ollut tarjolla - ja valtio velvoitti kaupunkia järjestämään musiikkitalolle tontin koska kaupunki oli maanvaihtokaupoissa "antamispuolella". Korostan, että en vastusta musiikkitaloa sinänsä. Musiikki on Suomen huippu"tuotteita" ja se ansaitsee oikean pyhätön.

Pasilaan rakennettiin pääkirjasto 80-luvulla, koska vielä noina aikoina, osin kai kaikuna Eliel Saarisen Kuningasavenue-ajatuksen peruina, siitä piti tulla Helsingin uusi toiminnallinen keskus, ja kantakaupunki tuli rauhoittaman historialliseksi säilytteeksi, kävelymonumentiksi satunnaisille kaupunkinautiskelijoille, asukkaille ja turisteille. Pasilasta ei kuitenkaan tullut keskusta, ja Pasilan kirjasto onkin syrjässä ollakseen todellinen keskustakirjasto, vaikka sinänsä tarpeellinen. Ihastuttavalla, Anni Sinnemäenkin ylistämällä Rikhardinkadun kirjastolla taas ei ole kasvuvaraa.

Helsinki tarvitseekin todellisen keskustakirjaston, joka voisi kenties olla paitsi Helsingin uusi pääkirjasto, myös kansalliskirjastomme eli kirjallisen kulttuurimme lippulaiva. Tämä ei kuitenkaan saa tarkoittaa sitä, että lähikirjastoverkkoa ajetaan alas ja aukioloaikoja lyhennetään, sillä kirjastot ovat kansansivistyksemme toinen kivijalka peruskoulutuksen ohella, yhteisesti jaettu demokraattinen oikeus sivistymiseen mutta myös viihdytykseen. Minne uusi ja uljas kirjasto sitten tulisi?

Keskustakirjastoasiassa valtio ei tietenkään tulisi osoittamaan hyvää hyvyyttään tonttia kaupungille, vaan tontti alistetaan normaalille tarjouskilpailulle, johon kaupunki voi halutessaan osallistua. Ilmainen tontti ja valmis rakennus keskustakirjastolle erinomaisella paikalla olisi Postitalo, jossa jo toimii kirjasto. Jostakin kumman syystä sitä ei saa muuttaa kokonaan kirjastoksi, vaikka siinä saa toimia esimerkiksi kahvila ja postimerkkimyymälä. Postitalossa olisikin syytä kaavamuutokseen, sillä talo tunnetaan jo toimivana musiikkikirjastona ja lisäksi Postitalo on ydinkeskustan kulttuurihistoriallisesti upeimpia rakennuksia. Toinen mahdollisuus keskustakirjastolle olisi Lasipalatsi, joka tietysti edellyttäisi kaavamuutoksen ja nykyisten yrittäjien vuokrasopimuksen umpeutumisen.

Kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtaja Maija Anttila ehdottaa uutta keskustakirjastoa Hakaniemeen. Näköjään demarit ovat oppositiosta käsin kepulaisempia kuin keskustalaiset itse; hekin ovat ryhtyneet alueellistamaan, sillä vaikka Hakaniemi onkin eloisa ja varsin keskeinen solmukohta, Helsingin ydinkeskusta on Senaatintorin, Erottajan, Kampin ja Rautatieaseman muodostaman vinoneliön sisällä.

Jotta keskustakirjaston voisi sijoittaa Hakaniemeen, sitten pitäisi Helsingin keskusta ensin siirtää Hakaniemeen. Minä soisin mieluusti Hakaniemelle kirjaston, mutta keskustakirjaston on oltava paikassa, jossa kulkee - sekä sattumalta että tarkoituksellisesti - kaikkein eniten ihmisiä päivittäisillä asioillaan, ja silloin oikea paikka on Mannerheimintien varressa.

Ja Demareille tiedoksi: Suomen Keskustaa ei pidä sekoittaman Helsingin keskustaan. Yksi niistä on puolue.

Ode vastaan Hannu

Kenelle kuuluu Helsinki? Autoille, liike-elämälle vai ihmisille? Hakamäentien työmaata Ilmalan läheltä. Kunnollisten poikittaisten joukkoliikenneyhteyksien puuttuessa, Helsingin kaupunkisuunnittelussa on katsottu autoilijoiden tarpeet ulkoilijoiden tarpeita tärkeämmäksi.

Pekka Korpisen jäädessä eläkkeelle, kaupunkisuunnittelutoimesta vastaavan kaupunginjohtajan paikka menee hakuun. Koska paikka koetaan tärkeäksi; siinä pääsee visioimaan kaupungin kehitystä, ja koska se on perinteisesti kuulunut kaupunginvaltuuston toiseksi suurimmalle ryhmälle, pikkulinnut ovatkin laulaneet, että Korpiselle tätä eläköityisen aikaistamista "suositeltiin". Kunnallisvaalithan koittavat jo vuoden päästä, ja silloin Helsingin toiseksi suurimman valtuustoryhmän paikka on taas haussa.

Helsingin Sanomat järjestää tänään (torstaina) 11.10 tentin kello 17 Sanomatalossa, jossa ehdokkailta voi esittää kysymyksiä heidän kaupunkipoliittisista visioistaan. Kilpailemmeko veronmaksajista Espoon ja Vantaan kanssa hinnalla millä hyvänsä? Tyhjeeneekö tulevaisuuden Helsinki palveluista, jotka siirtyvät laatikkomarketteihin, jolloin siitä tulee autoista vielä nykyistäkin riippuvaisempi? Onko Helsinki c-luokan piilaakso vai maailmanlaajuisesti ihailtava puistokaupunki? Kunnioitammeko Bertel Jungin perintöä vai haluammeko Eliel Saarisen malliin korvata lahdet moottoriteillä ja Alvar Aallon esimerkkiä seuraten, tehdä Helsingin keskustasta kuolleen monumentin?

Ehdokkaat ovat Hannu Penttilä (SDP) ja Osmo Soininvaara (vihr.). Hannu Penttilä on toiminut pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunnan YTV:n johtajana, kun taas Osmo Soininvaara on entinen peruspalveluministeri, yhteiskunnallinen ajattelija ja innokas joukko- ja kevyen liikenteen puolestapuhuja.

Joskus kieltämättä tuntuu siltä, että YTV onkin lyhennys sanoista yhteistyöttömyysvaltuuttamattomuus. Pääkaupunkiseudun yhteisestä maankäyttöpolitiikasta ei voi edes puhua, joukkoliikenteen käyttö kuntarajojen yli takkuaa ja palvelujen yhteiskäytöstä aletaan vasta pääsemään jyvälle.

Jos ei pääse tämäniltaiseen tilaisuuteen tai omalle kysymykselle ei jää tilaa Kimmo Helistön tai Maija Anttilan tärkeämmiltä kysymyksiltä tai se jää vastausta vailla, Helsingin Vihreät järjestää Annantalolla maanantaina 22.10 toisen tentin. Tästä tilaisuudesta seuraa infoa myöhemmin.

Ehdokkaille voi välittää kysymyksiä oheisen Hesarin otsikkolinkin kautta.

Keskuspuisto on yhteistä omaisuutta

Sanotaan, että kansalaiset ovat vieraantuneet politiikasta. Totuus taitaakin olla päinvastainen; poliitikot ovat vieraantuneet kansasta. Tässä suhteessa Maija Anttilan kolumni (23.10.2005) Helsingin Uutisissa oli monellakin tapaa hyvin paljastava.

Leimatessaan Keskuspuiston eteläosaan suunniteltua asuinrakentamista vastustavat kuntalaiset ja kansalaiset luluilijoiksi (lulu=locally unwanted land use, eli paikallisesti ei-toivottu maankäyttö), Anttila tulee samalla myöntäneeksi, että Helsinki onkin loppujen lopuksi vain pieni (agraarinen?) kyläpahanen.

Kutsuessaan kaavoitushankkeen vastustamista luluiluksi hän myös myöntää, että Lääkärinkadun rakennushankkeessa onkin kyse paljon suuremmasta asiasta kuin vain omille nurkille rakentamisen vastustamisesta

Hanketta vastustavat paitsi useat hankkeen välittömässä lähipiirissä asuvat, myös muualla pääkaupunkiseudulla asuvat, jotka käyttävät Keskuspuistoa ja jopa eräät ulkosuomalaiset, jotka ovat ylpeitä Helsinkimme luonnonläheisyydestä.

Anttila ei täsmennä, mitä hän tarkoittaa sillä kilpailulla, jossa Helsingin olisi menestyttävä. Ketä vastaan kilpailemme, missä asiassa ja millä keinoilla?

Olemmeko mukana Vantaan aloittamassa ihmishuutokaupassa, jossa ihmisarvo mitataan veronmaksukyvyllä? Vai yritämmekö kenties kilpailla samassa painoluokassa eurooppalaisten metropolien kanssa? Siinä voi käydä kuin entiselle nyrkkeilijälle.

Maalaillessaan uhkakuvia Helsingin ylle Anttila tekee itsestään ylivertaisen asiantuntijan. Samalla hän kehottaa äänestämään itseään. Kenties hän raottaa verhoa salaperäisen uhkakuvan päältä seuraavalla vaalikaudella.

Anttilan välttämättömyyksiin sopeutumista painottava retoriikka ei ole mitään uutta. Sitä käytti jo esimerkiksi valtiovarainministeri Juho Vennola 1930 -luvun suurlaman aikana kehottaessaan ihmisiä säästämään. Sietäisi toivoa, että päättäjien ja kansalaisten suhde olisi muuttunut valistussuhteesta edes hieman tasa-arvoisemmaksi.

Kun maankäyttö- ja rakennuslakia säädettiin 1998, tarkoituksena oli lisätä kuntalaisten kuulemis- ja vaikutusmahdollisuuksia. Totuus taitaa kuitenkin olla toisenlainen. Jo lain säätämisvaiheessa eduskunnan perustuslakivaliokunta ilmaisi huolensa näin: "Ratkaisevaksi kuitenkin muodostuu, kuinka todellisia yksilön osallistumis -ja vuorovaikutusmahdollisuudet ovat käytännössä... tarvittaessa ryhdytään lisätoimiin vaikutusmahdollisuuksien turvaamiseksi".

Kenties kansanedustaja Anttila on kunnallispoliitikko Anttilaa viisaampi, mutta varatessaan kunnan kokonaisvaltaisen kehittämisen ymmärtämisen vain päättäjille, hän ainakin nostaa itsensä kuntalaisia viisaammaksi.

Michael Perukangas
valtiotieteiden maisteri

Mielipidekirjoitus julkaistu Helsingin Uutisissa 30.10.2005 - kommentti Maija Anttilan kolumniin (Helsingin Uutiset 23.10.2005)

toim.huom. ehkä myös vihreä kansalaisaktivisti Perukangas vuonna 2007 on kansalaisaktivisti Perukangasta vuonna 2005 viisaampi, sillä Maija Anttila ei ole kansanedustaja. Tai ehkä kansalaisaktivisti Perukangas yritti vain ounastella kuluneen kevään eduskuntavaalien tuloksia, ja tunnetustihan ennustaminen on vaikeaa. Etenkin tulevaisuuden ennustaminen, kuten tässä kirjoituksessa mainittuja henkilöitä huomattavasti laajakatseisempi vaikuttaja Juho Kusti Paasikivi loihe lausumahan.