Sergio Leonen Hyvät, pahat ja rumat on suosikkielokuvani. Kuten muutkin suuret taideteokset, se kestää useammankin nauttimisen, aivan samaten kuten esimerkiksi Beethovenin, Brucknerin, Mahlerin ja Sibeliuksen sinfoniat. Aina rikkaista taideteoksista löytyy uutta.
Elokuva on rakennettu siten, että kolme miestä muodostavat arkkityyppejä, vaikkakin heitä luonnehtivat ominaisuutensa ovat hyvin kontekstuaalisia ja instrumentaalisia. Filmi on tehty hyvää esittävän Clint Eastwoodin sankaritarinaa pönkittäen, ja näkökulma on oikeastaan toinen kahdesta seikasta, jotka erottavat hänet "pahaa" esittävästä Lee van Cleefistä. Toinen on sadismi, jota paha käyttää tarkoitusperiensä saavuttamiseen.
Samastun kuitenkin elokuvassa oikeastaan melkein Clintiäkin enemmän "rumaan", jota esittää Eli Wallach, nyt 98 vuotta. Oikeastaan hän onkin päähenkilö, tai ainakin edustaa filmissä inhimillisyytä, koska hän on kolmesta miehestä ainoa jonka etunimi tunnetaan. Tuco.
Ruma on todellinen selviytyjä, joka nousee aina jaloilleen autiomaan kuivuudesta, janosta, helteestä ja hakkaamisesta huolimatta. Sekä rumuudesta. Levitykseen päässeestä versiosta leikkuri sensuroi kohtauksen, jossa hän hamletmaisesti kyseli kohtalolta, onko elämä työtä varten vai työ elämää varten. Minä tiedän, että tämä kysymys on kielletty.
Ruma antaa lähtokohdissaan tasoitusta verrattuna pitkiin, komeisiin, hyviin, vahvoihin tai fiksuihin, vaikka osa hänen niin kutsutusta rumuudestaan onkin sattunut matkan varrella, elämän, pahojen ja hyvienkin antamina kolhuina. Sellaisena hän onkin todellinen arkipäivän instrumentalisti, vaikkei nyt kuitenkaan sentään ihan McGyver. Sellainen minäkin toivoisin olevani, ja välillä uskonkin olevani.
Myös elokuvan loppu tarjoaa samastumiskohdan: kun paha kuolee ja hyvä ratsastaa taivaanrantaan rahojen kanssa, ruman palkinto on jäädä henkiin, joskin rahattomana. Sitäpaitsi kohtaus, jossa Tuco juoksee epätoivo kasvaen hautausmaalla etsien sitä hautaa, jonne kulta-aarre on "Hyvän" mukaan kätketty, on koko elokuvahistorian kaunein ja upein. Sen pääsee näkemään klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.
Olen porvoolaistunut vihreä kaupunkimetsäaktivisti, kaupunkisosiologi ja -maantieteilijä, sienestyksen, musiikin ja kirjoittamisen amatööri, jalkapallon moniharrastaja, isä, ulkoilija ja hyötyliikkuja. Olen yksin itse vastuussa blogini aineistoista ja mielipiteistä. Aineiston lainaaminen ilman lupaa kielletty.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Bruckner. Näytä kaikki tekstit

6.7.2013
7.8.2012
Taistelevat metsot Salonen ja Arhinmäki
Kapellimestari Esa-Pekka Salonen on arvostellut kulttuuriministeri Paavo Arhinmäkeä siitä, että tämä ei työväenjohtajana ymmärrä kulttuurin kuuluvan kaikille, siis myös kansalle. Se, millä kesäfestareilla Arhinmäki käy, ei kuulu kellekään. Kulttuuriministeri, joka avoimesti liputtaa katutaiteen, graffitin ja jalkapallon puolesta, on monelle vaikea nieltävä kun aikaisemmat ovat näyttäytyneet kesäisin Savonlinnassa ja Porissa eivätkä urbaaneilla kyläjuhlilla. Ties millaisia aktivisteja siellä tapaa...
Eräs työkaverini kysyi minulta, onko minulla jotenkin paremmin kehittyneet korvat kun saan "klassisesta" musiikista jotakin irti, enemmän ainakin kuin mitä hän on saanut. Ei se näin mene. Olen vain oppinut kuuntelemaan, ensin Mozartia ja Bachia, sitten Beethovenia ja Bruckneria, sittemmin Bartokiakin. Kuuntelemani musiikki ei ole muuttanut minua tai korviani vaan esteettistä skeemaani ja auditiivista tulkintakehystäni. Toki myös tapani kuunnella musiikkia on muuttunut; oikeastaan Mozart opetti minut kuuntelemaan musiikkia keskittyen musiikkiin.
80-luvulla sain äidiltäni kuukausittaista äänilevyjen ostorahaa. Ostin keskimäärin yhden levyn kuukaudessa. Jotkut ikisuosikeistani, kuten U2, eivät ole kestäneet mukana muutoksessa, mutta keski-ikäistyttyäni olen löytänyt uudelleen esimerkiksi Killing Joken, jonka levyä pidin monasti kädessä 13-14-vuotiaana. En silloin ehtinyt sitä ostamaan, se jäi Amadeuksen yliajamaksi. Kun nyt sen ostin 28 vuoden aika pitkän kaarroksen jälkeen, hyvältä se kuulostaa nytkin, vaikka Mozart onkin hionut kuuloluitani 28 vuoden ajan.
Duke Ellingtonia vapaasti mukaellen: “There are two kinds of music. Good music, and the other kind". On siis kahdenlaista musiikkia: hyvää ja muunlaista. Nautin hyvästä musiikista. Jos musiikkia haluaa analysoida vielä tarkemmin, niin hyvää musiikkia on kahdenlaista: hyvin tehtyä ja minua henkilökohtaisesti puhuttelevaa. Joskus nämä menevät yksi yhteen, mutta hyvintehtyäkin osaan arvostaa. En esimerkiksi pidä the Queenista, mutta se on hyvin tehtyä.
Kuunteluelämykseeni ei tuo mitään lisäarvoa jaotella musiikkia "poppiin", "rockiin", "jazziin" tai "klassiseen", nekin kun ovat hajoavia ja hajanaisia luokkia. Ei Erik Bergmanilla ja Telemannilla ole sen enempää yhteistä keskenään kuin Bomfunk MC:llä ja Beatlesillakaan, eikä sen vähempääkään. Luokitukset sen paremmin "kevyeeseen" (onko Killing Joke muka kevyttä) tai "klassiseen" (onko Vivaldi muka raskasta) ei myöskään tuo mitään lisäarvoa tai lisäinformaatiota.
Salosen puhujapositio on korkeakulttuurilähtöinen. Korkea implikoi samalla matalan, ja matala on lähtökohtaisesti matalampiarvoista. Miksi ihmeessä kukaan viitsisi tukea rahallisesti, omalla kuuntelemisella tai kuluttamisellaan roskaa? Kuten Duke muistutti: on vain hyvää musiikkia, ja muun sopii unohtaa, ja tämä on ainoa jaottelu jota tarvitaan.
Arhinmäki kuunnelkoot siis mitä lystää. En kuitenkaan ihmettelisi, jos hän vaikka vähän provosoituisikin E-P:n höläyksestä, olkoonkin, että toki Esa-Pekalla on hieman kansainvälistä perspektiiviä kaikupohjanaan. Ei kannattaisi provosoitua: Suomen ainutlaatuiseen konservatoriojärjestelmään perustuva musiikillinen menestystarina on parhaita vientituotteitamme, jonka arvo ei sitäpaitsi inflatoidu. Tämän soisi kulttuuripoliitikon muistavan. Suomi tunnetaan Sibeliuksesta, Karita Mattilasta, Pekka Kuusistosta ja - Esa-Pekka Salosesta siinä missä vaikka Jari Litmasesta tai Hanoi Rocksista, puhumattakaan suomalaispolitiikoista, joista ei oikein tahdo olla vientituotteiksi.
Arhinmäen toimintaan sisältyy myös paradoksin vaara: jos kulttuurimuotoja ollaan arvottamassa ja jopa asettamassa vastakkain, tällöin seurauksena saattaa olla juuri Esa-Pekka Salosen mainitsema tilanne, jossa sitä "korkeakulttuuria" ei nähdä puolustamisen arvoiseksi. Ja miksi se ei sitten ole puolustamisen arvoista? Siksikö, että miljoona kärpästä, anteeksi, kansalaista, sanoo, että joku muu on hyvää? Missä tämä ratkaistaan? Myyntilistoilla vai Kuluttajatutkimuskeskuksessa? Markkinatuomioistuimessa? Sosialistin kannattaa varoa kulttuurin mittauttamista markkinoilla, huutoäänestyksessä tai ylipäätään missään.

Tunnisteet:
Bach,
Beethoven,
Bela Bartok,
Bruckner,
Esa-Pekka Salonen,
kulttuuri,
Mozart,
Paavo Arhinmäki
15.4.2012
Brucknerin kultti
Itävaltalaissäveltäjä Anton Bruckner (1824-1896), joka teki lähinnä sinfonioita ja uskonnollista messumusiikkia, on oma, aivan erityinen suosikkisäveltäjäni. Bruckner oli syvästi kristillistä uskoa tunnustava ja luontoa rakastava mies, ja koen hänen sinfoniansa oman luontorakkauteni ja holistisen ja metafyysisen joskin ateistisen maailmankatsomukseni soiviksi kuviksi. Tarkastelen alla Brucknerin sinfonioita ja niiden levytyksiä.
Brucknerin sinfonioiden esitystraditioihin liittyy monia paikallisia kultteja. Takashi Asahina Japanissa, Georg Tintner Uudessa Seelannissa, Sergiu Celibidache Münchenissa, puhumattakaan Günter Wandista Kölnissä ja Eugen Jochumista Dresdenissä. Moni muuten suurelle yleisölle varsin tuntemattomaksi jäänyt kapellimestari tunnetaan Bruckner-spesialistina, olkoonkin, että myös universaalit suurnimet, sellaiset kuin Karajan, Klemperer, Haitink, Barenboim ja Furtwängler ovat jättäneet pyyhkiytymättömät sormenjälkensä Bruckner-esitystraditioon ja diskografiaan.
Bruckner ei hyväksynyt kahta nuoruudenteostaan, myöhemmin tuplanollaksi ja nollaksi nimettyjä äpärälapsiaan sinfoniseen kaanoniinsa, vaikka upeaa musiikkia nekin ovat. Itse elän tyytyväisenä Vladimir Ashkenazyn Ondinelle nollanollasta tehdyn levytyksen ja Daniel Barenboimin "nollasta" tekemän DG-levytyksen kanssa.
Brucknerin sinfoniat ovat keskeneräiseksi jäänyttä yhdeksättä lukuunottamatta neliosaisia, sonaattimuotoisia. Niissä ensimmäinen osa on tyypillisesti tunnelmaltaan joko ylevöittävä tai mystinen johdanto. Hidas osa on toisena kaikissa muissa paitsi kahdessa viimeisessä sinfoniassa, ja nämä hitaat osat sisältävät ehkä vaikuttavinta koskaan sävellettyä sinfonista musiikkia. Scherzo-osat tavallisesti ovat mallia sotaisa scherzo - lyyrinen trio - scherzon kertaus. Niissä on huumoriakin kosolti, sellaista aika roisia Schweinsteigen-huumoria. Finaalit eivät yleensä ole Brucknerin parasta antia, paitsi vitosessa ja ysissä, jossa ei oikeastaan ole finaalia vaan säveltäjän elämän hiipumisen merkiksi hiipuva mahtava adagio.
Kokonaislevytyksiä Brucknerin sinfonioista on saatavilla lukuisia. Itse olen kuunnellut kannesta kanteen Karajanin 70-luvun paketin, molemmat Eugen Jochumit (60-luvulla Berliinin filharmonikkojen ja Bayerin radio-orkesterin kanssa tehdyn sekä 70-luvun Statskapelle Dresden-paketin), Bernard Haitinkit, Stanislaw Skrowaczewskit ja Günter Wandit. Kaikki ovat vallan erinomaisia, mutta Jochumin Dresden-paketin kanssa olen oppinut elämään jo opiskeluajoistani, jolloin uusin sen lp-levyinä aina vain uudestaan Myyrmäen kirjastosta. Se taisi olla yhdestä kolmivuotisjaksosta omassa hyllyssäni noin kahden vuoden ajan, ennen kuin ostin sen pois cd:inä Stockalta. Haitinkin paketti on järkevää ja hyvää perus-Bruckneria, Karajanin paketti on hieno mutta epätasainen. Nelonen ja kutonen ovat lähes käyttökelvottomia kun taas kolme viimeistä sinfoniaa ovat levykirjallisuuden klassikkoja. Wandin Bruckner alleviivaa säveltäjää Schubertia seuraavana klassikkona; hänen anttoninsa on valoisaa ja lyyristä. Skrowaczewskista olisin halunnut pitää enemmän, mutta se ei jättänyt minuun mainittavampia muistijälkiä. Barenboimin Berliinin paketin aion vielä joskus kuunnella ja ehkä hankkiakin, siitä ainakin ysi ja vitonen ovat hyvässä maineessa.
Brucknerin sinfonioista on lukuisia painoksia, joista tavallisimmat ovat Haasin ja Novakin editiot. Niiden erot ovat mielestäni hiuksenhienoja. Säveltäjän nk. alkuperäispartituurit ovat ehdottomasti aficionadolle välttämätöntä kuunneltavaa. Ne on levyttänyt kokonaan ainakin Eliahu Inbal erittäin laadukkaasti, ja ainakin nelossinfonia eroaa merkittävästi totutusta.
Ensimmäinen sinfonia on itseluottamusta puhkuva nuoruudenteos, vaikkakin säveltäjä olikin jo reilu nelikymppinen.Sinfonia on rytmiikaltaan vinkeän äkkiväärä, jotenkin joka suuntaan keikahteleva. Eugen Jochumin vanhempi levytys on ylittämätön, etenkin sen hidas osa on riipaisevan kaunis. Sinfonian ensimmäisen osan viimeiset kolmisen minuuttia ovat vaskisoitinten riemunjulistusta.
Toisesta sinfoniasta ylittämättömän esityksen tarjoaa yllättävä taho, sir Georg Solti, jonka kolmannen sinfonian levytys taas on brutaalina vältettävä. Soltin lähes tuikean tarkka epäsentimaalisuus tuottaa uskomattoman kauniita tuloksia. Soltin levytyksessä toisen sinfonian pulssi ei katkea missään vaiheessa, ja siltikin se on kaihoisan kaunis. Toinen sinfonia on aliarvostettu ja hyvin vähän soitettu, syyttä. Se enteilee kuudetta sinfoniaa, joka taas on lähes liian kaunista musiikkia.
Kolmas sinfonia alkaa hiipien, ja mitä kevyemmin sen alun jousisoinnin saa kellumaan, sitä parempi. Eugen Jochumin myöhäisin Dresden-levytys toteuttaa tämän parhaiten. Myös ne otteet, mitä olen kuullut Hans Knappertsbuschin levytyksestä, antavat ymmärtää, että myös hyvin epäsentimaalinen ja joutuisa otekin voi viedä tämän teoksen ytimeen. Kolmosessa on yksi parhaita Brucknerin Scherzo-osia, mutta kokonaisuutena kolmonen on minulle vierain Brucknerin sinfonioista.
Oma ensituttavuuteni Bruckneriin oli Töölön kirjastosta lainaamani Otto Klempererin levytys neljännestä eli "Romanttisesta" sinfoniasta. Klemperer on edelleen teoksesta ylittämätön tulkki, hänen suoraviivainen tyylinsä pitää teoksen rakenteen oikeastaan ainoana koossa. Eugen Jochumin molemmat levytykset ovat myös hienoja. Ehdottomasti kuulemisen arvoinen on myös Eliahu Inbalin "alkuperäislevytys", jossa etenkin hitaan osan loppu tuntuu kuin valuvan tulivuoren kraateriin. Furtwänglerin Kairossa tekemässä live-levytyksessä musiikki katkeaa ja katoaa välillä kokonaan. Ehdottoman jännittävää ja vangitsevaa.
Levyttämisestä kieltäytyneen romanialaisen zenbuddhisti Celibidachen tulkintoja julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen, ja paljon niitä oli odotettu ja hehkutettu. Hesarin Jukka Isopuro nosti ne koko äänilevyhistorian suurimmiksi äänitteiksi, minkä ansiosta nuhtelin häntä kerran kohtuuttomien odotuksien nostattamisesta. Joka tapauksessa niistä kannattaa kuulla ainakin nelonen, kutonen ja kasi, vaikka nelosessa intensiteetti välillä hädin tuskin riittää kantamaan teoksen hereillä. Hämmästyttävän upeita ne ovat kuitenkin, elämää suurempia kokemuksia, ja teknisesti aivan hämmästyttäviä ollakseen livelevytyksiä.
Vitonen on omituinen teos. Satuin kerran Oopperataloon konserttiin, jossa mies kerran päätti päättää päivänsä aikomalla kuolemanhyppyä kesken ensimmäisen osan. Hämmästyttävää kyllä, kuin yhteisestä sopimuksesta neljä lähellä istunutta miestä kantoi miespolon suorin jaloin ulos. Brucknerin sinfonioista viides on rakenteeltaan ehdottomasti mielenkiintoisin, siinä finaalissa aikaisimpien osien teemat ensin kerrataan alussa, ja teos oikeastaan loppuu ennen kuin se edes alkaa, kerättyään ensin vauhtia yhteen musiikkihistorian mahtavimmista loppunousuista viimeiset noin kolmisen minuuttia. Jascha Horensteinin livelevytys vuodelta 1971 on aivan omassa luokassaan intensiteetissään; lähimmäs tulee Furtwänglerin sota-aikainen liveversio. Aivan ihanteellista studiolevytystä tästä teoksesta en ole kuullut.
Kuudetta sinfoniaa kuunnellen yritin päästä yli ensirakkaudestani. Sen hitaassa osassa on aivan taivaallinen oboesoolo, ja Otto Klempererin levytyksessä Sidney Sutcliffen oboe itki samassa tahdissa kuin minä. Klempererin epäsentimentaalisessa tyylissä teoksen järkyttävyys pääsee kaikkein eniten oikeuksiinsa. Aivan toisenlaisen kokemuksen tarjoaa Celibidache, jossa hidas osa kestää 22 minuuttia Klempererin 14.42 minuuttia vastaan. Celibidachella etenkin vasket julistavat kuin taivaalliselle tuomiolle, tuomiopasuunoita kuulemaan menevä pystypäinen syntinen. Myös Christoph von Dohnanyin Clevelandissa tekemä levytys on upea, ennen kaikkea upeasti soitettu. Tässäkin teoksessa pitää välttää sir Georg Soltin levytystä.
Seitsemäs sinfonia lienee mestarin melodisin ja kaikkein lähestyttävin teos. Sen kanssa taas toivotin ensirakkauteni tervetulleeksi. Voin suositella siitä esimerkiksi Eugen Jochumia, Herbert von Karajania, Dohnanyitä tai Haitinkia. Dohnanyin levytys on ehkä upeimmin soitettu, Jochum riipaisevin ja Karajan ehkä kokonaisuutena paras. Seiska on varsin valoisa teos, ja sen toinen, hidas osa yksi sinfoniakirjallisuuden kauneimmista.
Kahdeksas on taas koko sinfoniakirjallisuuden suurimmista järkäleistä ja minulle hieman problemaattinen. Aivan omassa kastissaan on Celibidache, mitä tulee kestoon: hänellä teokseen menee tunti neljäkymmentäkolme minuuttia kun useimmat "kamelinajajat" (käyttääkseni Sergiun oma termiä) hurjastelevat sen johonkin tunti viidentoista ja tunti 25 välille. Celibidachen levytys on kuitenkin suurensuuri kokemus. Erinomainen digitaalinen peruslevytys siitä on Carlo Maria Giulini, ja vanhempi peruslevytys Karajanin vuoden 1957 versio, jossa on hämmästyttävän hyvä äänitys. Hans Knappertsbuschin versio lienee jännittävin kuulemani, vaikka sen suhteellisen ohuehko äänitys voikin vaatia joiltakin suvaitsevaisuutta.
Yhdeksännestä sinfoniasta on tarjolla vaikka kuinka paljon upeita levytyksiä. Furtwänglerin livelevytys 40-luvulta on intensiteetissään aivan kärventävä. Klempererin rauhallinen strukturalismi tuo teoksesta esille kaiken. Horensteinin livelevytyksessä yhdistyvät molempien parhaat puolet ihanteellisella tavalla. Karajanin 70-luvun levytys on ehkä kuitenkin ihannelevytys, nimenomaan taltiointina.
Kun tartuin Töölön kirjastossa vähän yli 20 vuotta sitten Bernard Haitinkin levytykseen Brucknerin 7.sinfoniasta, loppuelämäni mittainen matka alkoi. Brucknerin musiikki on minun sieluni soiva toteutus.

26.1.2012
Paavon muistolle
Saimme nyt parhailla käytävissä presidentinvaaleissakin jättää hyvästit Paavolle, peräti kolmin kappalein ensimmäisen kierroksen jälkeen. Nyt ei kuitenkaan ole kyse kenestäkään heistä, vaan suomalaisten kapellimestareiden grand old manista, yhdestä suurimmasta suomalaismuusikosta, Paavo Berglundista, joka kuoli eilen kotonaan.
Kuulin Paavoa livenä vain kerran, 90-luvun puolivälissä silloin vielä uudessa Oopperassa johtamassa Brucknerin yhdeksättä sinfoniaa. Kokemus oli vaikuttava, ja Paavon auktoriteetti ehdoton.
Paavo on tietysti tunnettu Sibeliuksen sinfonioista, yleensäkin Sibasta. Minulta löytyy Paavon Helsingin kaupunginorkesterin kanssa tehty kokonaislevytys sinfonioista, mukaanlukien Kullervo lp-levyillä ja kaksi kolmesta Euroopan kamariorkesterin kanssa tehdystä kuulaasta kokonaislevytyksen levystä. Lisäksi hänen 60-luvun lopulla Helsingin kaupunginorkesterin kanssa tekemänsä Tapiola on definitiivinen. Berglundin näkemys Sibeliuksesta hallitsee suomalaista Sibelius-äänimaisemaa viimeisen 50 vuoden ajalta.
Berglund piti Hesarin 80-vuotisjuhlahaastattelussaan ehkä parhaimpana levytyksenään Statskapelle Dresdenin kanssa tehtyä Smetanan Isänmaata. Hänen kanssaan on helppo olla samaa mieltä: tämä yksi maailman kaunissointisimmista ja orgaanisimmista orkestereista saa Smetanan virtaamaan, kukkimaan ja sykkimään elämää.
Maestron viimeiseksi konsertiksi jäi kesäkuussa 2007 pidetty konsertti Pariisin radion filharmonikkoja. Vasta nyt hän oli tyytyväinen Sibeliuksen neljänteensä. Berglund yritti vielä pari kertaa paluuta lavoille, mutta terveys ei enää sallinut. Lepää rauhassa, Paavo!
J.K. 11.2.2012: Katsoin tänään Teemalta nauhoitetun Paavo Berglundin johtaman konsertin, sen saman, jossa hän johti Brucknerin yhdeksännen. Konsertti oli vieläkin hienompi kuin muistin. En muista RSO:n juuri ikinä jos koskaan soivan niin komeasti. Mutta oli Berglundin tulkintakin syöpynyt paikka paikoin ihmeellisen hyvin soivaan muistiini.

Jean Sibelius,
Paavo Berglund
8.12.2011
Suomessa ei arvosteta Sibeliusta
Tänään on tullut kuluneeksi Suomen säveltäjämestari Sibeliuksen syntymästä 146 vuotta. Tämän kunniaksi tämä päivä onkin omistettu paitsi Sibeliukselle, myös suomalaiselle musiikille yleisesti.
Sibelius on liian suuri maahamme jotta hänet osattaisiin paikoittaa. Hän on myös niin suuri, että kaikkea mitataan Sibelius-mittapuulla, aivan samoin kuin jokainen argentiinalainen jalkapalloilija on uusi Maradona. Erittäin kuunneltavaa ja paikoin omaperäistäkin musiikkia säveltänyt Einar Englund onkin kuvaavasti nimennyt omaelämäkertansa "Sibeliuksen varjossa".
Suomessa ei arvosteta eikä tunneta Johan Julius Christian (Jean) Sibeliuksen tuotantoa. Koulukirjoissa luetellaan hänen arvostetuin ja/tunnetuin tuotantonsa, joka on yhteneväinen virallisen totuuden kanssa, jossa hän on säveltänyt loppuun seitsemän sinfoniaa, viulukonserton, muuta orkesterimusiikkia, lukuisia yksin- ja kuorolauluja ja vähäsen piano- ja pikkuriikkisen kamarimusiikkiakin. Siis kerrotaan, että Janne on tehnyt tällaista. Hänen musiikkinsa ei kuitenkaan ole elävää kansankulttuuria. Eikä voikaan olla. Pitäisi ottaa pois Janne kansakunnan kaapin päältä.
Kuitenkin aniharva suomalainen tunnistaa Sibeliuksen tuotannosta muuta kuin Finlandian, Karelian (Alla Marcia-osan Karelia-sarjasta), Valse Tristen, En etsi valtaa loistoa ja ehkä Jääkärimarssin (jos tietävät, että nekin ovat Jannen kynästä). Ne, jotka jaksavat seurata Sibelius-viulukilpailua, tunnistavat viulukonsertonkin, jota saavat nelivuotisen yliannostuksensa juuri edellämainituista kilpailuista. Suurin osa lukeneistosta tietänee sen verran, että Jannella kuulemma on seitsemän niitä sinfonioita, siten kuin he koulussa lukivat ja että ne kai ovat kansainvälisestikin arvostettuja (ovat ne! niitä ovat levyttäneet Herbert von Karajan, Arturo Toscanini, Lorin Maazel, Simon Rattle, Thomas Beecham, Leonard Bernstein, Colin Davis, Sergei Koussevitzky ja niin edelleen). Aniharva kuitenkaan tunnistaisi ainoankaan sinfonian ainuttakaan osaa, puhumattakaan siitä, että muistaisi, miten ne menevät. Enemmän kuin häpeä, se on surku. Uskon, että moni elämä rikastuisi ja saisi lisäsisältöä tämän ainutlaatuisen musiikin tuntemisesta. Ei vain Suomessa, vaan missä tahansa.
Suomessa Sibelius on niin omassa kastissaan, että muut ovat saaneet kulkea hänen varjossaan, kuten Einar Englundin elämäkerta muistuttaa. Koska Siballa ei täällä ole varteenotettavia kilpailijoita, hänen musiikkiaan ei pystytä suhteuttamaan. Vasta kansainvälisessä valaistuksessa hänen merkityksensä ja suuruutensa asettuu viitekehykseen.
Parhaiten Sibelius on saanut jalansijaa muissa Pohjoismaissa, Englannissa, Yhdysvalloissa, Venäjällä ja Japanissa. Vaikeinta on ollut latinalaisessa Euroopassa, jossa ei ole sinfonisen musiikin traditiota, ja saksankielisessä Euroopassa, joka taas on sinfonian kotikenttää. Saksalaisilla on jo omat Beethoveninsa, Brahmsinsa, Mozartinsa, Mahlerinsa ja Brucknerinsa, vaikka osa heistä onkin itävaltalaisia.
Pieni palanen suhteellisuudentajua onkin siis paikallaan. Ei, Sibelius ei ole Beethoven, Bach, Mozart tai Haydn. He ovat musiikin universaalit jättiläiset, joiden tuotannon laatu ja merkitys kohottaa heidät länsimaisen kulttuurin suurimpien nerojen joukkoon. Sibelius on pikemminkin seuraavan kategorian säveltäjiä, saman kaliiberin miehiä Brahmsin ja Tsaikovskin kanssa, ja se onkin jo paljon se. Niistä säveltäjistä, joiden merkittävin aktiivikausi on ollut 1900-luvun puolella, Sibelius on ehkä merkittävin sinfonikko maailmassa, Sostakovitsin ohella, ainakin omaleimaisin, tai ihan varmasti ainakin hänen sinfoniansa ovat keskenään erilaisimpia. Kuitenkin ne muodostavat sarjan.
Ensimmäinen sinfonia on nuoruudentyö, kuitenkin taiteellisesti täysipainoinen sellainen. Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia oli nuoren säveltäjän julistus ”täältä tulen minä”; samalla se paalutti suomalaisen sinfoniakirjallisuuden syntyneeksi. Sibeliuksen aikalaisen, Robert Kajanuksen levytys on teoksesta referenssitallenne; uudemmista versioista Lorin Maazelin Wienin filharmonikkojen kanssa 60-luvulla tehty levytys on paras.
Jos ensimmäinen sinfonia julistaa suomalaisen säveltaiteen syntyä, toisella sinfonialla nähdään usein kansallista merkitystä. Se muodostaa 40-minuuttisen, koko ajan kasvavan kaaren, ja se kerää vauhtia loppuhuipennukseensa ennenkuulemattomalla tavalla lähes 20 minuutin verran. Kajanuksen ja Koussevitzkyn klassisten levytysten lisäksi pidän John Barbirollin romanttisesta, George Szellin virtuoosisesta ja analyyttisestä ja Neeme Järven selvästi Kajanusta heijastelevasta digitaalilevytyksestä. Hienoja levytyksiä toisesta sinfoniasta löytyy kuitenkin lukuisia.
Kolmas sinfonia onkin vaikeampi, ainakin sille on vaikeampi tehdä oikeutta kuin kahdelle ensimmäiselle. Kun toinen osa soveltuu säestämään herrasmiesten rauhallisia puistokävelyitä, niin finaali, jossa kaaos kristallisoituu kosmokseksi, on erittäin vaikeaa toteuttaa kontrolloidusti ja kuitenkin siten, että vaikutelma on vääjäämätöntä järjestystä kohti kulkeva kaaos. Kajanuksen levytyksen tavoin tässä ei ole onnistunut lähellekään kukaan toinen; sir Colin Davisin livetaltiointi Sibelius-Akatemian orkesterin kanssa yltää lähelle, lisäksi siinä on liikuttavalla ja hikoiluttavalla tavalla tarttuvaa innostuksen paloa. Siban orkka soittaa henkensä edestä. Valitettavasti tätä taltiointia ei ole kaupallisessa levityksessä, ja aivan ihanteellisia Kajanusta uudempia studiotaltiointeja en ole kuullut.
Neljäs sinfonia onkin sitten vallankumouksellista tavaraa. Se uusintaa Sibeliuksen sävelkielen kosiskelemattomassa ilmaisussaan, ja on sensaatiomaisen moderni. Se on kirkas kuin lähdevesi ja syvä kuin hiidenkirnu. Nelosesta on kirjoitettu paljon potaskaa; sitä sanotaan pettuleipäsinfoniaksi ja sen sanotaan kuvastelevan suomalaisten metsien synkkyyttä. No, suuri musiikki altistuu monenlaisille tulkinnoille. Hyvä ystäväni sanoi, että hän tunsi itsensä pohjattoman yksinäiseksi kuunnellessaan sinfonian hidasta osaa, ja tunsi, että hän vajoaa tuoleineen lattiasta läpi. Yksinäisyys ei kuitenkaan ole pelottavaa, kuten ei tämä musiikkikaan. Vakavaa se on. Sir Thomas Beechamin referenssilevytys 30-luvulta toteuttaa esikuvallisimmin sävellyksen hengen, ja Lorin Maazelin 60-luvun levytys on ihanteellinen uudempi versio. Hienoja levytyksiä teoksesta löytyy pilvin pimein. Positiivisimman yllätyksen tarjoaa Ernest Ansermet, joka osoittaa, että ensimmäinen osa pysyy koossa myös vaarallisen hitaassa tempossa. Ansermet ja Orchester de la Suisse Romande esittelivät minulle neljännen sinfonian täysin uudessa valossa, ja tämän toteuttaa ranskalaisen tradition kapellimestari!
Vain ihminen, jolla on niin vahva itsetunto, että hän viihtyy yksinään, selviää ehjänä neljännen sinfonian kuuntelemisesta.
Viides sinfonia on lähestyttävä ja romanttinen mutta kuitenkin kompakti. Tai ehkä termi ”klassinen” kuvailisikin sinfoniaa paremmin. Se on kakkosen tiiviimpi sisarteos, jossa on myös uljas loppuhuipennus. Klassisten Kajanuksen ja Koussevitzkyn levytyksien lisäksi on vaikeaa suositella moderneja tallenteita, jotka olisivat aivan ideaaleja.
Kuudes sinfonia pakenee määrittelyjä ja määrittelijöitä. Siitä tulee helposti läpisoitto, jos sen henkeä ei ymmärretä. Parhaiten sen ymmärsi sir Thomas Beecham, jonka levytys on parhaan auktoriteetin – Sibeliuksen itsensä – mielestä paras levytys mistään hänen teoksestaan (siis ennen vuotta 1957). Ja tähän näkemykseen on helppo yhtyä. Olen kirjoittanut tästä oman juttunsa tänne kesällä. Linkki tähän juttuun alla:
http://perukangas.blogspot.fi/2010/07/elama-on-sibeliuksen-kuudes-sinfonia.html
Seitsemäs sinfonia sisältää nelosen ohella hienoimmat Suomessa kirjoitetut musiikkisivut. Se on yksiosainen, tai oikeastaan se koostuu neljästä toisiinsa integroidusta osasta. Sen rakenne on sinfonisessa kirjallisuudessa vallankumouksellinen, vaikka on toki Mozartkin toteuttanut samantyyppisiä integroituja rakenteita 32.sinfoniassaan. Siinä on vieläkin vähemmän mitään turhia yksityiskohtia, jotka eivät nivelly kokonaisuuteen kuin Sibeliuksen sinfonioissa yleensä, mikäli mahdollista, sillä Sibeliuksen sinfonioissa ei ole mitään turhaa. Seitsemäs sinfonia ei kuitenkaan ole ainoastaan rakenteellisesti vallankumouksellinen ja sävellysteknisesti kunnioitusta herättävä tiiviydessään, vaan neljännen sinfonian ohella oma suosikkini. Koussevitzkyn klassisen levytyksen lisäksi, hienoimmat tallenteet ovat live-esityksistä: sir John Barbirollin käsissä seiska on yksi, pitkä tauoton hengähdys, pelkkää legatoa, kun taas Jevgeni Mravinskin esitys korostaa sinfonian dramaattisuutta, ollen Barbirolliin verrattuna staccato, taukoa tauon perään ja aina uusia alkuja.
Suosittelen kyllä muunkin suomalaisen musiikin kuuntelemista kuin vain Sibeliuksen. Esimerkiksi Crusellin, Melartinin tai Englundin. Jos Sibelius otetaan alas kaapin päältä, ehkä hän lakkaisi myös varjostamasta muutakin suomalaista musiikkia.
Koulujen musiikinopetuksella on suuri vastuu, jotta suurmies muistettaisiin niistä tekemisistään, jotka tekivät hänestä suurmiehen. Ja ehkä myös historianopetuksella. Paras tapa kunnioittaa suurmiestä onkin kuunnella hänen musiikkiaan. Sibelius tulee ottaa alas kansan pariin, sinne, minne hänen musiikkinsa kuuluu! Sibeliuksen musiikki elää!

Brahms,
Bruckner,
Dmitri Sostakovits,
George Szell,
Haydn,
Jean Sibelius,
John Barbirolli,
Mozart,
sir Thomas Beecham,
Tsaikovski
30.11.2011
Siksi valitsen radiohiljaisuuden
Kuulin eilisiltana kuntosalini radiossa valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen esittelevän mielimusiikkiaan. Hän oli siis niinkuin dj. DJ olen minäkin ollut tai ainakin levynvalitsijan auttaja. Kerran vein edesmenneen ravintola Arkadian dj:lle Ludwig van Beethovenin Pastoraalisinfonian (numero 6), Bruno Walterin johtaman Columbian sinfoniaorkesterin esittäminä. Tyhjeni lava ennen kuin varsinainen leivittäjä eiku levyttäjä huomasi tulleensa vedätetyksi.
Ilmoitan nyt tässä vaiheessa jo kaikille mahdollisille radioille että minua on turha kysyä esittelemään mielibiisejäni. Voin kertoa ne tässä: Beethovenin ysi, Bachin Matteus- ja Johannespassio, Mahlerin das Lied von der Erde ja Brucknerin sinfonioista oikeastaan mikä hyvänsä. Ja tiedoksi niille jotka eivät tiedä: ne eivät mahdu formaattiin kun passioita lukuunottamatta ovat ne noin tunnin teoksia. Niitä ei voi eikä saa pätkiä mainoksilla.
Biisi ja musiikki eivät ole synonyymejä, eikä artisti ja bändi, puhumattakaan musiikista ja bändistä. Minun suosikkibändejäni ovat Berliinin ja Wienin filharmonikot, Statskapelle Dresden, Euroopan kamariorkesteri, Philharmonia Orchestra, The English Concert, Chicagon ja Clevelandin orkesterit sekä New Yorkin filharmonikot. Jos toimittajat katsovat, että kansalla on oikeus tietää mielimusiikkini, vastaan siis kyllä mielelläni mielimusiikkiani koskeviin kyselyihin. Julkisiin tehtäviin pyrkivä on sen kansalle velkaa.

25.9.2011
Alisoiton taidetta
Otto Klemperer (1885-1973), persoonana eksentrinen mutta muusikkona äärimmäisen analyyttinen ja kontrolloitu saksalais-amerikkalais-englantilainen kapellimestari tuli tunnetuksi etenkin suuren sinfoniamusiikin, kuten Brahmsin, Beethovenin, Brucknerin ja Mahlerin tulkkina. Jos hänen Philharmonia Orchestran kanssa taltiomansa Brucknerin nelonen ja kutonen onkin tunnustettu Bruckner-taltiointien klassikoiksi, hänen levytyksensä Brucknerin ysistä ei ole saanut samaa asemaa.
Klempererin Brucknerin ysi on vanhan miehen työtä. Siinä ei ole kiirettä yhtään mihinkään eikä tarvetta todistella kenellekään mitään. Kun kerran joku muusikko oli erehtynyt kyseenalaistamaan harjoituksissa maestron tempon, tähän oli Klemperer nasauttanut "Blos ein Tempo", vain yksi tempo. Hänen temponsa. Ja tässä levytyksessä on vain yksi tempo ja yksi äänenvoimakkuus. Kaikki on täydellisessä kontrollissa ja balanssissa. Sinfoniaorkesteri, tuo nälkäinen leijona, ei hyppää tai hyökkää. Silti siitä välittyy vaikutelma valtavasta voimasta; voimasta, joka ilmenee turkin alla kupruilevina lihaksina.
Klempererin levytys on täydellisin kuviteltavissa oleva antiteesti Wilhelm Furtwänglerin (1886-1954) kärventävälle intensiteetille. Puolimatkasta löytyy Jascha Horenstein (1898-1973), jonka liveversiossa yhdistyvät molempien ääripäiden hyvät puolet ihanneavioliittoon. Herbert von Karajan (1908-1989) taas tarjoaa teoksesta parhaan mahdollisen peruslevytyksen, ihannenäkemyksen, jossa on kaikkea kohtuullisesti ja kohdallaan.
Klempererin orkesteri ei ole varsinaisesti koloristisessa merkityksessä hienostunut. Mutta kenenkään toisen orkesterissa eivät yksityiskohdat ole kuuluneet nin hyvin. Kaikki. Joka ainut soitin, erityisesti puupuhaltimet. Otto avasi minulle ovet Brucknerin mystiseen mutta maanläheiseen maailmaan melkein 20 vuotta sitten. Sinne pääsen myös juostessani metsässä, ja tunnen samantapaista kosmista yhteyttä. Klempereriin aina palaan. Kuten metsäänkin.
Monien mielessä Brucknerin edustajan maan päällä, Eugen Jochumin (1901-1987) livetaltiointia ysistä voi katsoa ja kuunnella klikkaamalla otsikkoa. Ei ollut Eugenillakaan kiire yhtään mihinkään. Eugen Jochumin tulkinnoista välittyy suuri kunnioitus ja rakkaus Brucknerin musiikin ihmettä kohtaan.

17.9.2011
Talon synty
Olisi jälkiviisastelua alkaa ikävöidä tässä vaiheessa VR:n makasiineja, vaikka niihin olikin kaupunkikuvassa tottunut. Lisäksi niiden ylitse oli hieno, esteetön näkymä Kallioon ja niissä pidettiin tunnelmallisia kirppiksiä. En koskaan pitänyt musiikkitalolle suunniteltua paikkaa ideaalisena, sehän oli kaupungin ja valtion välisen onnettoman maapolitiikan jakojäännös, ei vain pienin yhteinen nimittäjä vaan ainoa mahdollisuus. Epäilin myös, voiko musiikkia kuunnella noin liikennöidyssä paikassa, ja pidin arkkitehti Kaarin Taipaleen ehdotusta rakentaa Musiikkitalo Mäntymäen kentälle varteenotettavana. Lopulta minulla alkoi olemaan koossa niin paljon hankkeeseen liittyviä varauksia, että musiikki-ihmisenäkin olisin ollut valmis kyseenalaistamaan sen tarpeellisuudenkin, oikeilla ja keksityilläkin argumenteilla. En kyseenalaista enää. Tervetuloa Musiikkitalo.
Toki tämä olisi ollut tuhannen taalan paikka wau-arkkitehtuurille. Vähän vaatimattomana musiikkitalo ei tosin vie liikaa huomiota Eduskuntatalolta, ja kuten Kiasmakin, sisältä avautuu aivan uudenlaisia kaupunkimaisemia. Helsinki ei ole enää entisensä, ja hyvä niin. Toki Musiikkitalo edustaa postimerkkikaavoitusta, joka tekee minkään kokonaisvaltaisen keskustasuunnitelman toteutumisesta entistäkin mahdottomampaa.
Tärkeintä on kuitenkin se, että talo toimii. Ja toimiihan se. Sisääntulo- ja ulosmenoreitit ovat kyllä liian sokkeloisia ja ahtaita ainakin parvelle, mutta tärkein, eli akustiikka, vaikuttaa lupaavalta. Saksalaismaestro Kurt Masurin konsertin ensimmäisessä numerossa, Mozartin Linziläissinfoniassa akustiikan erottelukyky antoi jo hieman ymmärtää: Mozartin puupuhallinsoolot kuuluivat mukavasti. Päänumerossa, Brucknerin seiskassa kuultiin sitten jo hieman hehkuakin. Kuulija kietoutui Brucknerin äänimaton hellivään syleilyyn. Musiikkitalo syntyi. Eläköön Helsingin musiikkitalo, Bruckner, Kurt Masur ja Radion sinfoniaorkesteri!

kaupunkisuunnittelu,
Kurt Masur,
Mozart,
Musiikkitalo
12.9.2011
Turhaa ja kelvotonta musiikkia
On tarpeen varoittaa pahaa-aavistamattomia musiikista, josta kannattaa pysyä loitolla. Siis jos on tähän mennessä pystynyt pysymään loitolla. On inhimillinen velvollisuus sosialisoida omaa, kokemuksen tuomaa viisautta, paitsi hygienisista ja auditiivisista, myös mielenterveydellisistä syistä. Hömpänpömppä saa olla rauhassa, sillä se on vaaratonta. Sitä ei kukaan voine luulla musiikiksi.
Kauko Ranta. Vai oliko se Jesse Teemu? Nimeä oli vaikea muistaa, joten piti googlata se. Jesse Kaukoranta se olikin. No, musiikkia ei ole sen helpompi muistaa. Jos se on hyve musiikissa, että se on uutta, sitten tämä on hyveellistä.
Katey (vai onko se Katie? Vai onko se Katy)? Perry? No, ei nimellä ole sen enempää väliä kuin tuotannollakaan. Sama pätee Kelly Clarksoniin. En näiden nimiä lihavoi, koska artisteilla, heidän nimillään ja tuotannollaan on yhtä paljon väliä.
Elokuu soutaa ja huopaa. Vaikka heinäkuu meloisi ja hiihtäisi, ei se tästä vatvonnasta sen siedettävämpää tekisi.
58 ears. Jotakin ruumiinosia siinä oli, kasvojen ulokkeita kai. En voi olla varma.
Mikäs sen nimi nyt olikaan. Olin jo unohtaa. Kelly Clarkson! Kuulin sen just edellisenä radiosoittolistakappaleena. Se tais olla höttöä. Vai oliko se möttöä. Vai mättöä. En muista.
Gloria Estefan: Conga. Kaikkien tyhjänpäiväisten kappaleiden esiäiti, lienee ensimmäinen sellainen kappale, jonka muistan, jonka olemassaolosta tulin vihaiseksi, koska ymmärsin sen heti turhaksi.
Adam Lambert. Ai tuollaista se on. Tai siis ei ole. Tähän sopinee harmsilainen kuvaus miehestä, jolla ei ole yhtään mitään (paitsi Sauli), joten lienee parempi ettemme puhu hänestä tämän enempää. Artistin musiikilliseksi meriitiksi ei riitä se, että hän on kuuleman mukaan USA:n ensimmäinen avoimesti homoseksuaalinen listaykkönen, koska homoseksuaalisuudella sen paremmin kuin myynnillä ei ole mitään tekemistä musiikin kanssa an sich.
Sunrise Avenue. Asiaa ei muuttaisi miksikään vaikka heidän nimensä olisi Sunset Boulevard. Heitä ei erottaisi Moonlight Esplanadesta tai Starlight Streetistä siltikään edes kirveellä.
Nicklebäck. Kts. edellinen mättö. Paitsi että se on ulkomaalainen.
Moves like a Jagger. Sen esitti joku Moran tai joku. Ja Christina Aguilera, joka on yksi niistä, jotka huomioitiin n. 10 vuotta sitten koska oli nuori ja nätti. Kauhistuttava korvamato vihlovine vihellyksineen.
Marita Taavitsainen. Asiaa ei voi sanoa riittävän osuvasti suomeksi, the fact that she outkatrihelenizes even Katri Helena herself. Artisti, joka vie toiseen potenssiin toisen artistin sanojen loppujen loppuväpinämaneerit, ei ole artisti. Katri Helenan taiteelliseen ilmaisuun ottamatta tässä mitään kantaa.
Bablo. Nimi on Pablo, jumalauta.
J. Karjalainen. Hänellä on joitakin onnistuneitakin kappaleita, kai. Erityisesti on varoitettava Väinöstä, jota en kestänyt edes ennen kuin olin kuullutkaan sitä vaan vasta kuullut siitä. Väinö on vaarallinen kaveri, hänestä kannattaa pysyä mahdollisimman kaukana. Ja tässä tapauksessa empiirinen kokemus vahvisti ennakkoluuloni. Saa mies tietenkin purkaa höpsähtämisensä isäksi tulemisesta lauluksi. Mutta ei sitä tarvitse kuunnella. Suurin osa hänen muusta tuotannostaan on kertakaikkiseen löysää. Siinä ei ole "munaa".
Lauri Ylönen ja Rasmus. Ei ole musiikille riittävä meriitti, että sitä ei paljasta suomalaiseksi oikeastaan mikään. Eikä se, että musiikki on kai tehty hyvin, tarkoita että se olisi hyvää. Siinä on vissiin konehuone paikallaan, mutta ei jälkeäkään inhimillisestä hengestä konehuoneessa. Jos olisi, siinä olisi kai edes sanomaa tai fiilistä. Hengettömyyden syy ei ollut yhtye, sillä ei ilmaisu sen persoonallisemmaksi tullut yhtyeen hajoamisen jälkeenkään. En tiedä, miksi suomalaiselle musiikille pitää antaa vientitukea, paitsi työllistämismielessä, jos se on tällaista. Parempi olisi sitten rehellisesti jäädä varjoihin, in the shadows. Mutta kai sitä jollakin pitää elää. Samaa musiikkia tehdään nyt myös nimellä Sunrise Avenue.
Anna Abreu. Luulin, että Lauri Ylönen on palkannut naissolistin. Ihan samaa kamaa kuin edellinen. Onneksi minulla on sentään niin hyviä ystäviä että laittaisivat minut heti Bruckner-pesuun jos osoittautui että kuuntelisin moista, tai edes väittäisin siten.
Helmut Lotti. Edustaa myös Pentti Hietasta, nykyistä Tapani Kansaa, Andrea Bocellia ja kaikkia sekä entisiä, nykyisiä että tulevia operettiprinssejä, joita joku luulee oopperalaulajiksi koska ei paremmista tiedä. Iskelmää laulaessaan he ovat yhtä korneja kuin oopperalaulajat, ja kun he laulavat "aarioita", se merkitsee O sole mio. Nämä operettiprinssit suhtautuvat musiikkiin kuin Kirjavaliot kirjallisuuteen.
Carl Maria von Weber: Tanssiinkutsu. Onneksi tämä kappale on kuolemassa sukupuuttoon. Lp-levyn alkuaikoihin asti lähes jokainen itseään kunnioittava muusikko, instrumentista riippumatta, julkaisi siitä oman versionsa. Se on sellainen tral-lal-lal-la. Konserteissa tätä ei enää kuule, onneksi. Kelaan Reiner- ja Kreisler-kokoelmiani kuunnellessani aina tämän raidan ylitse, ja tulevat polvet pääsisivät siitäkin, jos kaikki jäljelle jääneet masternauhatkin haudattaisiin ettei tarvitsisi enää pilata uusia painoksia suurten muusikoiden kokoelmalevyistä.
Niccolo Paganini: 24.kapriisin eri muunnokselmat. Pätee samat sanat kuin edelliseen. Siitä ovat mm. Brahms ja Liszt ja moni paljon vähäpätöisempikin sävelittäjä tehnyt omia sovituksiaan, suurin osa soolopianolle. Ainoa siedettävä - ja jopa hieno! - kierrätys on Rahmaninovin Paganini-muunnelmat pianolle ja orkesterille. Kappaleessa on muuten aineksia juuri hädin tuskin yhden viuluharjoituksen tarpeiksi.
Kaikki sellaiset tulkinnat, joissa väärä laulaja laulaa väärää musiikkia. Pahin seuraus tästä voi olla se, että jopa alkuperäinen pilaantuu. Kouluesimerkkinä tästä on Tapani Kansan pahoinpitely Stingin laulusta nimellä Kultaniityt. Pahoinpitely on niin täydellisesti suoritettu, ettei Stinginkään omaa versiota halua enää kuulla.
Oskar Merikanto: Kesäillan valssi. Ensimmäisen valmistumiseni jälkeisenä kesänä kuulin sen Classic FM:stä keskimäärin vähintään neljä kertaa vuorokausi. Sitä ennen se olisi ollut vähintään kolme kertaa liikaa, sittemmin neljä. Olisi edes voinut jättää sen ilman lopetusta, sillä jos ideat loppuvat eikä biisiä osaa lopettaa, sitä ei silloin olisi kannattanut edes aloittaa.
Gloria Estefan: Conga. Piti tarkistaa, mikä on "artistin" nimi kun en sitä tiennyt. Tämän kohdalla jään sanattomaksi. En pysty näkemään teoksella mitään sanomaa.
Carlos Santana: O ye como va. Kappaleen arvo on pahasti päässyt inflatoitumaan kun ystäväni lauleskeli sitä nuoruuteni poikain illanvietoissa. Olettaen, että sillä alun alkaenkaan on ollut mitään arvoa.
Georg Malmstenin tuotanto. Lastenlaulut ovat pelottavia ja siksi tarkoitukseensa kelvottomia. Otetaan Mikki Hiiri merihädässä. Se on pelottava, ja lisäksi ei tunne Mikki Hiirtä laisinkaan. Oikea Mikki ei pelkää mitään. Katupoikien laulu taas on hyvä esimerkki suurelle osalle M:n tuotantoa ominaisesta tekopirteästä yrityksestä olla kansanomainen.
Queen: Bohemian Rhapsody. Ei Galileo Galileilla ole mitään tekemistä musiikin kanssa, ei, vaikka minut tuoliin kiinni sidottaisiin ja lp:n kansivihko kiinni käsiin liimattaisiin.
Bablo. En tiedä, millaista musiikkia se tekee. Mutta nimi on Pablo, jumalauta.
Marko Maunuksela Tangokuninkaalla pitää olla Eino Grönin, Ola Virran, Carlos Gardelin tai Taisto Tammen auktoriteetti. Aku Ankkoja ei pidä päästämän tangokuninkaiksi.
Janne Tulkki Bää.
Antti Tuisku. Mää.
George Gershwin: Rhapsody in Blue. Yksi maailman versioiduimpia kappaleita, koska luullaan, että siitä riittää elementtejä sekä kevyeen, jazziin että klassiseen. Ei löydy. Kuten eräässä 60-luvun englantilaisessa äänilevyoppaassa luonnehditaan: Gershwin on vesitettyä jatsia. Sen lisäksi se on vesitettyä klassistakin, kai, olettaen siis että siinä on jotakin klassista. Onhan siinä klassiset soittimet. On siinä yksi teemakin, hyvin mielenkiinnoton. Se löytyy kaikenkarvaisen varioinnin alta, takaa ja jälkeen. Hyvin huonon ja hyvin huonosti.
Igor Stravinski: Kevätuhri. Olen hieman jäävi jo siitä lähtien kun jo yläasteella matematiikan opettaja värisevällä äänellään laittoi tätä aamunavaukseen, ja alkuun ei kuulunut hänen värinältään muuta kuin rahinaa. Ei sieltä sen jälkeenkään ole löytynyt mitään mielenkiintoista.
Maakuntalaulut. Tarvitseeko sotaisaa nurkkapatriotismia, joka on muuten jo kuollut, erikseen pönkittää pränttäämällä näitä koulun laulukirjoihin? Kaikkein turhin on uusmaalaisten laulu, sillä ei Uusimaa ole mikään maakunta vaan lajitelma lounaista Kymenlaaksoa (mikäli sekään on maakunta), Etelä-Hämettä ja rantaruotsalaisuutta.
Easylistening. Jos musiikissa ei ole laaksoa, ei kukkulaa, ei se ole välttämättä Maammelaulu. Musiikki, jossa ei ole mitään särmää, vaan se on joko hisseihin tehtyä tai niihin soveltuvaa, on tarpeetonta. Onneksi osa tällaisesta musiikista on nimetty easylisteningiksi, mikä tekee helpoksi sen välttämisen. Suurin osa lopusta tavarasta, joka mahtuu tämän lajityypin alle, soi radiosta, joten sen välttää pitämällä radion kiinni. Ai miten niin easylistening kun sitä kuullessa herää vakavia eksistentiaalisia kysymyksiä musiikin tehtävistä ja olemassaolon oikeudesta, artistin persoonallisesta sanomasta tai sen puutteesta tai artistin persoonallisuuksien ominaisuuksien puuttumisesta.
Värinämusiikki. Nyt radiokuuntelun perusteella vaikuttaa, että puolessa musiikista on laulajan ääni rikottu, särjetty, laitettu ravistimeen ja moninkertaistettu tietokoneessa. Näin ollen laulajia onkin hyvin vaikea erottaa toisistaan. Viimeisin laulaja, jolle tiedän näin käyneen on Apulanta.
Nimetön musiikki. Musiikkia, jonka esittäjää ja nimeä ei sanota radiossa ennen ja jälkeen, ei ole, jos uskotaan käsiterealisteja: vain sellaiset asiat, joita vastaa jokin käsite, ovat olemassa.
Käsitykseni mukaan kaikkea ei ihmisen tarvitse kokeilla. Olen aika vakuuttunut, että tämä pätee myös Lauri Tähkään, joka on paljon tunnetumman henkilön, salibandypelaaja Janne Tähkän kaima. Vielä puuttuisi, että Tähkä levyttäisi Ylöstä tai Lotti Kesäillan valssin. Tähkä on kuin Tapani Kansa meets Dexy's Midnight Runners. Ja tämä ei todellakaan ole oikein Dexyjä kohtaan, sehän on sydämellä tehtyä, aitoa, tunnelmallista, rehellistä verevää ja menevää folkrockia. Tämä puhkuu ylilatautunutta, suurta egoa joka kuulostaa siltä että on ottanut sen verta piriä että itsekritiikki on tipotiessään.
Työpaikkaradio on myös paha. Sitä ei pääse karkuun.
Pääsääntöisesti myös kaikki hahmot - siis tarkoitan esimerkiksi koomikoiden esittämiä koomisiksi väitettyjä hahmoja - tulee rangaistuksen uhalla pitää kaukana levytysstudioista. Tilanne ei ainakaan parane siitä, jos koomikoita on monta. Katselen mielelläni Monty Pythoneita tai Lapinlahden lintuja. Siis katselen.
Kiitos radiolle - sellaisille esimerkiksi kuin Energy ja mitä niitä sitten onkaan - siitä, että kelvottoman musiikin listani kasvaa jatkuvasti!

Franz Liszt,
Fritz Kreisler,
Fritz Reiner,
homoseksuaalisuus,
musiikkikritiikki,
Sergei Rahmaninov,
Stravinski
31.3.2011
Kun Schumann joutui jäähylle
Yritin tässä herättyäni kuunnella Robert Schumannin toista sinfoniaa. Ei siitä mitään tullut.
Robert Schumann (1810-1856) tunnetaan ensisijaisesti romanttisen musiikin esikuvallisena hahmona, toissijaisesti musiikistaan. Hänen kenties soitetuin teoksensa on pianokonsertto, sitten tulee pianomusiikki (Karnevaali, Fantasia, Lapsikuvia jne.), laulu- ja kamarimusiikki ja sinfoninen tuotanto pahnanpohjimmaisena. Miksi? Yleensähän sinfonioita tavataa pitää säveltäjiensä lippulaivoina.
Väsymykseen asti olen tottunut lukemaan, että Schumannin sinfoniat olisivat jotenkin kyseenalaista musiikkia siksi, että ne olisi jotenkin "paksusti" orkesteroituja. Ok, ehkä Schumann ei ollut mikään orkestroinnin merkkihenkilö (copyright Solomon Volkov: Sostakovitsin muistelmat, suom. Seppo Heikinheimo). Mutta ei hän sentään mikään Chopin ollut. Chopin oli orkesteroijana täysi tumpelo, ja hänen kahdessa pianokonsertossaan orkesterilla on vain viitteellinen säestäjän rooli. Moni on koettanut parannella Schumannin orkestraatiota, mm. Mahler ja usea kapellimestari. Chopin on niin toivoton tapaus etteivät edes yritä.
Germanistisen sinfoniamusiikin ystävänä, Schumannin neljä sinfoniaa ovat minulle läpikotaisin tuttuja jo kahdenkymmenen vuoden ajalta. Tai näin luulin. Näin myös niiden orkestraatiota hieman parannelleen George Szellin ja Clevelandin orkesterin kokonaislevytyksen niistä muutamia vuosia sitten ja lainasin ne oikopäätä.
Szell tekee musiikille todellista oikeutta: se on melodista, värikästä, kekseliästä ja notkeaa. Miksi se ei sitten minulle kelpaa?
Musiikki tuo mieleen erilaisia asioita: paikkoja, ihmisiä, tapahtumia ja aikakausia. Muistan esimerkiksi Italian-matkani Mahlerin viidennestä sinfoniasta, ensirakkauteni Brucknerin kutosesta ja seiskasta, äitini kuoleman Mendelssohnin ykkösestä ja Stravinskin Tulilinnusta. Ja niin edelleen. Toisinaan musiikki voi auttaa käsittelemään kipeitäkin asioita, joskus se tuo mieleen suuren oivalluksen hetkiä.
Jokseenkin kolme vuotta sitten tulin isäksi. Se on ollut arvaamattoman täyteläinen ja rikas kokemus, paljon täyteläisempi ja rikkaampi kuin Schumannin orkestraation mikään laitos. Ja tämä musiikki on sen aikakauden soundträkkini. Schumannin musiikissa ei - kuten edellä todettu - ole mitään vikaa. Kaikkea muuta. Ei sen enempää vikaa kuin vaikkapa Norjassa. Schumannin sinfoniat eivät ole pannassa siksi, että ne olisivat epätäydellistä musiikkia vaan siksi että ne muistuttavat elämän epätäydellisyydestä.
Gustav Mahlerin mielestä sinfonian tulee sisältää koko maailma. Jean Sibeliuksen mielestä Mahler oli väärässä: hänen mukaansa sinfoniaan riittää yksi idea kunhan se on looginen ja kristallinkirkas. Rakastan sekä Mahlerin että Sibeliuksen musiikkia vaikka heidän lähtökohtansa olivat täysin vastakohtaiset: kun Mahlerin mielestä maailma on osa musiikkia, Sibeliuksella musiikki on osa maailmaa. Oli miten oli, elämä on kuitenkin musiikkia ihmellisempää.

Gustav Mahler,
Jean Sibelius,
Robert Schumann,
Seppo Heikinheimo
7.3.2011
Elämä on... Beethovenin ysi
Kuten kirjoitin vähän aikaa sitten, numero yhdeksän on sinfonioiden säveltämisessä maaginen luku. Kaikkein tunnetuin yhdeksäinen ja ylipäätään koko länsimaisen sinfoniamusiikin tärkein teos on Beethovenin yhdeksäs sinfonia.
Ilman Beethovenin ysiä eivät Brahms, Bruckner ja Mahler olisi olleet mahdollisia. Ainakin heidän ilmaisunsa ja samalla koko länsimainen sinfoninen musiikki Beethovenin jälkeen olisi saanut kokonaan toisenlaisen muodon, sillä ilman Brahmsia, Bruckneria ja Mahleria eivät myöskään Dvorak, Schönberg tai Sostakovitskaan olisi olleet mahdollisia. Beethovenin ysin merkitys ei kuitenkaan rajoitu taidehistoriaan. Se on ihmiskunnan historian suurimpia saavutuksia, joka kelpaa koko ihmisyyden metaforaksi.
Nyt tunti sitten 40 vuotta täyttäneenä on välitilinpäätöksen paikka. Beethovenin ysi on kuin elämäni. Yhdeksän kouluarvosanana on alempi kiitettävä, kuten elämänikin: rikas ja hieno, vaan ei täydellinen.
Beethoven, kaikkien luovien, itsenäisten sielujen ja romantikkojen esikuva, näki elämän dialektisena kamppailuna: hyvän ja pahan, kauniin ja ruman, totuuden ja harhan välillä.
Elämä on kuin polkupyöräilyä tuntemattomassa maastossa: vaikka sinulla olisi kartta, et kuitenkaan tiedä, mitä seuraavan mutkan takaa tulee. Kuitenkin sinä ohjaat. Yksin sinulla on valta ohjata omaa polkupyörääsi. Tämä ihmisyksilön määrävä piirre, tahto, on myös Beethovenin yhdeksännen sinfonian liike-energiana. Valtava tahdonvoima tekee ihmisestä ihmisen, joka yksin ohjaa omaa elämäänsä vaikka välillä saattaakin väsähtää, kaatua tai jopa eksyä.
Ihminen aloittaa maallisen vaelluksensa hapuillen ja epävarmasti. Hapuillen ja epävarmasti alkaa Beethovenin yhdeksäs sinfoniakin. Toisen osan voi nähdä leikin ja kamppailun yhteenkietoutumana. Kolmannessa osassa pitäisi koittaa aikuisuuden ja rauhan. Tai ainakin aikuisuus on elämän rikkainta ja sisällöksekkäintä aikaa. Lopussa on synteesin vuoro. Finaali kokoaa yhteen palaset. Se katsoo ensin taaksepäin, se on kuin varasto aikaisemmin koetusta. Se kuvaa lopullisen totuuden etsinnän totista yritystä. Siinä katsotaan ikään kuin omaa elämää valokuva-albumina, sekoitetaan ja järjestetään uudestaan. Lopussa koittaa suurin ilo: usko ihmisyyden ja elämän voittamiseen, joka on kantanut ihan loppuun saakka, kaikista vastuksista viis.
Kaikkein tyydyttävimmin tämän dialektiikan kuvaa Wilhelm Furtwängler klassisessa Bayreuthin musiikkijuhlilla 1951 tehdyssä konserttitaltioinnissaan. Hänen kuvauksensa ihmisyydestä Beethovenin metaforana korostaa prosessiluonnetta, kasvua vaikeuksien ja vastakohtaisuuksien kamppailun kautta voittoon. Ajoittain se pysyy hädin tuskin koossa. Alku kuulostaa hyvinkin epävarmalta, mutta ei se ole epävarmaa. Se on etsintää, jossa Furtwängler johdattaa muusikkonsa elämänmittaiselle matkalle. Furtwängler muusikoineen luo ja synnyttää teoksen tässä konserttitaltioinnissa, jossa intonaation puhtaus on sivuseikka. Jouset laulavat. Jokainen ääni, jok'ikinen fraasi tarkoittaa jotakin. Suuri narratiivi on katkeamaton, vaikka esityksessä onkin ikään kuin useita uusia alkuja: se koostuu episodeista, joista tulee suuri draama.
Aivan toisenlainen on Toscaninin inhimillinen subjekti, mutta tahtova, tekevä ja totuutta etsivä yhtä lailla. Molemmat toteuttavat humanismin korkeinta kutsumusta. Herbert von Karajanin inhimillinen subjekti taas on vuoriakin siirtämään pystyvä voimamies, jota eivät pysäytä edes pölypallot.
Leikkiminen, kokeileminen, taisteleminen, oppiminen, opetteleminen, yritys, erehdys, kasvaminen ja kasvattaminen, tekeminen ja oleminen, salliminen ja haastaminen, ottaminen ja antaminen, miettiminen ja analysoiminen, etsiminen ja löytäminen kannattaa ottaa vakavasti, unohtamatta tahtoa. Kaikki tämä kuuluu ihmiselämään, ja kaikesta tästä Ludwig van Beethovenin yhdeksäs sinfonia muistuttaa.
Kun vallitseva musiikkijournalistinen trendi tapaa halveksua ”ohjelmamusiikkia”: sitä, että musiikille annetaan käyttöohje, jossa lintujen laulu selvästi esittää lintujen laulua niin että houkkakin sen ymmärtäisi, Beethovenin ohjelmanjulistus on ylevin ja kattavin mahdollinen: elämä itse.

26.1.2011
9 on miehen mitta ja kirous
Vaikka Joseph Haydnia voidaan pitää isänä vakiintuneelle neliosaista perusformaattia noudattavalle sinfoniamusiikille, Ludwig van Beethoven yhdeksine sinfonioineen on vaikutusvaltaisin suunnannäyttäjä tässä genressä. Beethovenin yhdeksäs on luultavasti koko länsimaisen taidemusiikin tärkein teos: se toi laulusolistit ja kuoron sinfoniamusiikkiin ja sen rakenne, jossa sinfonian finaali on synteesi aikaisemmista osista, oli jotakin aivan uutta. Ihan suoraa mallia siitä ovat ottaneet Brahmsin ykkönen (jota on kutsuttu myös Beethovenin kympiksi) ja Brucknerin vitonen. Mallia Beethoven on näyttänyt myös siinä, että hämmästyttävän moni sinfonikko on tehnyt yhdeksän sinfoniaa. Säveltäjän itsekritiikki petti kuitenkin kerran: hänen pitäessään lastenlaulumaista kahdeksattaan parhaanaan.
Beethovenin sinfonioiden esitystraditiot kuvastavat koko konserttimusiikin traditioita, jotka voidaan tiivistää partituuriuskollisuudeksi ja säveltäväksi, teoksen esityksessä luovaksi. Jälkimmäistä traditiota joskus kutsutaan romanttiseksi ja edellistä objektiiviseksi. No, objektiivisia totuuksia on aika monta. Ääripäinä nuottikuvaan pitäytymisessä ovat Arturo Toscaninin rytmisesti napakat ja Otto Klempererin laajakaariset levytykset; romanttista traditiota edustaa puhtaimmillaan Wilhelm Furtwängler. Niiden väliin putoavaa unohdettua keskitietä, jota voisi luonnehtia ei-traditioksi tai klassisuudeksi, edustaa tyypillisimmilllään Herbert von Karajan. Beethovenin musiikin rikkaus on siinä, että se paitsi määrittelee musiikin esitystraditiot, myös tekee mahdolliseksi näiden traditioiden raja-aitojen ylittämisen. Esimerkiksi Bruno Walter olisi romanttis-klassinen suhteessa 60/40, Rudolf Kempe samaten, mutta he tulevat aivan toisenlaiseen lopputulokseen samoista premisseistä. Erich Kleiber taas voisi olla objektiivis-klassinen suhteessa 60/40.
Levytyksiä ei ole mahdollista käydä tässä tyhjentävästi läpi, mutta kokonaispaketeista Toscanini ja sinfoniat ensimmäisenä säveltäjän oman ajan tyyppisellä kokoonpanolla ja instrumenteilla levyttänyt Roger Norrington kuuluvat itsestäänselvinä lähtökohtina yleissivistykseen. Suositella voi myös hämmästyttävän likilaskuista yhdeksättä lukuunottamatta Walteria, Klempereriä, sinfoniat ainakin neljään kertaan taltioinutta Karajania ja George Szelliä. Furtwänglerin levytykset on myös pakko tuntea, ja hänen livetaltiontinsa yhdeksännestä vuodelta -51 on suuruudessaan ja intensiteetissään ohittamaton. Häneltä löytyy myös vitosesta – siis se tä-dä-dää –biisi – vähintään kaksi ohittamattoman intensiivistä liveversiota. Vähän stereofonisempi näkemys on George Szellin Concertgebouw-orkesterin kanssa tekemä. Kolmosessa eli Eroicassa ykkönen on Rudolf Kempe, sitten tulee Erich Kleiber. Seiskoja ja kutosia on lukuisia hyviä, molemmista oma suosikkini on Kleiber. Pastoraalin toteuttaa ihanteellisesti myös Walter, mutta yllätyksen tarjoaa Fritz Reiner, joka yleensä missaa Beethovenissa jotakin hyvin pientä mutta silti oleellista. Beethovenin hengen.
Yhdeksän sinfonian säveltäjiä tunnetuimmasta päästä ovat Beethovenin itsensä lisäksi Mahler, Dvorak, Vaughan Williams, Bruckner ja Schubert. Ei heidän ollut tarkoituksenaan tehdä yhdeksää sinfoniaa. Gustav Mahler ehti aloittaa aimo annoksen kymppiään saaden valmiiksi vain agadio-osan. Myöhemmin luonnoksista on täydennetty esityskuntoinen kokonainen teos. Ei se kuitenkaan ole täysipätöistä musiikkia. Kahdeksatta – joka tunnetaan sen vaatiman jättimäisen esityskalustonsa vuoksi Tuhannen sinfoniana – lukuunottamatta Mahlerin ylenpalttinen vaikutteiden runsaus ja groteskin ja angstin jatkuvalle limittäisyydelle tekevät oikeutta ainakin ensimmäisessä, toisessa ja yhdeksännessä sinfoniassa parhaiten mestarin ystävä Bruno Walter. Myös sir John Barbirollin vitonen ja kutonen, George Szellin kutonen ja Willem Mengelbergin nelonen ovat itseäänsuosittelevia. Kolmas sinfonia on tunnetun länsimaisen sinfoniakirjallisuuden kaikkein pisin teos. Mahlerilla linnunlaulu, lehmänkellot ja alppitorvet tuovat maanläheisyyttä taivaallisiin ulottuvuuksiin yltävään musiikkiin.
Antonin Dvorakin melodista, rytmikästä ja rapsodista sinfonista tuotantoa soitetaan kahta viimeistä sinfoniaa lukuunottamatta aivan liian vähän. Yhdeksännessä, joka tunnetaan myös lisänimellä Uudesta maailmasta, kuulee Dvorakin etnomusikologisen matkailun tuomien negrospirituaali -(joka on varmaan nyttemmin poliittisesti epäkorrektina kielletty) ja intiaani-inspiraatiota. Se on ainakin jossakin vaiheessa ollut maailman levytetyin sinfonia, eikä esimerkiksi Beethovenin ysi tai vitonen. Istvan Kerteszin Lontoon sinfonikkojen kanssa tekemä kokonaislevytys tekee oikeutta harvinaisemmillekin sinfonioille, jotka ovat ehtymätön aarreaitta. Suosittelen!
Suurin englantilainen sinfonikko, Sibeliusta avoimesti ihaillut Ralph Vaughan Williams on maisemamaalari. Hänen musiikkiansa ei voi ylistää kovin dramaattiseksi, mutta sen pastoraalinen rapsodisuus on omalla tavallaan tunnelmallista. Huonoiten kuuntelemista kestävät RVW:n ohjelmoidut teokset Antarktinen ja Lontoo, ja absoluuttisinta ja iskevintä musiikkia tarjoavat nelonen, vitonen ja kahdeksainen. Minulle esitteli RVW:n tuotannon nettikaupasta puoli-ilmaiseksi tilaamani Andrew Daviesin ja BBC:n sinfoniaorkesterin paketti, ja olen siihen oikein tyytyväinen. Yleensä englantilaisessa musiikissa kannattaa kuitenkin pitää nyrkkisääntönä kuunnella minkä tahansa muunmaalaisia kapellimestareita tahansa kuin englantilaisia, koska britit tapaavat sotkeutua liikaa maisemamaalailun yksityiskohtiin ja kuulija nukahtaa.
Anton Bruckner palvoi syvästi luontoa ja Jumalaansa. Hänen musiikkinsa on samalla kertaa mystistä ja kiinni maassa. Hänen orkesterinsa soi kuin urut kaikkine äänikertoineen, ja hänen musiikkinsa ainutlaatuisuuden vähättelijät saattavat kuulla Wagner-ja Schubert –vaikutteita. Kaikki hänen yhdeksän numeroitua sinfoniaansa ovat täysipätoistä musiikkia, myös ne kaksi nuoruuden”harjoitelmaa” joita hän ei suostunut julkaisemaan. Ne tunnetaan nyt takaperoisesti ja kornisti nollana ja tuplanollana. Bruckner ei saanut koskaan tehtyä yhdeksänteen sinfoniaan finaalia, mutta ei se sitä kaipaakaan. Se jää ikään kuin haihtumaan avaruuteen, ja hyvä niin. On siihenkin koetettu jälkikäteen rekonstruoida finaali, mutta se ei kelpaa edes kuriositeetiksi. Brucknerin sinfonioita on oikeastaan kolme kertaa yhdeksän: niistä soitetaan yleensä Novakin tai Haasin painoksia, mutta oikein paljon asiasta kiinnostuneen kannattaa hankkia käsiinsä Eliahu Inbalin levytykset Brucknerin alkuteoksista. Eniten novakeista ja haaseista poikkeaa neljäs, ”Romanttinen” sinfonia Brucknerin alkuteoksena.
Suurimpia Bruckner-levytyksiä ovat Otto Klempererin ja Lontoon Filharmonia-orkesterin kanssa tehdyt kutonen ja nelonen; ihanteellisesti Bruckneria johti myös Jascha Horenstein, kuten livetaltioinnit ysistä ja vitosesta todistavat. Hänen tulkinnoissaan yhdistyy Klempererin objektiivisyys ja selkeys Furtwänglerin henkeäsalpaavaan kiihkeyteen, josta on onneksi näytteitä: etenkin nelonen, vitonen ja ysi kuuluvat kaikkien Brucknerista kiinnostuneiden hyllyyn. Lisäksi kahdesti kaikki sinfoniat levyttäneen Eugen Jochumin levytyksiä voi pitää peruslevytyksinä hyvässä mielessä; Herbert von Karajanin levytykset varsinkin kolmesta viimeisestä sinfoniasta ovat ihanteellisia. Lisäksi Sergiu Celibidachen livetallenteet nelosesta, kutosesta ja kasista kannattaa ainakin kuulla.
Brucknerilla itsekritiikki ja kuolema jättivät sinfoniat virallisesti yhdeksään musikologien suosiollisella avustuksella. Tai ainakin suurin sinfonian numero on yhdeksäs. Samaten on Franz Schubertilla, vaikka sinfonioita onkin kahdeksan. Syfilikseen kuollut Schubert-raukka jäi niin Beethovenin ennustuksen vangiksi, että hänkään – kuten Bruckner – ei saanut viimeistä sinfoniaansa valmiiksi. Se jäi keskeneräiseksi. Viimeiseksi sävelletty sinfonia, jossa on vain kaksi osaa, ei kaipaa jatkoa. Paitsi että tavallisesti ”Suuri” C-duuri –sinfonia tavallisesti ymmärretään yhdeksäisenä. Jotta sinfonioissa päästäisiin yhdeksään, seitsemättä sinfoniaa ei ole! Mutta jotta asia ei olisi aivan näin yksinkertainen, joskus c-duurisinfoniaa pidetään aivan oikein puuttuvana seitsemäntenä ja kahdeksas keskeneräinen jäi viimeiseksi. Kahdeksanneksi. Kuuden ensimmäisen sinfonian numeroinnissa ei kuitenkaan ole onneksi mitään ongelmaa. Neljäs, ”traaginen” sinfonia, ylimaallista onnellisuutta säteilevä viides sinfonia ja rytmiltään jännästi pyörivä kutonen ovat myös kuuntelemisen arvoista musiikkia.
C-duurisinfonian ihanneversio on Josef Kripsin ja Lontoon sinfoniaorkesterin valoisa levytys, Keskeneräisen traagisuus on kaikkein vääjäämättömin ja raskain Bruno Walterin livelevytyksessä ja vitosen taivaallinen aurinkoisuus pääsee parhaiten oikeuksiinsa ehkä Pablo Casalsin 94-vuotiaana tehdyssä livetaltioinnissa. Hänellä ei ollut enää mihinkään kiire. Ei musiikillakaan.
Edellämainittujen lisäksi myös moni vähäisempi tekijä, kuten Ruotsin suurin sinfonikko Kurt Atterberg jaksoi laskea yhdeksään. Yhdeksän sinfoniaa näyttää olevan miehen mitta, mutta myös sitkeä kirous, itseään toteuttava ennuste, luovan säveltaiteilijan kohtalo. Tämän kohtalon toteutumista teoksia numeroivat musiikkitieteilijät avittavat. Mestarin asettama rima on korkealla ja varjo pitkä.

Dvorak,
Gustav Mahler,
Haydn,
Kurt Atterberg,
Schubert,
Vaughan Williams
8.12.2010
Suomessa ei arvosteta Sibeliusta
Tänään on tullut kuluneeksi Suomen säveltäjämestari Sibeliuksen syntymästä 145 vuotta. Hän on liian suuri maahamme jotta hänet osattaisiin paikoittaa. Hän on myös niin suuri, että kaikkea mitataan Sibelius-mittapuulla, aivan samoin kuin jokainen argentiinalainen jalkapalloilija on uusi Maradona. Erittäin kuunneltavaa ja paikoin omaperäistäkin musiikkia säveltänyt Einar Englund onkin kuvaavasti nimennyt omaelämäkertansa "Sibeliuksen varjossa".
Suomessa ei arvosteta eikä tunneta Johan Julius Christian (Jean) Sibeliuksen tuotantoa. Koulukirjoissa luetellaan hänen arvostetuin ja/tunnetuin tuotantonsa, joka on yhteneväinen virallisen totuuden kanssa, jossa hän on säveltänyt loppuun seitsemän sinfoniaa, viulukonserton, muuta orkesterimusiikkia, lukuisia yksin- ja kuorolauluja ja vähäsen piano- ja pikkuriikkisen kamarimusiikkiakin. Siis kerrotaan, että Janne on tehnyt tällaista. Hänen musiikkinsa ei kuitenkaan ole elävää kansankulttuuria. Eikä voikaan olla. Pitäisi ottaa pois Janne kansakunnan kaapin päältä.
Kuitenkin aniharva suomalainen tunnistaa Sibeliuksen tuotannosta muuta kuin Finlandian, Karelian (Alla Marcia-osan Karelia-sarjasta), Valse Tristen, En etsi valtaa loistoa ja ehkä Jääkärimarssin (jos tietävät, että nekin ovat Jannen kynästä). Ne, jotka jaksavat seurata Sibelius-viulukilpailua, tunnistavat viulukonsertonkin, jota saavat nelivuotisen yliannostuksensa juuri edellämainituista kilpailuista. Suurin osa lukeneistosta tietänee sen verran, että Jannella kuulemma on seitsemän niitä sinfonioita, siten kuin he koulussa lukivat ja että ne kai ovat kansainvälisestikin arvostettuja (ovat ne! niitä ovat levyttäneet Herbert von Karajan, Arturo Toscanini, Lorin Maazel, Simon Rattle, Thomas Beecham, Leonard Bernstein, Colin Davis, Sergei Koussevitzky ja niin edelleen). Aniharva kuitenkaan tunnistaisi ainoankaan sinfonian ainuttakaan osaa, puhumattakaan siitä, että muistaisi, miten ne menevät. Enemmän kuin häpeä, se on surku. Uskon, että moni elämä rikastuisi ja saisi lisäsisältöä tämän ainutlaatuisen musiikin tuntemisesta. Ei vain Suomessa, vaan missä tahansa.
Suomessa Sibelius on niin omassa kastissaan, että muut ovat saaneet kulkea hänen varjossaan, kuten Einar Englundin elämäkerta muistuttaa. Koska Siballa ei täällä ole varteenotettavia kilpailijoita, hänen musiikkiaan ei pystytä suhteuttamaan. Vasta kansainvälisessä valaistuksessa hänen merkityksensä ja suuruutensa asettuu viitekehykseen.
Parhaiten Sibelius on saanut jalansijaa muissa Pohjoismaissa, Englannissa, Yhdysvalloissa, Venäjällä ja Japanissa. Vaikeinta on ollut latinalaisessa Euroopassa, jossa ei ole sinfonisen musiikin traditiota, ja saksankielisessä Euroopassa, joka taas on sinfonian kotikenttää. Saksalaisilla on jo omat Beethoveninsa, Brahmsinsa, Mozartinsa, Mahlerinsa ja Brucknerinsa, vaikka osa heistä onkin itävaltalaisia.
Pieni palanen suhteellisuudentajua onkin siis paikallaan. Ei, Sibelius ei ole Beethoven, Bach, Mozart tai Haydn. He ovat musiikin universaalit jättiläiset, joiden tuotannon laatu ja merkitys kohottaa heidät länsimaisen kulttuurin suurimpien nerojen joukkoon. Sibelius on pikemminkin seuraavan kategorian säveltäjiä, saman kaliiberin miehiä Brahmsin ja Tsaikovskin kanssa, ja se onkin jo paljon se. Niistä säveltäjistä, joiden merkittävin aktiivikausi on ollut 1900-luvun puolella, Sibelius on ehkä merkittävin sinfonikko maailmassa, Sostakovitsin ohella, ainakin omaleimaisin, tai ihan varmasti ainakin hänen sinfoniansa ovat keskenään erilaisimpia. Kuitenkin ne muodostavat sarjan.
Ensimmäinen sinfonia on nuoruudentyö, kuitenkin taiteellisesti täysipainoinen sellainen. Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia oli nuoren säveltäjän julistus ”täältä tulen minä”; samalla se paalutti suomalaisen sinfoniakirjallisuuden syntyneeksi. Sibeliuksen aikalaisen, Robert Kajanuksen levytys on teoksesta referenssitallenne; uudemmista versioista Lorin Maazelin Wienin filharmonikkojen kanssa 60-luvulla tehty levytys on paras.
Jos ensimmäinen sinfonia julistaa suomalaisen säveltaiteen syntyä, toisella sinfonialla nähdään usein kansallista merkitystä. Se muodostaa 40-minuuttisen, koko ajan kasvavan kaaren, ja se kerää vauhtia loppuhuipennukseensa ennenkuulemattomalla tavalla lähes 20 minuutin verran. Kajanuksen ja Koussevitzkyn klassisten levytysten lisäksi pidän John Barbirollin romanttisesta, George Szellin virtuoosisesta ja analyyttisestä ja Neeme Järven selvästi Kajanusta heijastelevasta digitaalilevytyksestä. Hienoja levytyksiä toisesta sinfoniasta löytyy kuitenkin lukuisia.
Kolmas sinfonia onkin vaikeampi, ainakin sille on vaikeampi tehdä oikeutta kuin kahdelle ensimmäiselle. Kun toinen osa soveltuu säestämään herrasmiesten rauhallisia puistokävelyitä, niin finaali, jossa kaaos kristallisoituu kosmokseksi, on erittäin vaikeaa toteuttaa kontrolloidusti ja kuitenkin siten, että vaikutelma on vääjäämätöntä järjestystä kohti kulkeva kaaos. Kajanuksen levytyksen tavoin tässä ei ole onnistunut lähellekään kukaan toinen; sir Colin Davisin livetaltiointi Sibelius-Akatemian orkesterin kanssa yltää lähelle, lisäksi siinä on liikuttavalla ja hikoiluttavalla tavalla tarttuvaa innostuksen paloa. Siban orkka soittaa henkensä edestä. Valitettavasti tätä taltiointia ei ole kaupallisessa levityksessä, ja aivan ihanteellisia Kajanusta uudempia studiotaltiointeja en ole kuullut.
Neljäs sinfonia onkin sitten vallankumouksellista tavaraa. Se uusintaa Sibeliuksen sävelkielen kosiskelemattomassa ilmaisussaan, ja on sensaatiomaisen moderni. Se on kirkas kuin lähdevesi ja syvä kuin hiidenkirnu. Nelosesta on kirjoitettu paljon potaskaa; sitä sanotaan pettuleipäsinfoniaksi ja sen sanotaan kuvastelevan suomalaisten metsien synkkyyttä. No, suuri musiikki altistuu monenlaisille tulkinnoille. Hyvä ystäväni sanoi, että hän tunsi itsensä pohjattoman yksinäiseksi kuunnellessaan sinfonian hidasta osaa, ja tunsi, että hän vajoaa tuoleineen lattiasta läpi. Yksinäisyys ei kuitenkaan ole pelottavaa, kuten ei tämä musiikkikaan. Vakavaa se on. Sir Thomas Beechamin referenssilevytys 30-luvulta toteuttaa esikuvallisimmin sävellyksen hengen, ja Lorin Maazelin 60-luvun levytys on ihanteellinen uudempi versio. Hienoja levytyksiä teoksesta löytyy pilvin pimein. Positiivisimman yllätyksen tarjoaa Ernest Ansermet, joka osoittaa, että ensimmäinen osa pysyy koossa myös vaarallisen hitaassa tempossa. Ansermet ja Orchester de la Suisse Romande esittelivät minulle neljännen sinfonian täysin uudessa valossa, ja tämän toteuttaa ranskalaisen tradition kapellimestari!
Vain ihminen, jolla on niin vahva itsetunto, että hän viihtyy yksinään, selviää ehjänä neljännen sinfonian kuuntelemisesta.
Viides sinfonia on lähestyttävä ja romanttinen mutta kuitenkin kompakti. Tai ehkä termi ”klassinen” kuvailisikin sinfoniaa paremmin. Se on kakkosen tiiviimpi sisarteos, jossa on myös uljas loppuhuipennus. Klassisten Kajanuksen ja Koussevitzkyn levytyksien lisäksi on vaikeaa suositella moderneja tallenteita, jotka olisivat aivan ideaaleja.
Kuudes sinfonia pakenee määrittelyjä ja määrittelijöitä. Siitä tulee helposti läpisoitto, jos sen henkeä ei ymmärretä. Parhaiten sen ymmärsi sir Thomas Beecham, jonka levytys on parhaan auktoriteetin – Sibeliuksen itsensä – mielestä paras levytys mistään hänen teoksestaan (siis ennen vuotta 1957). Ja tähän näkemykseen on helppo yhtyä. Olen kirjoittanut tästä oman juttunsa tänne kesällä.
Seitsemäs sinfonia sisältää nelosen ohella hienoimmat Suomessa kirjoitetut musiikkisivut. Se on yksiosainen, tai oikeastaan se koostuu neljästä toisiinsa integroidusta osasta. Sen rakenne on sinfonisessa kirjallisuudessa vallankumouksellinen, vaikka on toki Mozartkin toteuttanut samantyyppisiä integroituja rakenteita 32.sinfoniassaan. Siinä on vieläkin vähemmän mitään turhia yksityiskohtia, jotka eivät nivelly kokonaisuuteen kuin Sibeliuksen sinfonioissa yleensä, mikäli mahdollista, sillä Sibeliuksen sinfonioissa ei ole mitään turhaa. Seitsemäs sinfonia ei kuitenkaan ole ainoastaan rakenteellisesti vallankumouksellinen ja sävellysteknisesti kunnioitusta herättävä tiiviydessään, vaan neljännen sinfonian ohella oma suosikkini. Koussevitzkyn klassisen levytyksen lisäksi, hienoimmat tallenteet ovat live-esityksistä: sir John Barbirollin käsissä seiska on yksi, pitkä tauoton hengähdys, pelkkää legatoa, kun taas Jevgeni Mravinskin esitys korostaa sinfonian dramaattisuutta, ollen Barbirolliin verrattuna staccato, taukoa tauon perään ja aina uusia alkuja.
Suosittelen kyllä muunkin suomalaisen musiikin kuuntelemista kuin vain Sibeliuksen. Esimerkiksi Crusellin, Melartinin tai Englundin. Jos Sibelius otetaan alas kaapin päältä, ehkä hän lakkaisi myös varjostamasta muutakin suomalaista musiikkia.
Koulujen musiikinopetuksella on suuri vastuu, jotta suurmies muistettaisiin niistä tekemisistään, jotka tekivät hänestä suurmiehen. Ja ehkä myös historianopetuksella. Paras tapa kunnioittaa suurmiestä onkin kuunnella hänen musiikkiaan. Sibelius tulee ottaa alas kansan pariin, sinne, minne hänen musiikkinsa kuuluu! Sibeliuksen musiikki elää!
Suomessa ei arvosteta eikä tunneta Johan Julius Christian (Jean) Sibeliuksen tuotantoa. Koulukirjoissa luetellaan hänen arvostetuin ja/tunnetuin tuotantonsa, joka on yhteneväinen virallisen totuuden kanssa, jossa hän on säveltänyt loppuun seitsemän sinfoniaa, viulukonserton, muuta orkesterimusiikkia, lukuisia yksin- ja kuorolauluja ja vähäsen piano- ja pikkuriikkisen kamarimusiikkiakin. Siis kerrotaan, että Janne on tehnyt tällaista. Hänen musiikkinsa ei kuitenkaan ole elävää kansankulttuuria. Eikä voikaan olla. Pitäisi ottaa pois Janne kansakunnan kaapin päältä.
Kuitenkin aniharva suomalainen tunnistaa Sibeliuksen tuotannosta muuta kuin Finlandian, Karelian (Alla Marcia-osan Karelia-sarjasta), Valse Tristen, En etsi valtaa loistoa ja ehkä Jääkärimarssin (jos tietävät, että nekin ovat Jannen kynästä). Ne, jotka jaksavat seurata Sibelius-viulukilpailua, tunnistavat viulukonsertonkin, jota saavat nelivuotisen yliannostuksensa juuri edellämainituista kilpailuista. Suurin osa lukeneistosta tietänee sen verran, että Jannella kuulemma on seitsemän niitä sinfonioita, siten kuin he koulussa lukivat ja että ne kai ovat kansainvälisestikin arvostettuja (ovat ne! niitä ovat levyttäneet Herbert von Karajan, Arturo Toscanini, Lorin Maazel, Simon Rattle, Thomas Beecham, Leonard Bernstein, Colin Davis, Sergei Koussevitzky ja niin edelleen). Aniharva kuitenkaan tunnistaisi ainoankaan sinfonian ainuttakaan osaa, puhumattakaan siitä, että muistaisi, miten ne menevät. Enemmän kuin häpeä, se on surku. Uskon, että moni elämä rikastuisi ja saisi lisäsisältöä tämän ainutlaatuisen musiikin tuntemisesta. Ei vain Suomessa, vaan missä tahansa.
Suomessa Sibelius on niin omassa kastissaan, että muut ovat saaneet kulkea hänen varjossaan, kuten Einar Englundin elämäkerta muistuttaa. Koska Siballa ei täällä ole varteenotettavia kilpailijoita, hänen musiikkiaan ei pystytä suhteuttamaan. Vasta kansainvälisessä valaistuksessa hänen merkityksensä ja suuruutensa asettuu viitekehykseen.
Parhaiten Sibelius on saanut jalansijaa muissa Pohjoismaissa, Englannissa, Yhdysvalloissa, Venäjällä ja Japanissa. Vaikeinta on ollut latinalaisessa Euroopassa, jossa ei ole sinfonisen musiikin traditiota, ja saksankielisessä Euroopassa, joka taas on sinfonian kotikenttää. Saksalaisilla on jo omat Beethoveninsa, Brahmsinsa, Mozartinsa, Mahlerinsa ja Brucknerinsa, vaikka osa heistä onkin itävaltalaisia.
Pieni palanen suhteellisuudentajua onkin siis paikallaan. Ei, Sibelius ei ole Beethoven, Bach, Mozart tai Haydn. He ovat musiikin universaalit jättiläiset, joiden tuotannon laatu ja merkitys kohottaa heidät länsimaisen kulttuurin suurimpien nerojen joukkoon. Sibelius on pikemminkin seuraavan kategorian säveltäjiä, saman kaliiberin miehiä Brahmsin ja Tsaikovskin kanssa, ja se onkin jo paljon se. Niistä säveltäjistä, joiden merkittävin aktiivikausi on ollut 1900-luvun puolella, Sibelius on ehkä merkittävin sinfonikko maailmassa, Sostakovitsin ohella, ainakin omaleimaisin, tai ihan varmasti ainakin hänen sinfoniansa ovat keskenään erilaisimpia. Kuitenkin ne muodostavat sarjan.
Ensimmäinen sinfonia on nuoruudentyö, kuitenkin taiteellisesti täysipainoinen sellainen. Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia oli nuoren säveltäjän julistus ”täältä tulen minä”; samalla se paalutti suomalaisen sinfoniakirjallisuuden syntyneeksi. Sibeliuksen aikalaisen, Robert Kajanuksen levytys on teoksesta referenssitallenne; uudemmista versioista Lorin Maazelin Wienin filharmonikkojen kanssa 60-luvulla tehty levytys on paras.
Jos ensimmäinen sinfonia julistaa suomalaisen säveltaiteen syntyä, toisella sinfonialla nähdään usein kansallista merkitystä. Se muodostaa 40-minuuttisen, koko ajan kasvavan kaaren, ja se kerää vauhtia loppuhuipennukseensa ennenkuulemattomalla tavalla lähes 20 minuutin verran. Kajanuksen ja Koussevitzkyn klassisten levytysten lisäksi pidän John Barbirollin romanttisesta, George Szellin virtuoosisesta ja analyyttisestä ja Neeme Järven selvästi Kajanusta heijastelevasta digitaalilevytyksestä. Hienoja levytyksiä toisesta sinfoniasta löytyy kuitenkin lukuisia.
Kolmas sinfonia onkin vaikeampi, ainakin sille on vaikeampi tehdä oikeutta kuin kahdelle ensimmäiselle. Kun toinen osa soveltuu säestämään herrasmiesten rauhallisia puistokävelyitä, niin finaali, jossa kaaos kristallisoituu kosmokseksi, on erittäin vaikeaa toteuttaa kontrolloidusti ja kuitenkin siten, että vaikutelma on vääjäämätöntä järjestystä kohti kulkeva kaaos. Kajanuksen levytyksen tavoin tässä ei ole onnistunut lähellekään kukaan toinen; sir Colin Davisin livetaltiointi Sibelius-Akatemian orkesterin kanssa yltää lähelle, lisäksi siinä on liikuttavalla ja hikoiluttavalla tavalla tarttuvaa innostuksen paloa. Siban orkka soittaa henkensä edestä. Valitettavasti tätä taltiointia ei ole kaupallisessa levityksessä, ja aivan ihanteellisia Kajanusta uudempia studiotaltiointeja en ole kuullut.
Neljäs sinfonia onkin sitten vallankumouksellista tavaraa. Se uusintaa Sibeliuksen sävelkielen kosiskelemattomassa ilmaisussaan, ja on sensaatiomaisen moderni. Se on kirkas kuin lähdevesi ja syvä kuin hiidenkirnu. Nelosesta on kirjoitettu paljon potaskaa; sitä sanotaan pettuleipäsinfoniaksi ja sen sanotaan kuvastelevan suomalaisten metsien synkkyyttä. No, suuri musiikki altistuu monenlaisille tulkinnoille. Hyvä ystäväni sanoi, että hän tunsi itsensä pohjattoman yksinäiseksi kuunnellessaan sinfonian hidasta osaa, ja tunsi, että hän vajoaa tuoleineen lattiasta läpi. Yksinäisyys ei kuitenkaan ole pelottavaa, kuten ei tämä musiikkikaan. Vakavaa se on. Sir Thomas Beechamin referenssilevytys 30-luvulta toteuttaa esikuvallisimmin sävellyksen hengen, ja Lorin Maazelin 60-luvun levytys on ihanteellinen uudempi versio. Hienoja levytyksiä teoksesta löytyy pilvin pimein. Positiivisimman yllätyksen tarjoaa Ernest Ansermet, joka osoittaa, että ensimmäinen osa pysyy koossa myös vaarallisen hitaassa tempossa. Ansermet ja Orchester de la Suisse Romande esittelivät minulle neljännen sinfonian täysin uudessa valossa, ja tämän toteuttaa ranskalaisen tradition kapellimestari!
Vain ihminen, jolla on niin vahva itsetunto, että hän viihtyy yksinään, selviää ehjänä neljännen sinfonian kuuntelemisesta.
Viides sinfonia on lähestyttävä ja romanttinen mutta kuitenkin kompakti. Tai ehkä termi ”klassinen” kuvailisikin sinfoniaa paremmin. Se on kakkosen tiiviimpi sisarteos, jossa on myös uljas loppuhuipennus. Klassisten Kajanuksen ja Koussevitzkyn levytyksien lisäksi on vaikeaa suositella moderneja tallenteita, jotka olisivat aivan ideaaleja.
Kuudes sinfonia pakenee määrittelyjä ja määrittelijöitä. Siitä tulee helposti läpisoitto, jos sen henkeä ei ymmärretä. Parhaiten sen ymmärsi sir Thomas Beecham, jonka levytys on parhaan auktoriteetin – Sibeliuksen itsensä – mielestä paras levytys mistään hänen teoksestaan (siis ennen vuotta 1957). Ja tähän näkemykseen on helppo yhtyä. Olen kirjoittanut tästä oman juttunsa tänne kesällä.
Seitsemäs sinfonia sisältää nelosen ohella hienoimmat Suomessa kirjoitetut musiikkisivut. Se on yksiosainen, tai oikeastaan se koostuu neljästä toisiinsa integroidusta osasta. Sen rakenne on sinfonisessa kirjallisuudessa vallankumouksellinen, vaikka on toki Mozartkin toteuttanut samantyyppisiä integroituja rakenteita 32.sinfoniassaan. Siinä on vieläkin vähemmän mitään turhia yksityiskohtia, jotka eivät nivelly kokonaisuuteen kuin Sibeliuksen sinfonioissa yleensä, mikäli mahdollista, sillä Sibeliuksen sinfonioissa ei ole mitään turhaa. Seitsemäs sinfonia ei kuitenkaan ole ainoastaan rakenteellisesti vallankumouksellinen ja sävellysteknisesti kunnioitusta herättävä tiiviydessään, vaan neljännen sinfonian ohella oma suosikkini. Koussevitzkyn klassisen levytyksen lisäksi, hienoimmat tallenteet ovat live-esityksistä: sir John Barbirollin käsissä seiska on yksi, pitkä tauoton hengähdys, pelkkää legatoa, kun taas Jevgeni Mravinskin esitys korostaa sinfonian dramaattisuutta, ollen Barbirolliin verrattuna staccato, taukoa tauon perään ja aina uusia alkuja.
Suosittelen kyllä muunkin suomalaisen musiikin kuuntelemista kuin vain Sibeliuksen. Esimerkiksi Crusellin, Melartinin tai Englundin. Jos Sibelius otetaan alas kaapin päältä, ehkä hän lakkaisi myös varjostamasta muutakin suomalaista musiikkia.
Koulujen musiikinopetuksella on suuri vastuu, jotta suurmies muistettaisiin niistä tekemisistään, jotka tekivät hänestä suurmiehen. Ja ehkä myös historianopetuksella. Paras tapa kunnioittaa suurmiestä onkin kuunnella hänen musiikkiaan. Sibelius tulee ottaa alas kansan pariin, sinne, minne hänen musiikkinsa kuuluu! Sibeliuksen musiikki elää!
Tunnisteet:
Bach,
Beethoven,
Brahms,
Bruckner,
Dmitri Sostakovits,
Haydn,
Jean Sibelius,
Mozart,
Tsaikovski
29.10.2010
Elämäni ja maailmani a:sta ö:hön.
A: Aurinko. Yleensä elämiseen riittää, että se on näkyvillä. Ei tarvitse välttämättä olla niin kuuma. Anarkia. Sääntöjä saa, ja pitää luovasti rikkoa joskus. Ilman anarkiaa ei synny mitään uutta.
B: Beethoven. Tärkein ja suurin sinfonikko ja suurimpien pianosonaattien ja jousikvartettojen luoja. Kaikkien itsenäisten, luovien, suurten sielujen esikuva. Brahms. Syksyisen täyteläistä ja sykkivää. Bach. Johann Sebastian. Objektiivisesti ottaen suurin säveltäjä, jonka kantaatit, passiot, klaveeri-, viulu-, sello- ja urkumusiikki on vailla vertaistaan. Bach on elämän eliksiiriä. Bruckner. Metafyysinen, suuri sinfonikko, joka tavoittelee taivaita ja jonka musiikki saa minut kokemaan samanlaista mystistä maailmaan kuulumisen tunnetta kuin luonto. Boleyn pub. Stadionpubini ja olohuoneeni käydessäni Lontoossa. British Museum. Sinne menee aina uudestaan. Eikä se koskaan tyhjene.
C: Cd-levyt. Ne sisältävät musiikkia, mutta esineinäkin niitä on hauskaa keräillä. Tosin eivät ne ole yhtä hienoja kuin lp-levyt. Che Guevara. Kaiken systeemin vastaisen kapinoinnin ruumiillistuma, politiikka meets punk. Ihminen, mies, ikoni, josta on tehty lauluja, elokuvia ja ties mitä tuotteita.
D: Dvorak. Tsekkiläisyyden soiva kuva. Melodista ja tanssillista. Luulen olleeni edellisessä elämässäni tsekki. Divarit. Maagisia paikkoja. Niissä tekee löytöjä ja pääsee kaikista rahoistaan eroon.
E: Elämä. Jokaisella meistä on yksi. Siitä kannattaa tehdä mahdollisimman mielekäs, ja toisten elämistä mahdollisimman onnellinen. Eläimet. Lapsena halusin eläintieteilijäksi ja matkustaa Ngorongoroon, sittemmin paleontologiksi. Minulla on ollut undulaatteja, koira ja lukuisia kissoja. Jos minulla olisi toteemieläin, se olisi kettu. Elokuvat. Rakastan elokuvia. Etenkin saksalaisia impressionisteja, Hollywoodin kulta-ajan komedioita ja Leonen westerneitä. Mulla on ollut Orionin kausikortti vuosia ja olen perustanut yhden elokuvakerhon.
F: Filosofia. Ei vain tieteenlaji, vaan kaiken tutkimuksen lähtökohta ja esi-isä. Kaikki etsivä, utelias, (itse)kriittinen, tutkiva, sielullinen toiminta on oikeastaan filosofista. Filosofisuus on elämänasenne. Forever blowing bubbles, West Hamin kannatuslaulu. Fuga. Suomen ylivoimaisesti paras ja asiantuntevin levykauppa, kiitos Ansa Nummilehdon ja Markku Nuotion. Furtwängler, Wilhelm. Maailman kaikkien aikojen suurin muusikko. Kaikki muut orkesterinjohtajat ovat amatöörejä hänen rinnallaan, hän saa musiikin hehkumaan ihan toisella intensiteetillä kuin kukaan muu! Hän luo musiikin ihmeen aina uudelleen. Ferrier, Kathleen. Maailman uskomattomin ihmisääni, kuulostaa kuin joutsenelta, joka katsoo kuolemaansa silmästä silmään. Facebook. Hyvä keino pitää yhteyttä kaukaisempiin ystäviin ja hankkia uusia. Sieltä saa kaikkea! Kumarran Facebookin suuntaan yhtä monta kertaa päivässä kuin jos minulla olisi aihetta kumartaa Mekkaan!
G: Geografi. Eli maantiede. Lapsena olin maantietofriikki, nyt yhdyskuntamaantieteilijä. Göteborg. Siellä on ihana Slottskogen. Tunnen itseni siellä kansainväliseksi tiedemieheksi. Grieg ja Garbarek. Norjan ääniä.
H: Helsinki. Kotini. Maailman paras paikka.
I: Isi. Muilla voi olla isä, minulla isi, ja on aina, vaikka minäkin olen jo isi. Tai pappa. Ihminen. Aina ei ihminen muista olevansa ihminen ja usko itseensä. Idealismi. Pidän filosofisesta idealismista sopivasti annosteltuna ja toivon, että sitä voisi säilyttää sanan toisessa merkityksessä aina itsessään ripauksen. Ilja. 20-vuotiaana löytämäni tärkein sielunveljeni. Ilo. Elämässä on paljon ilonaiheita, pieniä ja suurempia. Ilo on myös mielentila tai oikeastaan iloisuus on mielentila ja ilo sen purkaus. Italia. Olin siellä kesän -97. Äitini suku lienee sieltä kotoisin. Tekevät maailman parasta jäätelöä eli gelatoa.
J: Juokseminen. Joskus Keskuspuiston metsäteillä juostessa tuntuu kuin lentäisi. Jalkapallo. Kaikissa muodoissaan: pelattuna, pleikkarina, wannabe-managerina manageripeleissä, paikan päällä katsottuna. Mestareiden Liiga, West Ham, HJK, Parma ja Suomi. Jazz. Miles, Coltrane ja Garbarek.
K: Kirjat. Luen kausiluonteisesti, joskus enemmän, joskus vähemmän, joskus kaunokirjallisuutta, joskus tietokirjallisuutta, aina lehtiä. Lomilla luen eniten. Kirjoittaminen. On minulle luontaisin tapa ilmaista itseäni. Runoja, aforismeja, novelleja, kolumneja, pakinoita, tutkimuksia, raportteja, kirjeitä. Kulttuuri. Kulttuuri –käsite korvaa ”kansanluonteen”. Sen merkitys terästyy etenkin toisten kulttuureiden tai keskenään eriarvoisten kulttuurituotteiden tai eri kulttuurilajien kohdatessa. Ei ole vain taistelevia ukkometsoja, oopperaa, oopperavoileipiä, räppiä, poppia ja päppiä, ei siis itseilmaisun tuloksia, ns. päällysrakenne vaan itsemme hahmottamisen syvärakennetta, tapaa olla maailmassa. Kotka. Vapaa, kevyt, uljas ja voimakas. Kettu. Toteemieläimeni, joka on erityisessä suojeluksessani, koska sillä on minulle sanoma: kettu on kertonut minulle, että kuulun luontoon. Vai onkohan se niin päin, että kettu suojelee minua? Kissat. Minulla on ollut elämässäni kahdeksan kissaa. Kissat ovat taideteoksia. Kannelmäki. Olen asunut siellä 14 vuotta, pitempään kuin missään muualla, mm. suurimman osan kouluvuosistani. Palasin kotikulmilleni elokuussa. Kivistö. Sieltä ovat vanhempani kotoisin. Siellä olen minäkin syntynyt, ja viettänyt lapsuuteni monia muistettavimpia hetkiä. Koti. Tunnen oloni kotoisaksi aika monessa paikassa: Kannelmäessä, Munkkivuoressa, Töölö-Meilahti-Laakso-alueella, Kivistössä ja Porvoossa. Koti on paikka, jonne haluaa palata, koska siellä on turvallinen olo. Keskuspuisto. Sen on oltava aina niin lähellä, että voin mennä sinne halutessani. Minulla on elämänmittainen, koko ajan syvenevä suhde sinne aktivistina, sienestäjänä, juoksijana, pyöräilijänä. Kuntoilu. Terve sielu terveessä ruumiissa! Uinti, juoksu, bodaus, jalkapallo. Aloitin kuntoilun vasta parikymppisenä.
L: Luonto. Maailmassa pitää olla muutakin kuin ”asfalttihommelia”, kuten eräällä työpajalla tapaamani nuori sanoi. Ihminen kuuluu luontoon, minkä hän vaan aika usein unohtaa. Muistaa sen taas silloin kun menee luontoon lataamaan akkujaan. Lukeminen. Opin lukemaan 3-vuotiaana, mikä taitaa selittää minua aika paljon. Luen kausiluonteisesti ahmimalla, olen tuuriluoppo. Levyt. Sekä cd-että lp-levyt. Niiden keräilemisessä on kyse muustakin kuin vain musiikin keräilemisestä. Linnut. Eläkeläisenä voisin ryhtyä lintubongariksi ja opetella lintujen ääniä. On suurenmoista, että elävä olento voi olla vapaa painovoiman ja maantieteen rajoituksista. Lontoo. Metropoli, jossa on pikkukaupungin tunnetta. Tunnen itseni siellä kotoisaksi, siellä on helppo olla ja liikkua. Siellä on puistoja, Thames, British Museum, Tate Modern ja Upton Park.
M: Mozart. Naurua kyynelten läpi. Opetti minulle, mitä musiikki on. Mozartin kuuntelija ei saa ottaa itseään liian vakavasti. Mahler. Mahlerin kuuntelijakaan ei saa ottaa itseään liian vakavasti. Eikä musiikkia. Jos ottaa, Mahlerissa on ihan liikaa tavaraa. Musiikki. Jos en kuuntele musiikkia, nukun. Meri. Meren tuoksu keväällä lumien sulamisen jälkeen on ehkä maailman paras tuoksu, ja symboloi kevään voittoa talvesta. Ihmiselle on välttämätöntä asua kävelyetäisyydellä merestä. Metsä. Ihmiselle on välttämätöntä asua kävelyetäisyydellä niin isosta metsästä, että hän ei näe sieltä ulos. Metsä puhdistaa keuhkot ja ilman, jota keuhkot hengittävät. Puhdistaa se myöskin mielen. Munkkivuori. Vähän lintukotomainen, fantastisten ulkoilualueiden ympäröimä 50 vuotta vanha kaupunginosa, jossa olen asunut kolmessa eri osoitteessa. Ja siellä asuu paras ystäväni. Mestareiden liiga. MM-kisojen ohella maailman hienointa jalkapalloa.
N: Nauraminen. Sitä ei voi olla koskaan liikaa. Nukkuminen. Tykkään siitä koko ajan enemmän. Yleensä sitä myös voisi olla aina vähän enemmän. Nainen. Ei siis kaikki maailman naiset, vaan minun ihana naiseni. Kts. kohta "S".
O: Onnellisuus. Voi olla väläyksenomaisia hetkiä tai pysyvämpi olotila. Nyt olen onnellinen, vaikka joku laittaisi kiviä mun kenkiini. Osallisuus. Tutkin osallisuutta, olen ollut mukana kissankirjavissa luottamustehtävissä ja järjestöissä, organisoinut eriasteisia karvalakkilähetystöjä, retkiä ja työpajoja ja järjestänyt kaikenkarvaisia tapahtumia. Olen kausiluonteinen osallisuussaurus. Oslo. Olen asunut siellä, ja siellä on paljon paikkoja, joihin minulla on täyteläinen suhde. Deichmanske bibliotek, yliopisto, Marka, St. Hanshaugen. Poikani Simeon asuu siellä. Oboe. Sieluni ääni. Etenkin Lontoon Phliharmonia-orkesterin pitkäaikaisen oboistin, Sidney Sutcliffen väräjävällä vibratolla, joka kuuluu läpi miltei kaikista Otto Klempererin levytyksistä.
P: Puut. Pitää nähdä metsä puilta. Mutta ilman puita ei ole metsää. Porvoo. Kaunis ja kotoisa pikkukaupunki lähellä Helsinkiä, joka on tullut toiseksi kodikseni. Sinne pääsee pyörällä. Ja siellä asuu kultani, ainakin vielä toistaiseksi. Politiikka. Kutsumus. Elämä ei ole osa politiikkaa, ja pitää tietää, mistä elämä alkaa ja mihin politiikka loppuu. Punk. Kyseenalaistavaa asennetta valtarakenteita vastaan pienemmän puolella. Pussaaminen. Pidän siitä. Perugia. Kaupunki Keski-Italiassa, Umbriassa, jossa pidetään vuosittain jazzfestivaalit. Siellä sain dejavu-olon.
Q: Ququmber. Qurkku. Se on raiqasta. Siitä saa vaikka tsatsiqia.
R: Rakkaus. On suunnaton onni, jos on joku, jota rakastaa. Ruoka. Sitä on kivaa syödä mutta myös laittaa, etenkin jos syöjiä on muitakin kuin itse. Runot. Henkilökohtainen ilmaisun muoto, itsensä riisumista alasti. Rohkeus. Ihmisen arkielämässä tulee tilanteita, joissa sitä tarvitaan, mutta tärkeintä on, että on rohkeutta elää!
S: Elämäni kaksi tärkeintä ihmistä. Sanna-rakkaani ja Simeon-poikani. Ja sienet.
T: Taide. Elämänsisältöä. Kauneutta, syvyyttä, muotoa, väriä. Rumuuttakin.
U: Unet. Unelmat. Unelmointi. Ovat sukua toisilleen, kuten kuvasta näkyy. Unet voivat olla todellisuuspakoa, korviketodellisuutta tai arkitodellisuuden jäsentämistä. Miten vain. Silloin kun ihmiseltä lakkaavat unelmat, lakkaa hän itse. Kun tulee töistä kotiin ja laskeutuu sohvalle makaamaan kuuntelemaan musiikkia ja antaen mielensä vapaasti assosioiden unelmoida, se on ihmiselle välttämätön akkulataamo! Uinti. Silloin kun ei jaksa mitään muuta kuntoilla, uida jaksaa aina. Uinti rentouttaa ja puhdistaa. Upton Park. West Hamin kotistadion. Minun kirkkoni, jossa tunnen oloni kotoisaksi. Urut. Halusin nuorena urkuriksi ja kävin paljon urkukonserteissa.
V: Valo. Elämä tarvitsee sitä. Ja kaikki elävä. Muuten sammuu. Valokuvat. Niiden katsominen on kivaa. Valokuvaaminen. Sitä voisi opetella vielä lisää. Elämän taltioimista jälkipolville ja muistojen taltioimista itselle. Pitää muistaa kuitenkin myös elää niitä ikimuistoisia hetkiä, joita ikuistaa. Viini. Punaviini on elämän nektaria. Vesi. Niin on vesikin. Ilman vettä ei olisi ihmistä, viiniä ja eläimet ja kasvit kuolisivat. Vihreät. Ainoa järjellisesti mahdollinen poliittinen puolue minulle, olettaen siis, että haluan vaikuttaa puoluepolitiikan keinoin. Ei täydellinen, mutta mikäpä olisi?
W: West Ham United. Forever blowing bubbles!
X: Xylitol. On pitänyt hampaani edes miten kuten suussa.
Y: Ystävät. Elämäni suurimpia vaikuttajia seuraavat 20 vuotta. Missä ystäväni ovat, siellä on minun kotini. Yliopisto. Helsinki, Oslo, Göteborg...akatemia on henkisen toiminnan kotipesäni. Tai Sibelius-Akatemia, joka tavallaan on sekin yliopisto.
Z: Zico. Maaliahne ja erittäin taitava brasilialainen jalkapalloilija. On myös maaliahne ja vähän vähemmän taitava suomalainen jalkapalloilija.
Å: Joki. Kaupungeissa, joiden läpi virtaa joki, on oikean kaupungin fiilis. On se ainakin parempi kuin ei mitään, jos saatavilla ei ole esimerkiksi merta.
Ä: Äiti. Elämäni suurin vaikuttaja ensimmäiset 20 vuotta. Olen monessa äitini tuote. Äitini on arkielämän sankarini, joka uhrasi elämänsä minun edestäni.
Ö: Öö...mitäköhän tähän nyt sitten laittaisi? Loppu? Päivä päättyy yöhön, saa luvan päättyä tämäkin.

Forever Blowing Bubbles,
Fuga,
juoksu,
Kannelmäki,
Kathleen Ferrier,
Keskuspuisto,
Oslo,
Vihreät,
West Ham
9.9.2010
Who do I listen to heavy music
Otsikko on tarkoituksellista hämäystä. Oman, ei muutenkaan niin laaja-alaisen musiikkimakuni kulmakivi ovat pitkät, romanttiset sinfoniat, jota tapaan luonnehtia yleisnimityksellä "vanhempi saksalainen torvimusiikki". Ja silloin puhumme raskaasta musiikista, johon verrattuna heavyn mikä hyvänsä luokka on kuin ohi puhallettu höyhen. Tässä kategoriassa Beethoven ja Brahms edustavat kevyttä musiikkia - eivät toki merkitykseltään mutta soivalta asultaan, eli valooriltään - ja Bruckner ja Mahler ovat raskasmetallia. Eli, Beethoven on musiikkimakuni hopeaa ja Mahler kultaa, painoltaan, ei välttämättä painoarvoltaan.
Olen syvästi tunteikas ihminen. Se ei tarkoita samaa kuin nyyhkyromantillisuus, vaan sitä, että arvostan asioita, jotka saavat elämään, antavat väriä, syvyyttä ja merkitystä elämään. En arvosta niin paljon keskinkertaisuutta, latteutta, kertakäyttöisyyttä, pinnallisuutta. Arvostan asioita, jotka sykähdyttävät, joissa on merkitystä, jotka ovat kaikkea muuta kuin laaksoa ja kukkulaa. En usko, että taide voi sinänsä simuloida elämää, mutta uskon musiikin voivan olla elämän analogia.
Arvostan musiikkia, jossa on tasoja, värejä ja syvyyttä. Vanhemmalla saksalaisella torvimusiikilla ei tietenkään ole näihin attribuutteihin yksinoikeus, mutta itselleni ne kantavat maailmankaikkeuden kestävimpiä arvoja, viis siitä, ovatko maallisia tai maattomia.
Jotkut haluavat vahvistaa omia tunnetilojaan valitsemalla musiikkinsa taktisesti. Jos he esimerkiksi ovat kepein mielin, he haluavat vahvistaa tätä soittamalla hilpeää musiikkia. Minä käytän hilpeää musiikkia ehkäisemään kulman takana väijyviä haamuja, mutta silloih kun jalat ovat tukevasti ilmassa (copyright by Relander & Nevanlinna), juurrutan itseni suurannoksella Mahleria tai Bruckneria. Miksi? Teen sen vahvistaakseni tunnetta, että mulla menee todellakin hyvin: edes todella metafyysinen, raskas ja paikoin jopa melankolinenkin musiikki ei saa minua suistettua ahdistuksen pohjavirtaan. Päinvastoin. Oikein hyvillä mielin voin näyttää sellaisille kieltä ja keskisormea ja laittaa saatteeksi oikein vinon hymyn!

Gustav Mahler
19.10.2009
Konsertto rintapumpulle ja juustohöylälle
Populistisessa politiikassa tavataan budjetti nähdä arvojen vastakkainasetteluina, joista toinen palvelee ”kansaa” ja toinen ”parempia ihmisiä”. Esimerkiksi kulttuuri on tällainen parempien ihmisten juttu, mikä muuten on äärimmäisen elitistinen näkemys, sillä tällöin oletetaan, ettei kansan enemmistö kykene ymmärtämään mitään muuta kuin Taistelevia Metsoja ja Joutsenlampea.
Norjassa FRP:n mielestä kuluttajien kysyntä ratkaisee kulttuurin arvon; tästä seuraava askel olisi, että kansa äänestäisi, mitä esimerkiksi sinfoniaorkesterit soittavat. Ja jos ne ovat demokraattisen valvonnan alaisia organisaatioita, ei ole ollenkaan kaukaa haettua, että kaikki kantaesitykset ja apokryfimusiikki tultaisiin tästä lähtien korvaamaan vain iki-ihanilla "klassisen musiikin helmillä" á la Beethovenin vitonen.
Suunnilleen näin toimittiin 30-luvun lopun itänaapurissamme. Siellä Joe-setä oli ilmeisesti omilla kätösillään laittanut Pravdaan oman musiikkipoliittisen manifestinsa. Tämän manifestin inhimillisistä seurauksista neuvostosäveltäjille emme tässä puhu mitään, mutta konsertti-ilmapiiriin vaikutus oli sähköistävä: esimerkiksi monia Sostakovitsin teoksia Stalinin vainojen kaudelta kantaesitettiin vasta 60-luvulla.
Sisällöntuottajien ei kuitenkaan tarvitse peljätä. Juustohöylätekniikka ei sido taiteen tekijöitä sitoutumaan yhden pakon taktiikkaan. Tilanteessa voidaan valita seuraavista strategioista: nostaa lipunhintoja, irtisanoa muusikoita (ja itsestäänselvästi karsia hallintohenkilökunnasta jos suinkin mahdollista), karsia esityksiä tai pienentää palkkoja.
Jos orkesterin tulee irtisanoa muusikoistaan esimerkiksi 10%, tämäkin voidaan tehdä juustohöylämenetelmällä, eli siten, että jokainen soitinryhmä pienentää muonavahvuuttaan 10%, tai siten, että tilanne katsotaan kokonaisuutena, siten, että orkesteri pysyy toimintakuntoisena. Tosin tämä jo pakosta suuntaa ohjelmistopoliittisia valintoja, kajoten orkesterin taiteelliseen autonomiaan; jos leikkaukset ovat strategisesti kohtalokkaita, tulisimme kuulemaan etupäässä ennen 1800-luvun puoliväliä sävellettyä musiikkia; esimerkiksi Mahler ja Bruckner jäisivät helsinkiläiselle nyky-yleisölle historiallisiksi kuriositeeteiksi, joita he kuuntelisivat kirjastoista, jos niitäkään on kohta enää jäljellä. Jos orkesterissa – kuten niissä useimmiten on – on vain yksi harpisti, niin virasta tehdään osa-aikainen. Opettakoot ja kamarimusisoikoon vapautuvat aikansa. Mokomatkin vanhat harput tai mykät harpot.
Esityksien karsiminen vastaa käsitystä, jossa taide on kulttuuria, ja kulttuuri on sisällöntuotantoa. Tällöin voidaan karsia joko esityksien määrää tai laatua. Tällöin taloudellis-hallinnollinen kylmä käsi vie pakostakin taiteen autonomian; kätevä ratkaisu karsia esityksien määrää on antaa hallinnollinen imperatiivi välttää teossarjoja, esimerkiksi sinfoniasarjoja, tai ainakin lyhentää niitä. Haydnin sinfonioiden sijasta esitetään Schumannin sinfonioita.
Jollei taiteelliseen vapauteen haluta kajota, vaihtoehdoksi jää paskan tuottaminen. Tällöin on säästettävä kaikesta: instrumenteista (vaikka DDR:n ajan Statskapelle Dresdenit jouset soittivatkin jumalaisesti,olkoonkin että heidän jousensa olivat sikarilaatikkotasoa), palkoista (tehtyihin sopimuksiin on paha mennä kajoamaan) tai sitten uusista viroista. Uudet virkanimitykset antavatkin toivon kipinän sekä taiteelliseen uudistumiseen että yleisösuhteen uudelleen luomiseen.
Sen sijaan, että pönkitetään omaa olematonta joko kansallista tai kulttuurista itsetuntoa palkkaamalla taiteelliseen johtoon ns.”nimi” – jotka tunnetusti maksavat – voitaisiinkin säästövelvoitteet nähdä kasvumahdollisuuksien paikkana nuorille, nouseville muusikoillemme, niitä joiden kouluttaminen on kansallinen tehtävämme. Miksei annettaisi merkittävää helsinkiläistä orkesteri-instituutiota seuraavaksi esimerkiksi Jani Sivénin, Jani Telarannan tai Eva Ollikaisen käsiin?
Yhteiskunnan rahoittamien taidelaitoksien tehtävä on elämyksien tuottaminen ja sivistäminen. Jos orkesteri saa esitettäväkseen vain Best of Romantic Classics for Meditation, tällöin yleisön valinnanvaihtoehdotkin vääjäämättä pienenevät. Jos kansa pantaisiin valitsemaan orkestereiden soittama musiikki, tällöin valinnat voisi tehdä matriisikyselyllä, jossa valittavina olisivat suunnilleen Dvorakin Uudesta Maailmasta, Schubertin Keskeneräinen, Mendelssohnin Italialainen, Brahmsin ykkönen ja nelonen, Beethovenin 3., 5., 6., 7 ja 9., Sostakovitsin 4., 5., 7., 8. ja 10, Mahlerin 1, 2, 4, 5, 6, 8 ja 9, Brucknerin 4., 7, 8 ja 9, Mozartin 35-41, Tsaikovskin Pateettinen ja Sibeliukset. Ai niin, Mahleria ja Bruckneriahan ei kavennettu orkesteri voi soittaa, joten kapeni lista tästäkin. Jos halutaan palvella myös kranttua yleisöä, voidaan ottaa mukaan vielä Bartokin konsertto orkesterille, Prokofjevin Romeo ja Julia, Debussyn La Mer, Berlioz:n Sinfonie fantastique ja Stravinskin Kevätuhri. Messut ja passiot voi ihan hyvin karsia ohjelmistosta, ja jättää ne oopperoiden huoleksi, sillä nehän ovat niiden esittämiseen hyvin varustettuja. Niissä on jopa solistit ja kaikki.
Konsertoista voi soittaa Beethovenin Keisari- ja viulukonserttoa, Brahmsin kahta piano- ja yhtä viulukonserttia, Mendelssohnin ja Sibeliuksen viulukonserttoja, Tsaikovskin ekaa pianokonserttoa, Mozartin ”Elvira Madigania”, Rahmaninovin 2. ja 3. pianokonserttoa, Elgarin ja Dvorakin sellokonserttoa.
Kansa ei voi kuitenkaan valita sellaisista vaihtoehdoista, joita se ei tunne. Tämän vuoksi sinfoniaorkestereiden tehtävä on esittää myös esimerkiksi suomalaisia kantaesityksiä tai apokryfisäveltäjiä. Saattaa nimittäin aina käydä niin, että joku tykkää. Kun Saraste esitti yli kymmenen vuotta sitten samassa konsertissa kaksi vitosta - Beethovenin ja Silvestrovin - ehkä joku saattoi erehtyä tulemaan jo konsertin alkuosaan, jollei muuten niin Heikinheimon antaumuksellisen puffauksen ansiosta. Hyvä idea jäi kuitenkin puolitiehen; koska konsertin yleisömäärä haluttiin maksimoida, ja koska konserteista on helpompi lähteä kuin niihin tulla väliajalla, aloitettiin apokryfimusiikilla, jota kuitenkin haluttiin promovoida. Niinpä ne, jotka tulivat paikalle kuuntelemaan vain Beethovenia, säästyivät siltä mahdollisuudelta, että olisivat saaneet itselleen uuden elämyksen, kenties jopa sykähdyttävänkin.
Kun HKO pestasi tuntemattoman ulkomaanihme Comissionan keskellä syvintä lama-aikaa, tämä oli omiaan vähentämään taidemusiikki-instituutioiden legitimaatiota. Jotkut saattivat nähdä tilanteen verrannollisena Bokassan Keski-Afrikkaan, jossa kuningas ajaa valkoisten limusiinien saattueesssa, samalla suorittaen vielä luonnollista väestönkarsintaa syömällä nuorimpia kansalaisiaan. Tilanne voi houkutella suorittamaan kalkyyliä, kuinka monta sanotaanpa vaikka esimerkiksi rintapumppua saataisiin yhdellä maestrolla. Tässä vinkki suomalaisille säveltäjille: rintapumppukonsertto odottaa vielä maailmanensiesitystään, joka tulee johtaa juustohöylällä.

10.3.2009
15 merkittävintä levyäni
Pelle Miljoona: Moottoritie on kuuma. Suomen kaikkien aikojen paras levy, joka symboloi minulle aikaa, jolloin muutin äitini kanssa Vuorimiehenkadulta Kannelmäen ”vaaralliseen” lähiöön, ja samalla se symboloi omaa aikakauttaan, ja aikakautensa nuorison tuntoja, nuorison, johon olin liian nuori (9 v) mutta johon halusin samastua.
Miles Davis: Sketches of Spain. Levy, joka avasi minulle jazzin maailman, ei vähiten siksi, että levy ei oikeastaan ole jazzia, vaan bigbandsovituksia Joaquin Rodrigon ja Manuel de Fallan musiikista.
Derek and the Dominoes: Layla and other assorted love songs. Maailman paras rokki- tai oikeastaan blueslevy, jonka kitaransoittotaidetta voi ihailla riippumatta siitä, mitä pitää musiikista. Oli pitkään ainoa ei-klassinen levy, jota pystyin kuuntelemaan, ja siitä tulee mieleeni lukioajan polkuretket Haltialaan.
W.A.Mozart: Sinfoniat 39 ja 40; Wienin sinfonikot, joht. Ferenc Fricsay. Äitini osti ”kevyeksi huumeeksi”,joka salakavalasti toi klassisen musiikin olohuoneisiimme.
Amadeus-elokuvan soundtrack. Amadeus-elokuvan ansioista tulin Mozart¬-uskoon; Mozart toimi porttina Beethoveniin, jonka kautta tutustuin Brahmsiin, Bruckneriin Mahleriin.
W.A.Mozart: Pianokonsertot no 20 ja 21. Friedrich Gulda ja Wienin filharmonikot, joht. Claudio Abbado. Levy, joka opetti minut kuuntelemaan musiikkia. Yläasteikäisenä joskus menin sohvalle makaamaan, kuunnellen tätä levyä hievahtamatta.
L. van Beethoven: Sinfonia no 9. Elisabeth Höngen, Elisabeth Schwarzkopf, Hans Hopf, Otto Edelmann ja Bayreuthin festivaalikuoro ja –orkesteri, joht. Wilhelm Furtwängler. Taidemusiikin historian suurimman teoksen suurin levytys.
Gustav Mahler: das Lied von der Erde. Julius Patzak ja Kathleen Ferrier ja Wienin filharmonikot, joht. Bruno Walter. Maailman kauneimman musiikkiteoksen definitiivinen levytys, ei vähiten Kathleen Ferrierin ansiota. Syöpään kuolemaisillaan olevan Ferrierin vibraatto on koko ajan itkun rajamailla. Levytys tuo mieleeni suuren, yksipuolisen nuoruudenrakkauden, joka päättyi Lääkärinkadun puistoon eräälle suurelle kivelle.
Anton Brucker: Sinfonia no 6. Lontoon Filharmonia –orkesteri joht. Otto Klemperer. Levy tuo mieleeni ensirakkauteni päättymisen, ja itkin oboesolisti Sidney Sutcliffen soolon tahdissa, joka on toisen osan loppupuolella.
Wishbone Ash: Argus. Symboloi sitä aikaa, jolloin mina ja äitini aloimme toipumaan avioerosta, ja löysimme musiikin maailman. Levyn ”maihintoi” äitini silloinen (poika)ystävä Harri, joka oli mieleenjäävä persoona, boheemi muusikko.
Mikis Theororakis: Theodorakis sjunger. Konsertens stora final. Soundtrack kahden ensimmäisen kouluvuoteni yksinäisille aamiaisille.
Jukka Kuoppamäki: Villi lintu. Livetaltiointi, joka on ainoa levy, jonka sanoja olen koskaan kuunnellut ja jotka miltei jopa osaan. Ei ole kestänyt aikaa, mutta tuo mieleeni parhaat vuoteni äitini kanssa, koska oli äitini suosikkilevy.
Giuseppe Verdi: Nabucco –orjien kuoro. Esi vesittäjiä. Halpispainos tunnetuimmista Verdin ooppera-alkusoitoista ja –aarioista, joka tuo mieleeni nuoruuden lauantai-illat, joihin kuului pyöräretki, äidin laittamat kyljykset, ja punaviinipullo.
Harry Belafonte: Excerpts from Carnegie Hall Concert. Lapsuudenkotini ensimmäinen ja pitkään ainoa levy. Osasin pitkään tämän hyvätunnelmaisen konserttitaltioinnin kaikki välispiikit ulkoa.
Dschingis Khan: Dschingis Khan. Suosikkilevyni 9-vuotiaasta, jolloin vähän aikaa ajattelin ryhtyväni diskohileeksi. Tuo mieleeni parhaat alakouluystäväni Tanjan, Tonin ja Markon.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)