My review of sir John Barbirolli's two-cd set of Elgar symphonies at Amazon.co.uk can be read by clicking the headline of this blog. It goes as follows:
English classical music is for a non-Briton an acquired taste. I have learnt to love Vaughan Williams and have so far recognised and acknowledged the virtues of some of Elgar's work: the cello concerto, string serenade and Enigma variations. As symphonic music, preferably in the Germanic sense of word is for me THE music, I have tried to allow Elgar's two symphonies quite a few chances. I already had given up any hope that they would be anything than extremely null, much ado about nothing in symphonic terms. Not even the classic account of Boult and sir Edward himself had done enough to suggest anything other than this music being extremely lethargic. But, glorious John gave them life! Now they are not only music but exitingly pulsating, romantically highly charged. Well done and thank you, sir John! Also the fill-ups are more than acceptably done.
Jokseenkin sama suomeksi on sanottu bloggauksessani 14.4.2011.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Edward Elgar. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Edward Elgar. Näytä kaikki tekstit
5.10.2011
14.4.2011
Elgarin 9 elämää
Musiikkia ymmärtämättömän mielestä kapellimestari on käsittämätön otus, jonka huitominen on jokseenkin yhtä turhaa kuin lentokykyiseksi itseään luulevan ihmisen. No, ei ole.
En puutu tässä siihen, että eri kapellimestareiden käsissä yksi ja sama kappale voi olla lintu tai kala. Siitä olen kirjoittanut aiemmin esimerkiksi synttäripäiväni iltana, 7.3. päivätyssä bloggauksessani Beethovenin ysistä. Beethoven on kuitenkin joka tapauksessa niin suurta musiikkia, että se kestää useammankinlaisen kohtelun. Se ei siitä rikki mene, pikemminkin rikastuu. Pienempien säveltäjien kohdalla asia on toisin.
En ole aivan vakuuttunut englantilaisesta klassisesta musiikista, vaikka siitäkin löytyy helmiä. Yleensä se on vellovaa maisemamaalailua ilman laaksoa taikka kukkulaa mutta enemmän kuin kotitarpeiksi mahtipontista pumppausta, "nobilmente swaggeria". Tai Shakespearen sanoin: much ado about nothing.
Ehkä tunnetuin englantilainen säveltäjä (en laske Händeliä mukaan), sir Edward Elgar, joka tunnetaan etenkin sellokonsertostaan ja Enigma-muunnelmistaan, on laskenut käsistään myös kaksi sinfoniaa, ei yhdeksää, mikä näyttää olevan miltei suuren säveltäjän tunnusmerkki (kts.bloggaukseni 26.1. tältä vuodelta). Edes säveltäjä itse ei vanhoissa levytyksissään saa niihin mitään tolkkua. Luulin jo antaneeni niille viimeisen mahdollisuuden (kts.otsikon alta löytyvä miltei 2 vuotta vanha bloggaukseni), mutta erehdyin.
Onneksi. Käy nimittäin yhä harvemmin niin että löytäisin itselleni uutta musiikkia, jonka kärsisi kuunnella useammankin kuin yhden kerran. Osoittautui nimittäin, että sir Edwardille olikin varattuna vielä yhdeksäs elämä. Englantilainen kapellimestari, sir John Barbirolli saikin Elgarin ensimmäisen sinfonian kuulostamaan täysipätöiseltä musiikilta: verevältä ja jopa dramaattiselta. Elgarin 53-minuuttinen vellonta ei ole vain aalto, se muodostaa yhden ainoan suuren draaman kaaren glorious Johnin käsissä. Hienoa!
Säveltäjät toki itse ymmärtävät parhaiten, mitä he ovat musiikillaan ajatelleet tarkoittavansa, mutta aina he eivät muusikkoina itse kykene sitä ihanteellisesti toteuttamaan. Barbirollin käsissä Elgarin musiikki elää itsenäistä elämää, Elgarin omissa 20-luvun tallenteissa se ei edes synny.
En puutu tässä siihen, että eri kapellimestareiden käsissä yksi ja sama kappale voi olla lintu tai kala. Siitä olen kirjoittanut aiemmin esimerkiksi synttäripäiväni iltana, 7.3. päivätyssä bloggauksessani Beethovenin ysistä. Beethoven on kuitenkin joka tapauksessa niin suurta musiikkia, että se kestää useammankinlaisen kohtelun. Se ei siitä rikki mene, pikemminkin rikastuu. Pienempien säveltäjien kohdalla asia on toisin.
En ole aivan vakuuttunut englantilaisesta klassisesta musiikista, vaikka siitäkin löytyy helmiä. Yleensä se on vellovaa maisemamaalailua ilman laaksoa taikka kukkulaa mutta enemmän kuin kotitarpeiksi mahtipontista pumppausta, "nobilmente swaggeria". Tai Shakespearen sanoin: much ado about nothing.
Ehkä tunnetuin englantilainen säveltäjä (en laske Händeliä mukaan), sir Edward Elgar, joka tunnetaan etenkin sellokonsertostaan ja Enigma-muunnelmistaan, on laskenut käsistään myös kaksi sinfoniaa, ei yhdeksää, mikä näyttää olevan miltei suuren säveltäjän tunnusmerkki (kts.bloggaukseni 26.1. tältä vuodelta). Edes säveltäjä itse ei vanhoissa levytyksissään saa niihin mitään tolkkua. Luulin jo antaneeni niille viimeisen mahdollisuuden (kts.otsikon alta löytyvä miltei 2 vuotta vanha bloggaukseni), mutta erehdyin.
Onneksi. Käy nimittäin yhä harvemmin niin että löytäisin itselleni uutta musiikkia, jonka kärsisi kuunnella useammankin kuin yhden kerran. Osoittautui nimittäin, että sir Edwardille olikin varattuna vielä yhdeksäs elämä. Englantilainen kapellimestari, sir John Barbirolli saikin Elgarin ensimmäisen sinfonian kuulostamaan täysipätöiseltä musiikilta: verevältä ja jopa dramaattiselta. Elgarin 53-minuuttinen vellonta ei ole vain aalto, se muodostaa yhden ainoan suuren draaman kaaren glorious Johnin käsissä. Hienoa!
Säveltäjät toki itse ymmärtävät parhaiten, mitä he ovat musiikillaan ajatelleet tarkoittavansa, mutta aina he eivät muusikkoina itse kykene sitä ihanteellisesti toteuttamaan. Barbirollin käsissä Elgarin musiikki elää itsenäistä elämää, Elgarin omissa 20-luvun tallenteissa se ei edes synny.
3.6.2009
Englanti, musiikin suurvalta?
Rakastan Englantia. Olen käynyt siellä neljästi, ja aina veri vetää takaisin. Lontoossa tunnen olevani kotonani aina, vaikka kaupunki onkin suuri, yksi Saskia Sassenin kolmesta maailmankaupungista (muiden ollessa New York ja Tokio).
Rakastan myös musiikkia. Elän ja hengitän sitä, ja matkoillani kaipaan eniten omaa äänilevyhyllystöäni. Joku ystäväni kerran soittaessani minulle kysyi huolestuneena, etteihän hän vain tullut herättäneeksi minua, koska taustalla ei ollut kuultavissa musiikkia.
Kaksi rakkauttani eivät kuitenkaan mahdu samaan pussauskoppiin. Englanti ei ole todellakaan mikään musiikin suurvalta. Omaan, suurvaltahistoriaansa tukehtuva Englanti toki pitää itseään tässäkin asiassa ei vain itseriittoisena vaan kerrassaan suurenmoisena.
Englannissa on lukuisia suurenmoisia orkestereita: Lontoon Philharmonia-orkesteri, Birminghamin sinfoniaorkesteri, Manchesterin Hallé-orkesteri ja niin edelleen. Englannista on tullut myös useita hienoja muusikoita: käyrätorvensoittaja Dennis Brain, kapellimestarit sir Thomas Beecham (Bart., CH), sir John Barbirolli ja Simon Rattle, pianisti Solomon, sellisti Jacqueline du Pre ja laulaja Kathleen Ferrier, unohtamatta kuolematonta oboisti sir Sidney Sutcliffea, noin muutamia mainitakseni. Englannista tulee myös lukuisia eturivin vanhan musiikin spesialisteja, joista mainittakoon Trevor Pinnock, Roger Norrington ja John Eliot Gardiner.
Englannin musiikkielämä perustuu voittopuolisesti toisten musiikkikulttuureiden saavutuksien esittämiseen; sellaiset englantilaiset säveltäjät, joiden musiikkia jaksaisi kuunnella, loistavat poissaolollaan. Varhaisbarokkisäveltäjä Henry Purcellia lukuunottamatta koko maasta ei taida löytyä sellaista säveltäjää, jonka tuotantoa jaksaisi muutamaa yksittäistä poikkeusta lukuunottamatta nolostumatta tai haukottelematta kuunnella.
Aloitetaan Englannin säveltaiteen jättiläisestä, Georg Friedrich (George Friderick) Händelista (Handel). G.F on jalomielisten saksalaisten lahja englantilaisille; heillä riittää sävelittäjiä tuhlaitavaksi asti. Händel onkin sitten suurenmoinen säveltäjä, jonka musiikki on kuulunut peruselintarvikkeisiini 20 vuotta; tosin, jos haluaa säilyttää musiikkikulttuurisen hygienian, tarkistaa opusnumeroista, kuuluvatko teokset hänen mannermaiseen vaiko kuninkaalliseen kauteensa.
Toinen Englannin suuruus on sir Edward Elgar. Toki, jos Händel on Sibelius, niin Elgar on hänen Englundinsa. Elgarin kuunneltavuus rajoittuu hänen iki-ihanaan sellokonserttoonsa, jolla Jacqueline du Pre teki itsestään kuolemattoman, Pomp and Circumstances-marsseihin, jotka ovat nimensä mukaisesti, öh, hieman pompöösejä, kääpiöjousiserenadiin ja Enigma-muunnelmiin, joka on yliarvostettu ja ylisoitettu teos, mutta josta oppii n. 20 toistolla tykkäämään. Sen sijaan hänen kaksi sinfoniaansa ovat äärimmäisen unettavia. Niissä ei tapahdu yhtään mitään, eikä edes Elgar itse historiallisissa äänilevytallenteissaan onnistu tekemään ihmettä ja muuttamaan vettä viiniksi. Olen antanut Elgarin sinfonioille jo useita viimeisiä mahdollisuuksia, mutta ei, kyllä ne ovat toivottomia tapauksia.
Englannin sinfonikoista aivan omassa luokassaan on Ralph Vaughan Williams. Kunnon sinfonikoksi hänet varmistaa jo sinfonioiden lukumäärä - 9. RVW ruumillistaa englantilaisen pastoraalityylin, vellovan tunnelmamaalailun, joka tuo muistumia maalaismaisemasta. Siis siitä samasta, jota löytää myös romantillisesta kirjallisuudesta ja maalaustaiteesta. RVW:nkin musiikista oppii pitämään, kun tarpeeksi sitkeästi yrittää. Omat suosikkini ovat sinfoniat numerot 4 ja 8.
Gustav Holst tunnetaan lähinnä yhdestä teoksestaan, orkesterisarjasta Planeetat. Teos alkaa varsin iskevällä jumputuksella; sitten seuraavat 45 minuuttia siinä ei tapahdukaan mitään. Tämä Elgar-hittien ja Händelin Messiaan jälkeen kait levytetyin englantilaissävellys on lainatavaraa, sillä Holst on ruotsalaista juurta.
Benjamin Britten (myöskin sir) oli siitä harvinainen säveltäjä, että hän saavutti suurimman suosion omana elinaikanaan. Britten oli hyvin suosittu (ja kenties arvostettukin, nämä käsitteethän usein menevät sekaisin) vielä 70-80-lukujen vaihteessa. Sitten hänelle on käynyt juuri päinvastoin kuin suurille säveltäjille; ajan karttuinen hammas on osoittanut hänen musiikkinsa köykäisyyden.
Mitä englantilaista musiikkia sitten voi kuunnella? Suosittelen sir Arthur Blissin Värisinfoniaa ja Edmund Rubbraa. Edmund Rubbra on mielenkiintoisempi sinfonikko kuin kaikki muut brittisäveltäjät yhteensä omaperäisessä, jotenkin arkaaisessa, kontrapunktisessa ja prosessimaisesa sävelkielessään. Jos kuitenkin haluaa kuunnella hyvää englantilaismusiikkia, kannattaa kääntyä Beatlesin, Oasiksen tai the Clashin pariin.
Rakastan myös musiikkia. Elän ja hengitän sitä, ja matkoillani kaipaan eniten omaa äänilevyhyllystöäni. Joku ystäväni kerran soittaessani minulle kysyi huolestuneena, etteihän hän vain tullut herättäneeksi minua, koska taustalla ei ollut kuultavissa musiikkia.
Kaksi rakkauttani eivät kuitenkaan mahdu samaan pussauskoppiin. Englanti ei ole todellakaan mikään musiikin suurvalta. Omaan, suurvaltahistoriaansa tukehtuva Englanti toki pitää itseään tässäkin asiassa ei vain itseriittoisena vaan kerrassaan suurenmoisena.
Englannissa on lukuisia suurenmoisia orkestereita: Lontoon Philharmonia-orkesteri, Birminghamin sinfoniaorkesteri, Manchesterin Hallé-orkesteri ja niin edelleen. Englannista on tullut myös useita hienoja muusikoita: käyrätorvensoittaja Dennis Brain, kapellimestarit sir Thomas Beecham (Bart., CH), sir John Barbirolli ja Simon Rattle, pianisti Solomon, sellisti Jacqueline du Pre ja laulaja Kathleen Ferrier, unohtamatta kuolematonta oboisti sir Sidney Sutcliffea, noin muutamia mainitakseni. Englannista tulee myös lukuisia eturivin vanhan musiikin spesialisteja, joista mainittakoon Trevor Pinnock, Roger Norrington ja John Eliot Gardiner.
Englannin musiikkielämä perustuu voittopuolisesti toisten musiikkikulttuureiden saavutuksien esittämiseen; sellaiset englantilaiset säveltäjät, joiden musiikkia jaksaisi kuunnella, loistavat poissaolollaan. Varhaisbarokkisäveltäjä Henry Purcellia lukuunottamatta koko maasta ei taida löytyä sellaista säveltäjää, jonka tuotantoa jaksaisi muutamaa yksittäistä poikkeusta lukuunottamatta nolostumatta tai haukottelematta kuunnella.
Aloitetaan Englannin säveltaiteen jättiläisestä, Georg Friedrich (George Friderick) Händelista (Handel). G.F on jalomielisten saksalaisten lahja englantilaisille; heillä riittää sävelittäjiä tuhlaitavaksi asti. Händel onkin sitten suurenmoinen säveltäjä, jonka musiikki on kuulunut peruselintarvikkeisiini 20 vuotta; tosin, jos haluaa säilyttää musiikkikulttuurisen hygienian, tarkistaa opusnumeroista, kuuluvatko teokset hänen mannermaiseen vaiko kuninkaalliseen kauteensa.
Toinen Englannin suuruus on sir Edward Elgar. Toki, jos Händel on Sibelius, niin Elgar on hänen Englundinsa. Elgarin kuunneltavuus rajoittuu hänen iki-ihanaan sellokonserttoonsa, jolla Jacqueline du Pre teki itsestään kuolemattoman, Pomp and Circumstances-marsseihin, jotka ovat nimensä mukaisesti, öh, hieman pompöösejä, kääpiöjousiserenadiin ja Enigma-muunnelmiin, joka on yliarvostettu ja ylisoitettu teos, mutta josta oppii n. 20 toistolla tykkäämään. Sen sijaan hänen kaksi sinfoniaansa ovat äärimmäisen unettavia. Niissä ei tapahdu yhtään mitään, eikä edes Elgar itse historiallisissa äänilevytallenteissaan onnistu tekemään ihmettä ja muuttamaan vettä viiniksi. Olen antanut Elgarin sinfonioille jo useita viimeisiä mahdollisuuksia, mutta ei, kyllä ne ovat toivottomia tapauksia.
Englannin sinfonikoista aivan omassa luokassaan on Ralph Vaughan Williams. Kunnon sinfonikoksi hänet varmistaa jo sinfonioiden lukumäärä - 9. RVW ruumillistaa englantilaisen pastoraalityylin, vellovan tunnelmamaalailun, joka tuo muistumia maalaismaisemasta. Siis siitä samasta, jota löytää myös romantillisesta kirjallisuudesta ja maalaustaiteesta. RVW:nkin musiikista oppii pitämään, kun tarpeeksi sitkeästi yrittää. Omat suosikkini ovat sinfoniat numerot 4 ja 8.
Gustav Holst tunnetaan lähinnä yhdestä teoksestaan, orkesterisarjasta Planeetat. Teos alkaa varsin iskevällä jumputuksella; sitten seuraavat 45 minuuttia siinä ei tapahdukaan mitään. Tämä Elgar-hittien ja Händelin Messiaan jälkeen kait levytetyin englantilaissävellys on lainatavaraa, sillä Holst on ruotsalaista juurta.
Benjamin Britten (myöskin sir) oli siitä harvinainen säveltäjä, että hän saavutti suurimman suosion omana elinaikanaan. Britten oli hyvin suosittu (ja kenties arvostettukin, nämä käsitteethän usein menevät sekaisin) vielä 70-80-lukujen vaihteessa. Sitten hänelle on käynyt juuri päinvastoin kuin suurille säveltäjille; ajan karttuinen hammas on osoittanut hänen musiikkinsa köykäisyyden.
Mitä englantilaista musiikkia sitten voi kuunnella? Suosittelen sir Arthur Blissin Värisinfoniaa ja Edmund Rubbraa. Edmund Rubbra on mielenkiintoisempi sinfonikko kuin kaikki muut brittisäveltäjät yhteensä omaperäisessä, jotenkin arkaaisessa, kontrapunktisessa ja prosessimaisesa sävelkielessään. Jos kuitenkin haluaa kuunnella hyvää englantilaismusiikkia, kannattaa kääntyä Beatlesin, Oasiksen tai the Clashin pariin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)