Everett Rogers jaotteli tunnetussa tutkimuksessa Diffusion of Innovations ihmiset sen mukaan, miten ripeästi ja innokkaasti he omaksuvat innovaatioita. Tässä jaottelussa minä taidan kuulua "laggardseihin", jotka kaikkein viimeisinä omaksuvat yhtään mitään, ainakin, jos vertailuryhmänä käyttää omia viiteryhmiäni, joihin kuuluu esimerkiksi 80-luvulla ensimmäisinä verkkokeskustelua harrastaneita ihmisiä, aikana paljon ennen internettiä. Innovaatiot ovat kuin uskontoja: tiedän linux- ja mäcci-uskovaisia. Uskontoja ne muistuttavat myös siinä, miten innovaatioihin suhtaudutaan sen jälkeen kun ne otettu käyttöön. Käännynnäiset ovat usein kaikkein varmimpia, ehdottomimpia ja kiihkeimpiä sekä omassa uskossaan että löytämänsä autuuden saarnaamisessaankin.
Olin tuntemistani ihmisistä viimeisiä hankkimaan esimerkiksi pankkikortin, luottokortin, tietokoneen, MP3-soittimen ja matkapuhelimen, puhumattakaan päivittämään niitä muun kuin luonnollisen poistuman kautta. Melko linjakkaasti myös minusta on tullut lähes kaikkien näiden innovaatioiden mitä innokkain puolestapuhuja: ylistän sitä, miten ne helpottavat elämää enkä voisi enää kuvitella elämääni ilman niitä. On kätevää kun voi tulla puhelinmyyjien häiriköimäksi lenkilläänkin ja voi pilata kuulonsa vaikka tienposkessa seistessäkin säätäessä Sidney Sutcliffen oboensoittoa niin että se voisi kamppailla liikenteen melun kanssa, toivoton kamppailu. On myös kätevää kun voi valita soittoääniään eri maiden Idols-voittajien väliltä, tarjolla on varmaan Burundikin.
Nyt viime aikoina olen törmännyt käsitteeseen älypuhelin, ja epäilen, että tällainenkin taitaa olla jo useimmilla ilman että osaisin kaivata sellaista koska en ole edes ihan varma, onko minulla kenties jo sellainen kun en ole missään nähnyt sellaista yksiselitteistä älypuhelimen määritelmää jonka vähän älyttömämpikin puhelimenkäyttäjä ymmärtäisi. Ainakaan en löytänyt puhelimestani mitään sellaista reikää, jota olisin voinut vilauttaa Istanbulissa käydessäni sille Topkapin palatsin ovensuusta löytyneelle kärpäsen kakalle, jossa luki että lue minut ällypuhelimellasi. Pari reikää siinä on, tiedän, siis puhelimessani. Yhteen laitetaan laturin johto ja toisella otetaan valokuvia.
Moni näistä innovoinneista ei edes toimi. Omasta puhelimestani, älykäs tai älytön, ei esimerkiksi voi katsoa bussien aikatauluja tai tarkistaa missä olen kartalla silloin kun olen jossain Emäsalon ja Anttilan välisessä puunhaarassa. Joidenkin innovaatioiden en edes toivo toimivan: ei ole tarpeellista, että minuun asemoitu mikrosiru varoittaa baariani että olen tulossa ja että keskimäärin juon tummaa Velkoa, kun tällä kerralla saattaisikin jäädä juomatta jos vaikka olisi velkaa.
Everett Rogersin löydöksistä voi lukea allaolevasta linkistä:
http://en.wikipedia.org/wiki/Diffusion_of_innovations
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sidney Sutcliffe. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sidney Sutcliffe. Näytä kaikki tekstit
15.4.2012
Brucknerin kultti
Itävaltalaissäveltäjä Anton Bruckner (1824-1896), joka teki lähinnä sinfonioita ja uskonnollista messumusiikkia, on oma, aivan erityinen suosikkisäveltäjäni. Bruckner oli syvästi kristillistä uskoa tunnustava ja luontoa rakastava mies, ja koen hänen sinfoniansa oman luontorakkauteni ja holistisen ja metafyysisen joskin ateistisen maailmankatsomukseni soiviksi kuviksi. Tarkastelen alla Brucknerin sinfonioita ja niiden levytyksiä.
Brucknerin sinfonioiden esitystraditioihin liittyy monia paikallisia kultteja. Takashi Asahina Japanissa, Georg Tintner Uudessa Seelannissa, Sergiu Celibidache Münchenissa, puhumattakaan Günter Wandista Kölnissä ja Eugen Jochumista Dresdenissä. Moni muuten suurelle yleisölle varsin tuntemattomaksi jäänyt kapellimestari tunnetaan Bruckner-spesialistina, olkoonkin, että myös universaalit suurnimet, sellaiset kuin Karajan, Klemperer, Haitink, Barenboim ja Furtwängler ovat jättäneet pyyhkiytymättömät sormenjälkensä Bruckner-esitystraditioon ja diskografiaan.
Bruckner ei hyväksynyt kahta nuoruudenteostaan, myöhemmin tuplanollaksi ja nollaksi nimettyjä äpärälapsiaan sinfoniseen kaanoniinsa, vaikka upeaa musiikkia nekin ovat. Itse elän tyytyväisenä Vladimir Ashkenazyn Ondinelle nollanollasta tehdyn levytyksen ja Daniel Barenboimin "nollasta" tekemän DG-levytyksen kanssa.
Brucknerin sinfoniat ovat keskeneräiseksi jäänyttä yhdeksättä lukuunottamatta neliosaisia, sonaattimuotoisia. Niissä ensimmäinen osa on tyypillisesti tunnelmaltaan joko ylevöittävä tai mystinen johdanto. Hidas osa on toisena kaikissa muissa paitsi kahdessa viimeisessä sinfoniassa, ja nämä hitaat osat sisältävät ehkä vaikuttavinta koskaan sävellettyä sinfonista musiikkia. Scherzo-osat tavallisesti ovat mallia sotaisa scherzo - lyyrinen trio - scherzon kertaus. Niissä on huumoriakin kosolti, sellaista aika roisia Schweinsteigen-huumoria. Finaalit eivät yleensä ole Brucknerin parasta antia, paitsi vitosessa ja ysissä, jossa ei oikeastaan ole finaalia vaan säveltäjän elämän hiipumisen merkiksi hiipuva mahtava adagio.
Kokonaislevytyksiä Brucknerin sinfonioista on saatavilla lukuisia. Itse olen kuunnellut kannesta kanteen Karajanin 70-luvun paketin, molemmat Eugen Jochumit (60-luvulla Berliinin filharmonikkojen ja Bayerin radio-orkesterin kanssa tehdyn sekä 70-luvun Statskapelle Dresden-paketin), Bernard Haitinkit, Stanislaw Skrowaczewskit ja Günter Wandit. Kaikki ovat vallan erinomaisia, mutta Jochumin Dresden-paketin kanssa olen oppinut elämään jo opiskeluajoistani, jolloin uusin sen lp-levyinä aina vain uudestaan Myyrmäen kirjastosta. Se taisi olla yhdestä kolmivuotisjaksosta omassa hyllyssäni noin kahden vuoden ajan, ennen kuin ostin sen pois cd:inä Stockalta. Haitinkin paketti on järkevää ja hyvää perus-Bruckneria, Karajanin paketti on hieno mutta epätasainen. Nelonen ja kutonen ovat lähes käyttökelvottomia kun taas kolme viimeistä sinfoniaa ovat levykirjallisuuden klassikkoja. Wandin Bruckner alleviivaa säveltäjää Schubertia seuraavana klassikkona; hänen anttoninsa on valoisaa ja lyyristä. Skrowaczewskista olisin halunnut pitää enemmän, mutta se ei jättänyt minuun mainittavampia muistijälkiä. Barenboimin Berliinin paketin aion vielä joskus kuunnella ja ehkä hankkiakin, siitä ainakin ysi ja vitonen ovat hyvässä maineessa.
Brucknerin sinfonioista on lukuisia painoksia, joista tavallisimmat ovat Haasin ja Novakin editiot. Niiden erot ovat mielestäni hiuksenhienoja. Säveltäjän nk. alkuperäispartituurit ovat ehdottomasti aficionadolle välttämätöntä kuunneltavaa. Ne on levyttänyt kokonaan ainakin Eliahu Inbal erittäin laadukkaasti, ja ainakin nelossinfonia eroaa merkittävästi totutusta.
Ensimmäinen sinfonia on itseluottamusta puhkuva nuoruudenteos, vaikkakin säveltäjä olikin jo reilu nelikymppinen.Sinfonia on rytmiikaltaan vinkeän äkkiväärä, jotenkin joka suuntaan keikahteleva. Eugen Jochumin vanhempi levytys on ylittämätön, etenkin sen hidas osa on riipaisevan kaunis. Sinfonian ensimmäisen osan viimeiset kolmisen minuuttia ovat vaskisoitinten riemunjulistusta.
Toisesta sinfoniasta ylittämättömän esityksen tarjoaa yllättävä taho, sir Georg Solti, jonka kolmannen sinfonian levytys taas on brutaalina vältettävä. Soltin lähes tuikean tarkka epäsentimaalisuus tuottaa uskomattoman kauniita tuloksia. Soltin levytyksessä toisen sinfonian pulssi ei katkea missään vaiheessa, ja siltikin se on kaihoisan kaunis. Toinen sinfonia on aliarvostettu ja hyvin vähän soitettu, syyttä. Se enteilee kuudetta sinfoniaa, joka taas on lähes liian kaunista musiikkia.
Kolmas sinfonia alkaa hiipien, ja mitä kevyemmin sen alun jousisoinnin saa kellumaan, sitä parempi. Eugen Jochumin myöhäisin Dresden-levytys toteuttaa tämän parhaiten. Myös ne otteet, mitä olen kuullut Hans Knappertsbuschin levytyksestä, antavat ymmärtää, että myös hyvin epäsentimaalinen ja joutuisa otekin voi viedä tämän teoksen ytimeen. Kolmosessa on yksi parhaita Brucknerin Scherzo-osia, mutta kokonaisuutena kolmonen on minulle vierain Brucknerin sinfonioista.
Oma ensituttavuuteni Bruckneriin oli Töölön kirjastosta lainaamani Otto Klempererin levytys neljännestä eli "Romanttisesta" sinfoniasta. Klemperer on edelleen teoksesta ylittämätön tulkki, hänen suoraviivainen tyylinsä pitää teoksen rakenteen oikeastaan ainoana koossa. Eugen Jochumin molemmat levytykset ovat myös hienoja. Ehdottomasti kuulemisen arvoinen on myös Eliahu Inbalin "alkuperäislevytys", jossa etenkin hitaan osan loppu tuntuu kuin valuvan tulivuoren kraateriin. Furtwänglerin Kairossa tekemässä live-levytyksessä musiikki katkeaa ja katoaa välillä kokonaan. Ehdottoman jännittävää ja vangitsevaa.
Levyttämisestä kieltäytyneen romanialaisen zenbuddhisti Celibidachen tulkintoja julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen, ja paljon niitä oli odotettu ja hehkutettu. Hesarin Jukka Isopuro nosti ne koko äänilevyhistorian suurimmiksi äänitteiksi, minkä ansiosta nuhtelin häntä kerran kohtuuttomien odotuksien nostattamisesta. Joka tapauksessa niistä kannattaa kuulla ainakin nelonen, kutonen ja kasi, vaikka nelosessa intensiteetti välillä hädin tuskin riittää kantamaan teoksen hereillä. Hämmästyttävän upeita ne ovat kuitenkin, elämää suurempia kokemuksia, ja teknisesti aivan hämmästyttäviä ollakseen livelevytyksiä.
Vitonen on omituinen teos. Satuin kerran Oopperataloon konserttiin, jossa mies kerran päätti päättää päivänsä aikomalla kuolemanhyppyä kesken ensimmäisen osan. Hämmästyttävää kyllä, kuin yhteisestä sopimuksesta neljä lähellä istunutta miestä kantoi miespolon suorin jaloin ulos. Brucknerin sinfonioista viides on rakenteeltaan ehdottomasti mielenkiintoisin, siinä finaalissa aikaisimpien osien teemat ensin kerrataan alussa, ja teos oikeastaan loppuu ennen kuin se edes alkaa, kerättyään ensin vauhtia yhteen musiikkihistorian mahtavimmista loppunousuista viimeiset noin kolmisen minuuttia. Jascha Horensteinin livelevytys vuodelta 1971 on aivan omassa luokassaan intensiteetissään; lähimmäs tulee Furtwänglerin sota-aikainen liveversio. Aivan ihanteellista studiolevytystä tästä teoksesta en ole kuullut.
Kuudetta sinfoniaa kuunnellen yritin päästä yli ensirakkaudestani. Sen hitaassa osassa on aivan taivaallinen oboesoolo, ja Otto Klempererin levytyksessä Sidney Sutcliffen oboe itki samassa tahdissa kuin minä. Klempererin epäsentimentaalisessa tyylissä teoksen järkyttävyys pääsee kaikkein eniten oikeuksiinsa. Aivan toisenlaisen kokemuksen tarjoaa Celibidache, jossa hidas osa kestää 22 minuuttia Klempererin 14.42 minuuttia vastaan. Celibidachella etenkin vasket julistavat kuin taivaalliselle tuomiolle, tuomiopasuunoita kuulemaan menevä pystypäinen syntinen. Myös Christoph von Dohnanyin Clevelandissa tekemä levytys on upea, ennen kaikkea upeasti soitettu. Tässäkin teoksessa pitää välttää sir Georg Soltin levytystä.
Seitsemäs sinfonia lienee mestarin melodisin ja kaikkein lähestyttävin teos. Sen kanssa taas toivotin ensirakkauteni tervetulleeksi. Voin suositella siitä esimerkiksi Eugen Jochumia, Herbert von Karajania, Dohnanyitä tai Haitinkia. Dohnanyin levytys on ehkä upeimmin soitettu, Jochum riipaisevin ja Karajan ehkä kokonaisuutena paras. Seiska on varsin valoisa teos, ja sen toinen, hidas osa yksi sinfoniakirjallisuuden kauneimmista.
Kahdeksas on taas koko sinfoniakirjallisuuden suurimmista järkäleistä ja minulle hieman problemaattinen. Aivan omassa kastissaan on Celibidache, mitä tulee kestoon: hänellä teokseen menee tunti neljäkymmentäkolme minuuttia kun useimmat "kamelinajajat" (käyttääkseni Sergiun oma termiä) hurjastelevat sen johonkin tunti viidentoista ja tunti 25 välille. Celibidachen levytys on kuitenkin suurensuuri kokemus. Erinomainen digitaalinen peruslevytys siitä on Carlo Maria Giulini, ja vanhempi peruslevytys Karajanin vuoden 1957 versio, jossa on hämmästyttävän hyvä äänitys. Hans Knappertsbuschin versio lienee jännittävin kuulemani, vaikka sen suhteellisen ohuehko äänitys voikin vaatia joiltakin suvaitsevaisuutta.
Yhdeksännestä sinfoniasta on tarjolla vaikka kuinka paljon upeita levytyksiä. Furtwänglerin livelevytys 40-luvulta on intensiteetissään aivan kärventävä. Klempererin rauhallinen strukturalismi tuo teoksesta esille kaiken. Horensteinin livelevytyksessä yhdistyvät molempien parhaat puolet ihanteellisella tavalla. Karajanin 70-luvun levytys on ehkä kuitenkin ihannelevytys, nimenomaan taltiointina.
Kun tartuin Töölön kirjastossa vähän yli 20 vuotta sitten Bernard Haitinkin levytykseen Brucknerin 7.sinfoniasta, loppuelämäni mittainen matka alkoi. Brucknerin musiikki on minun sieluni soiva toteutus.
Brucknerin sinfonioiden esitystraditioihin liittyy monia paikallisia kultteja. Takashi Asahina Japanissa, Georg Tintner Uudessa Seelannissa, Sergiu Celibidache Münchenissa, puhumattakaan Günter Wandista Kölnissä ja Eugen Jochumista Dresdenissä. Moni muuten suurelle yleisölle varsin tuntemattomaksi jäänyt kapellimestari tunnetaan Bruckner-spesialistina, olkoonkin, että myös universaalit suurnimet, sellaiset kuin Karajan, Klemperer, Haitink, Barenboim ja Furtwängler ovat jättäneet pyyhkiytymättömät sormenjälkensä Bruckner-esitystraditioon ja diskografiaan.
Bruckner ei hyväksynyt kahta nuoruudenteostaan, myöhemmin tuplanollaksi ja nollaksi nimettyjä äpärälapsiaan sinfoniseen kaanoniinsa, vaikka upeaa musiikkia nekin ovat. Itse elän tyytyväisenä Vladimir Ashkenazyn Ondinelle nollanollasta tehdyn levytyksen ja Daniel Barenboimin "nollasta" tekemän DG-levytyksen kanssa.
Brucknerin sinfoniat ovat keskeneräiseksi jäänyttä yhdeksättä lukuunottamatta neliosaisia, sonaattimuotoisia. Niissä ensimmäinen osa on tyypillisesti tunnelmaltaan joko ylevöittävä tai mystinen johdanto. Hidas osa on toisena kaikissa muissa paitsi kahdessa viimeisessä sinfoniassa, ja nämä hitaat osat sisältävät ehkä vaikuttavinta koskaan sävellettyä sinfonista musiikkia. Scherzo-osat tavallisesti ovat mallia sotaisa scherzo - lyyrinen trio - scherzon kertaus. Niissä on huumoriakin kosolti, sellaista aika roisia Schweinsteigen-huumoria. Finaalit eivät yleensä ole Brucknerin parasta antia, paitsi vitosessa ja ysissä, jossa ei oikeastaan ole finaalia vaan säveltäjän elämän hiipumisen merkiksi hiipuva mahtava adagio.
Kokonaislevytyksiä Brucknerin sinfonioista on saatavilla lukuisia. Itse olen kuunnellut kannesta kanteen Karajanin 70-luvun paketin, molemmat Eugen Jochumit (60-luvulla Berliinin filharmonikkojen ja Bayerin radio-orkesterin kanssa tehdyn sekä 70-luvun Statskapelle Dresden-paketin), Bernard Haitinkit, Stanislaw Skrowaczewskit ja Günter Wandit. Kaikki ovat vallan erinomaisia, mutta Jochumin Dresden-paketin kanssa olen oppinut elämään jo opiskeluajoistani, jolloin uusin sen lp-levyinä aina vain uudestaan Myyrmäen kirjastosta. Se taisi olla yhdestä kolmivuotisjaksosta omassa hyllyssäni noin kahden vuoden ajan, ennen kuin ostin sen pois cd:inä Stockalta. Haitinkin paketti on järkevää ja hyvää perus-Bruckneria, Karajanin paketti on hieno mutta epätasainen. Nelonen ja kutonen ovat lähes käyttökelvottomia kun taas kolme viimeistä sinfoniaa ovat levykirjallisuuden klassikkoja. Wandin Bruckner alleviivaa säveltäjää Schubertia seuraavana klassikkona; hänen anttoninsa on valoisaa ja lyyristä. Skrowaczewskista olisin halunnut pitää enemmän, mutta se ei jättänyt minuun mainittavampia muistijälkiä. Barenboimin Berliinin paketin aion vielä joskus kuunnella ja ehkä hankkiakin, siitä ainakin ysi ja vitonen ovat hyvässä maineessa.
Brucknerin sinfonioista on lukuisia painoksia, joista tavallisimmat ovat Haasin ja Novakin editiot. Niiden erot ovat mielestäni hiuksenhienoja. Säveltäjän nk. alkuperäispartituurit ovat ehdottomasti aficionadolle välttämätöntä kuunneltavaa. Ne on levyttänyt kokonaan ainakin Eliahu Inbal erittäin laadukkaasti, ja ainakin nelossinfonia eroaa merkittävästi totutusta.
Ensimmäinen sinfonia on itseluottamusta puhkuva nuoruudenteos, vaikkakin säveltäjä olikin jo reilu nelikymppinen.Sinfonia on rytmiikaltaan vinkeän äkkiväärä, jotenkin joka suuntaan keikahteleva. Eugen Jochumin vanhempi levytys on ylittämätön, etenkin sen hidas osa on riipaisevan kaunis. Sinfonian ensimmäisen osan viimeiset kolmisen minuuttia ovat vaskisoitinten riemunjulistusta.
Toisesta sinfoniasta ylittämättömän esityksen tarjoaa yllättävä taho, sir Georg Solti, jonka kolmannen sinfonian levytys taas on brutaalina vältettävä. Soltin lähes tuikean tarkka epäsentimaalisuus tuottaa uskomattoman kauniita tuloksia. Soltin levytyksessä toisen sinfonian pulssi ei katkea missään vaiheessa, ja siltikin se on kaihoisan kaunis. Toinen sinfonia on aliarvostettu ja hyvin vähän soitettu, syyttä. Se enteilee kuudetta sinfoniaa, joka taas on lähes liian kaunista musiikkia.
Kolmas sinfonia alkaa hiipien, ja mitä kevyemmin sen alun jousisoinnin saa kellumaan, sitä parempi. Eugen Jochumin myöhäisin Dresden-levytys toteuttaa tämän parhaiten. Myös ne otteet, mitä olen kuullut Hans Knappertsbuschin levytyksestä, antavat ymmärtää, että myös hyvin epäsentimaalinen ja joutuisa otekin voi viedä tämän teoksen ytimeen. Kolmosessa on yksi parhaita Brucknerin Scherzo-osia, mutta kokonaisuutena kolmonen on minulle vierain Brucknerin sinfonioista.
Oma ensituttavuuteni Bruckneriin oli Töölön kirjastosta lainaamani Otto Klempererin levytys neljännestä eli "Romanttisesta" sinfoniasta. Klemperer on edelleen teoksesta ylittämätön tulkki, hänen suoraviivainen tyylinsä pitää teoksen rakenteen oikeastaan ainoana koossa. Eugen Jochumin molemmat levytykset ovat myös hienoja. Ehdottomasti kuulemisen arvoinen on myös Eliahu Inbalin "alkuperäislevytys", jossa etenkin hitaan osan loppu tuntuu kuin valuvan tulivuoren kraateriin. Furtwänglerin Kairossa tekemässä live-levytyksessä musiikki katkeaa ja katoaa välillä kokonaan. Ehdottoman jännittävää ja vangitsevaa.
Levyttämisestä kieltäytyneen romanialaisen zenbuddhisti Celibidachen tulkintoja julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen, ja paljon niitä oli odotettu ja hehkutettu. Hesarin Jukka Isopuro nosti ne koko äänilevyhistorian suurimmiksi äänitteiksi, minkä ansiosta nuhtelin häntä kerran kohtuuttomien odotuksien nostattamisesta. Joka tapauksessa niistä kannattaa kuulla ainakin nelonen, kutonen ja kasi, vaikka nelosessa intensiteetti välillä hädin tuskin riittää kantamaan teoksen hereillä. Hämmästyttävän upeita ne ovat kuitenkin, elämää suurempia kokemuksia, ja teknisesti aivan hämmästyttäviä ollakseen livelevytyksiä.
Vitonen on omituinen teos. Satuin kerran Oopperataloon konserttiin, jossa mies kerran päätti päättää päivänsä aikomalla kuolemanhyppyä kesken ensimmäisen osan. Hämmästyttävää kyllä, kuin yhteisestä sopimuksesta neljä lähellä istunutta miestä kantoi miespolon suorin jaloin ulos. Brucknerin sinfonioista viides on rakenteeltaan ehdottomasti mielenkiintoisin, siinä finaalissa aikaisimpien osien teemat ensin kerrataan alussa, ja teos oikeastaan loppuu ennen kuin se edes alkaa, kerättyään ensin vauhtia yhteen musiikkihistorian mahtavimmista loppunousuista viimeiset noin kolmisen minuuttia. Jascha Horensteinin livelevytys vuodelta 1971 on aivan omassa luokassaan intensiteetissään; lähimmäs tulee Furtwänglerin sota-aikainen liveversio. Aivan ihanteellista studiolevytystä tästä teoksesta en ole kuullut.
Kuudetta sinfoniaa kuunnellen yritin päästä yli ensirakkaudestani. Sen hitaassa osassa on aivan taivaallinen oboesoolo, ja Otto Klempererin levytyksessä Sidney Sutcliffen oboe itki samassa tahdissa kuin minä. Klempererin epäsentimentaalisessa tyylissä teoksen järkyttävyys pääsee kaikkein eniten oikeuksiinsa. Aivan toisenlaisen kokemuksen tarjoaa Celibidache, jossa hidas osa kestää 22 minuuttia Klempererin 14.42 minuuttia vastaan. Celibidachella etenkin vasket julistavat kuin taivaalliselle tuomiolle, tuomiopasuunoita kuulemaan menevä pystypäinen syntinen. Myös Christoph von Dohnanyin Clevelandissa tekemä levytys on upea, ennen kaikkea upeasti soitettu. Tässäkin teoksessa pitää välttää sir Georg Soltin levytystä.
Seitsemäs sinfonia lienee mestarin melodisin ja kaikkein lähestyttävin teos. Sen kanssa taas toivotin ensirakkauteni tervetulleeksi. Voin suositella siitä esimerkiksi Eugen Jochumia, Herbert von Karajania, Dohnanyitä tai Haitinkia. Dohnanyin levytys on ehkä upeimmin soitettu, Jochum riipaisevin ja Karajan ehkä kokonaisuutena paras. Seiska on varsin valoisa teos, ja sen toinen, hidas osa yksi sinfoniakirjallisuuden kauneimmista.
Kahdeksas on taas koko sinfoniakirjallisuuden suurimmista järkäleistä ja minulle hieman problemaattinen. Aivan omassa kastissaan on Celibidache, mitä tulee kestoon: hänellä teokseen menee tunti neljäkymmentäkolme minuuttia kun useimmat "kamelinajajat" (käyttääkseni Sergiun oma termiä) hurjastelevat sen johonkin tunti viidentoista ja tunti 25 välille. Celibidachen levytys on kuitenkin suurensuuri kokemus. Erinomainen digitaalinen peruslevytys siitä on Carlo Maria Giulini, ja vanhempi peruslevytys Karajanin vuoden 1957 versio, jossa on hämmästyttävän hyvä äänitys. Hans Knappertsbuschin versio lienee jännittävin kuulemani, vaikka sen suhteellisen ohuehko äänitys voikin vaatia joiltakin suvaitsevaisuutta.
Yhdeksännestä sinfoniasta on tarjolla vaikka kuinka paljon upeita levytyksiä. Furtwänglerin livelevytys 40-luvulta on intensiteetissään aivan kärventävä. Klempererin rauhallinen strukturalismi tuo teoksesta esille kaiken. Horensteinin livelevytyksessä yhdistyvät molempien parhaat puolet ihanteellisella tavalla. Karajanin 70-luvun levytys on ehkä kuitenkin ihannelevytys, nimenomaan taltiointina.
Kun tartuin Töölön kirjastossa vähän yli 20 vuotta sitten Bernard Haitinkin levytykseen Brucknerin 7.sinfoniasta, loppuelämäni mittainen matka alkoi. Brucknerin musiikki on minun sieluni soiva toteutus.
3.6.2009
Englanti, musiikin suurvalta?
Rakastan Englantia. Olen käynyt siellä neljästi, ja aina veri vetää takaisin. Lontoossa tunnen olevani kotonani aina, vaikka kaupunki onkin suuri, yksi Saskia Sassenin kolmesta maailmankaupungista (muiden ollessa New York ja Tokio).
Rakastan myös musiikkia. Elän ja hengitän sitä, ja matkoillani kaipaan eniten omaa äänilevyhyllystöäni. Joku ystäväni kerran soittaessani minulle kysyi huolestuneena, etteihän hän vain tullut herättäneeksi minua, koska taustalla ei ollut kuultavissa musiikkia.
Kaksi rakkauttani eivät kuitenkaan mahdu samaan pussauskoppiin. Englanti ei ole todellakaan mikään musiikin suurvalta. Omaan, suurvaltahistoriaansa tukehtuva Englanti toki pitää itseään tässäkin asiassa ei vain itseriittoisena vaan kerrassaan suurenmoisena.
Englannissa on lukuisia suurenmoisia orkestereita: Lontoon Philharmonia-orkesteri, Birminghamin sinfoniaorkesteri, Manchesterin Hallé-orkesteri ja niin edelleen. Englannista on tullut myös useita hienoja muusikoita: käyrätorvensoittaja Dennis Brain, kapellimestarit sir Thomas Beecham (Bart., CH), sir John Barbirolli ja Simon Rattle, pianisti Solomon, sellisti Jacqueline du Pre ja laulaja Kathleen Ferrier, unohtamatta kuolematonta oboisti sir Sidney Sutcliffea, noin muutamia mainitakseni. Englannista tulee myös lukuisia eturivin vanhan musiikin spesialisteja, joista mainittakoon Trevor Pinnock, Roger Norrington ja John Eliot Gardiner.
Englannin musiikkielämä perustuu voittopuolisesti toisten musiikkikulttuureiden saavutuksien esittämiseen; sellaiset englantilaiset säveltäjät, joiden musiikkia jaksaisi kuunnella, loistavat poissaolollaan. Varhaisbarokkisäveltäjä Henry Purcellia lukuunottamatta koko maasta ei taida löytyä sellaista säveltäjää, jonka tuotantoa jaksaisi muutamaa yksittäistä poikkeusta lukuunottamatta nolostumatta tai haukottelematta kuunnella.
Aloitetaan Englannin säveltaiteen jättiläisestä, Georg Friedrich (George Friderick) Händelista (Handel). G.F on jalomielisten saksalaisten lahja englantilaisille; heillä riittää sävelittäjiä tuhlaitavaksi asti. Händel onkin sitten suurenmoinen säveltäjä, jonka musiikki on kuulunut peruselintarvikkeisiini 20 vuotta; tosin, jos haluaa säilyttää musiikkikulttuurisen hygienian, tarkistaa opusnumeroista, kuuluvatko teokset hänen mannermaiseen vaiko kuninkaalliseen kauteensa.
Toinen Englannin suuruus on sir Edward Elgar. Toki, jos Händel on Sibelius, niin Elgar on hänen Englundinsa. Elgarin kuunneltavuus rajoittuu hänen iki-ihanaan sellokonserttoonsa, jolla Jacqueline du Pre teki itsestään kuolemattoman, Pomp and Circumstances-marsseihin, jotka ovat nimensä mukaisesti, öh, hieman pompöösejä, kääpiöjousiserenadiin ja Enigma-muunnelmiin, joka on yliarvostettu ja ylisoitettu teos, mutta josta oppii n. 20 toistolla tykkäämään. Sen sijaan hänen kaksi sinfoniaansa ovat äärimmäisen unettavia. Niissä ei tapahdu yhtään mitään, eikä edes Elgar itse historiallisissa äänilevytallenteissaan onnistu tekemään ihmettä ja muuttamaan vettä viiniksi. Olen antanut Elgarin sinfonioille jo useita viimeisiä mahdollisuuksia, mutta ei, kyllä ne ovat toivottomia tapauksia.
Englannin sinfonikoista aivan omassa luokassaan on Ralph Vaughan Williams. Kunnon sinfonikoksi hänet varmistaa jo sinfonioiden lukumäärä - 9. RVW ruumillistaa englantilaisen pastoraalityylin, vellovan tunnelmamaalailun, joka tuo muistumia maalaismaisemasta. Siis siitä samasta, jota löytää myös romantillisesta kirjallisuudesta ja maalaustaiteesta. RVW:nkin musiikista oppii pitämään, kun tarpeeksi sitkeästi yrittää. Omat suosikkini ovat sinfoniat numerot 4 ja 8.
Gustav Holst tunnetaan lähinnä yhdestä teoksestaan, orkesterisarjasta Planeetat. Teos alkaa varsin iskevällä jumputuksella; sitten seuraavat 45 minuuttia siinä ei tapahdukaan mitään. Tämä Elgar-hittien ja Händelin Messiaan jälkeen kait levytetyin englantilaissävellys on lainatavaraa, sillä Holst on ruotsalaista juurta.
Benjamin Britten (myöskin sir) oli siitä harvinainen säveltäjä, että hän saavutti suurimman suosion omana elinaikanaan. Britten oli hyvin suosittu (ja kenties arvostettukin, nämä käsitteethän usein menevät sekaisin) vielä 70-80-lukujen vaihteessa. Sitten hänelle on käynyt juuri päinvastoin kuin suurille säveltäjille; ajan karttuinen hammas on osoittanut hänen musiikkinsa köykäisyyden.
Mitä englantilaista musiikkia sitten voi kuunnella? Suosittelen sir Arthur Blissin Värisinfoniaa ja Edmund Rubbraa. Edmund Rubbra on mielenkiintoisempi sinfonikko kuin kaikki muut brittisäveltäjät yhteensä omaperäisessä, jotenkin arkaaisessa, kontrapunktisessa ja prosessimaisesa sävelkielessään. Jos kuitenkin haluaa kuunnella hyvää englantilaismusiikkia, kannattaa kääntyä Beatlesin, Oasiksen tai the Clashin pariin.
Rakastan myös musiikkia. Elän ja hengitän sitä, ja matkoillani kaipaan eniten omaa äänilevyhyllystöäni. Joku ystäväni kerran soittaessani minulle kysyi huolestuneena, etteihän hän vain tullut herättäneeksi minua, koska taustalla ei ollut kuultavissa musiikkia.
Kaksi rakkauttani eivät kuitenkaan mahdu samaan pussauskoppiin. Englanti ei ole todellakaan mikään musiikin suurvalta. Omaan, suurvaltahistoriaansa tukehtuva Englanti toki pitää itseään tässäkin asiassa ei vain itseriittoisena vaan kerrassaan suurenmoisena.
Englannissa on lukuisia suurenmoisia orkestereita: Lontoon Philharmonia-orkesteri, Birminghamin sinfoniaorkesteri, Manchesterin Hallé-orkesteri ja niin edelleen. Englannista on tullut myös useita hienoja muusikoita: käyrätorvensoittaja Dennis Brain, kapellimestarit sir Thomas Beecham (Bart., CH), sir John Barbirolli ja Simon Rattle, pianisti Solomon, sellisti Jacqueline du Pre ja laulaja Kathleen Ferrier, unohtamatta kuolematonta oboisti sir Sidney Sutcliffea, noin muutamia mainitakseni. Englannista tulee myös lukuisia eturivin vanhan musiikin spesialisteja, joista mainittakoon Trevor Pinnock, Roger Norrington ja John Eliot Gardiner.
Englannin musiikkielämä perustuu voittopuolisesti toisten musiikkikulttuureiden saavutuksien esittämiseen; sellaiset englantilaiset säveltäjät, joiden musiikkia jaksaisi kuunnella, loistavat poissaolollaan. Varhaisbarokkisäveltäjä Henry Purcellia lukuunottamatta koko maasta ei taida löytyä sellaista säveltäjää, jonka tuotantoa jaksaisi muutamaa yksittäistä poikkeusta lukuunottamatta nolostumatta tai haukottelematta kuunnella.
Aloitetaan Englannin säveltaiteen jättiläisestä, Georg Friedrich (George Friderick) Händelista (Handel). G.F on jalomielisten saksalaisten lahja englantilaisille; heillä riittää sävelittäjiä tuhlaitavaksi asti. Händel onkin sitten suurenmoinen säveltäjä, jonka musiikki on kuulunut peruselintarvikkeisiini 20 vuotta; tosin, jos haluaa säilyttää musiikkikulttuurisen hygienian, tarkistaa opusnumeroista, kuuluvatko teokset hänen mannermaiseen vaiko kuninkaalliseen kauteensa.
Toinen Englannin suuruus on sir Edward Elgar. Toki, jos Händel on Sibelius, niin Elgar on hänen Englundinsa. Elgarin kuunneltavuus rajoittuu hänen iki-ihanaan sellokonserttoonsa, jolla Jacqueline du Pre teki itsestään kuolemattoman, Pomp and Circumstances-marsseihin, jotka ovat nimensä mukaisesti, öh, hieman pompöösejä, kääpiöjousiserenadiin ja Enigma-muunnelmiin, joka on yliarvostettu ja ylisoitettu teos, mutta josta oppii n. 20 toistolla tykkäämään. Sen sijaan hänen kaksi sinfoniaansa ovat äärimmäisen unettavia. Niissä ei tapahdu yhtään mitään, eikä edes Elgar itse historiallisissa äänilevytallenteissaan onnistu tekemään ihmettä ja muuttamaan vettä viiniksi. Olen antanut Elgarin sinfonioille jo useita viimeisiä mahdollisuuksia, mutta ei, kyllä ne ovat toivottomia tapauksia.
Englannin sinfonikoista aivan omassa luokassaan on Ralph Vaughan Williams. Kunnon sinfonikoksi hänet varmistaa jo sinfonioiden lukumäärä - 9. RVW ruumillistaa englantilaisen pastoraalityylin, vellovan tunnelmamaalailun, joka tuo muistumia maalaismaisemasta. Siis siitä samasta, jota löytää myös romantillisesta kirjallisuudesta ja maalaustaiteesta. RVW:nkin musiikista oppii pitämään, kun tarpeeksi sitkeästi yrittää. Omat suosikkini ovat sinfoniat numerot 4 ja 8.
Gustav Holst tunnetaan lähinnä yhdestä teoksestaan, orkesterisarjasta Planeetat. Teos alkaa varsin iskevällä jumputuksella; sitten seuraavat 45 minuuttia siinä ei tapahdukaan mitään. Tämä Elgar-hittien ja Händelin Messiaan jälkeen kait levytetyin englantilaissävellys on lainatavaraa, sillä Holst on ruotsalaista juurta.
Benjamin Britten (myöskin sir) oli siitä harvinainen säveltäjä, että hän saavutti suurimman suosion omana elinaikanaan. Britten oli hyvin suosittu (ja kenties arvostettukin, nämä käsitteethän usein menevät sekaisin) vielä 70-80-lukujen vaihteessa. Sitten hänelle on käynyt juuri päinvastoin kuin suurille säveltäjille; ajan karttuinen hammas on osoittanut hänen musiikkinsa köykäisyyden.
Mitä englantilaista musiikkia sitten voi kuunnella? Suosittelen sir Arthur Blissin Värisinfoniaa ja Edmund Rubbraa. Edmund Rubbra on mielenkiintoisempi sinfonikko kuin kaikki muut brittisäveltäjät yhteensä omaperäisessä, jotenkin arkaaisessa, kontrapunktisessa ja prosessimaisesa sävelkielessään. Jos kuitenkin haluaa kuunnella hyvää englantilaismusiikkia, kannattaa kääntyä Beatlesin, Oasiksen tai the Clashin pariin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)