Ressu ja punainen paroni. Sitä luettiin minulle etu- ja takaperin ja vielä kirjoitettiin kirjan tekstitkin uudestaan vielä selkeämpään muotoon jokaisen sivun alalaitaan, niin että ei ihme, että yksi kaunis kerta osasin lukea. Kolmivuotiaana, vielä istuessani rattaissa, järkytin syvästi vanhempiani kysyessäni vastapäisen ala-Elannon ikkunamainoksesta: "miksi tuossa lukee voita tarjouksessa"? Tämä, lukemaan oppiminen, määritti minua koko lapsuuteni. Sain monta vuotta etumatkaa ikätovereihini, joihin saattoi syöttää haikara- ja banaanimaatarinoita, kun taas minä saatoin itse tarkistaa asiantilan isäni kirjahyllystä, ja vielä valistaa ystäviäni, joiden maailmankuva järkkyi kun jouduin kavaltamaan heidän vanhempiaan joko valistumattomiksi tai valehtelijoiksi.
Roope-sedän miljoonat. Aku Ankan taskukirja numero 19. Muistan vielä sen hetken, kun sain sen plus yhden Aku Ankka-lehden, jotka odottivat minua mamman ja papan eli äitini vanhempien keittiön pöydällä, joka oli silmieni tasolla. Tämä on myös ensimmäinen varma oma muistikuvani. Oli kesää 1974, olin siis muutaman kuukauden yli kolmevuotias. Osasinkin Roope-sedän miljoonien repliikit sanasta sanaan, ja niitä jäi myös käyttövarantooni. Hiljainen kääk!
Löytöretki luontoon. Joku ruotsalainen sen kirjoitti, nimikin saattaa vielä palautua joskus mieleeni. Siinä tehtiin luonnosta kiehtovaa tarinaa, laakasukeltajasta, joka söi sammakonpoikasia, töyhtöhyypästä, ketusta. Luin sitä isäni kanssa, ja hän teki siihen reunahuomautuksiaan: "vietkö tuhkakupin keittiöön". "Isi ei välitä kirjoittaa hassuja juttuja".
Tunne itsesi. Lennart Nilssonin pyyhkäisyelektronimikroskooppikuvissa solut näyttävät sinisiksi värjätyiltä perunoilta. Minulle on turha ollut keskustella mitään kukista ja mehiläisistä. Saatoin tarkistaa kaiken itse.
Eläinten maailma. Vuonna 1930 eläinten maailma oli enimmäkseen mustavalkoinen, ja silloin vielä Australaasiassa eli muutamia pussihukkia ja Etelä-Afrikassa kvaggoja, joissa muutenkaan ei ole niin kovasti väriä. Silloin sudet vielä olivat julmia.
Viattomat tappajat. van Lawick-Goodallien kirja, joka laukaisi elämäni ensimmäisen kaukokaipuun, joka ei vieläkään ole saanut tyydytystään: Tansaniaan! Serengetiin, Ngorongoron kraateriin hyeenakoirien ja gnuiden luokse, asumaan teltassa ja laskemaan sitä, kuinka monta leijonaa ehtisi laskea ennen kuin...
Sata sientä. On edelleenkin Mauri Kunnaksen muutamaan kertaan päivittämänä alan ajaton perusteos loistavine kuvineen.
Jules Verne: Matka maan keskipisteeseen. Yhdistää paleontologian, arkeologian, tähtitieteen, historian ja oikeastaan melkein koko inhimillisen tutkimuksen ainutlaatuisen jännittävällä tavalla. Se on iktyosauruksen pää!
Korpien kutsu. Ensimmäinen lukemani varsinainen romaani, siis sellainen, jonka luin itse kannesta kanteen. Jack Londonin kirjassa pää"henkilönä" on eskimokoiraksi joutuva Buck, johon eläinrakkaana lapsena tietysti samastuin.
Richard Adams: Ruohometsän kansa. Ensin sitä luettiin minulle iltasatuina, ja sittemmin olen aika ajoin lukenut sen uudestaan. Samastun täysin Pähkinään, Viikkaan, Isopäähän ja Hopeaan kaniiniyhdyskunnan paetessa kaivinkoneita ja muita vaaroja halki Englannin nummien. Ensimmäistä kertaa Englannissa käydessäni minun oli tarkoitus lähteä paikan päälle tarkistamaan, miltä kirjan maisemat oikeasti näyttävät, mutta liikenneyhteydet ja suhteellisen niukka käytettävissä oleva aika sai minut keskittymään matkallani vain Lontooseen.
Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani. Edelleen ainoita kirjoja, jossa samastun naispäähenkilöön, mutta mikä paljon merkittävämpää, siinä tuodaan ihmisen esihistorian ehkä kiinnostavin taitekohta, Neandertalin ja Cro Magnonin ihmisten kohtaaminen eläväksi. Vielä jatko-osa Hevosten Laakso on hyvää luettavaa, mutta siinä löytynyt Jondalarin kalu hallitsee jatko-osia niin että niistä tulee paleopornoa.
Mauno Saari: Juoksemisen salaisuudet. Kun noin 11-12 -vuotiaana aloin ylipäätään kiinnostumaan urheilusta, fantasioin joskus ryhtyväni juoksijaksi. Tämän kirjan innoittamana kirjoitin kouluaineenkin, jossa Rautiaisen poika rynkytti kovia vauhtileikittelyjä Eltsun kentällä matkalla kohti olympialaista voittoa. Lisäksi tein lukion terveystiedon tunnilla esitelmän dopingista, joka pääasiassa oli tämän kirjan innostama. Parikymppisenä toisinaan motivoin itseäni juoksemaan kertailemalla kirjaa.
Yleisurheilun tuhat tähteä. Kirja tuo entisaikojen sankarit, niin Pauli Nyt, Iolanda Balasit, Alfred Shrubbit, Leo Sextonit kuin Kauko Harloksetkin penkkiurheilijan sohvalle. Tämä kirja on niin kädessä kulunut että se on jo parisenkymmentä vuotta sitten irronnut kansistaan. Onpa sen tilasto-osion pohjalta myös erinäisiä ranking-listoja laadittu.
Erik Allardt: Sosiologia I. Kun se ei enää ollutkaan niin selvää että lähtisin lukemaan biologiaa Helsingin yliopistoon kun siinä oli liian vähän eläimiä, liikaa yhteyttämistä, olin avoin kirja. Äitini sen minulle keksi, sosiologian. Kävin läheisessä Malminkartanon kirjastossa vilkaisemassa pääsykoekirjaa, Allardtin sosiologia ykköstä, ja avasin sen umpimähkään. Siellä oli Johan Galtungin rankiteoria, ja se oli niin käsittämätöntä tavaraa, että minun oli pakko lainata kirja tutustuakseni siihen lähemmin. Sitten sille tielle jäin. Luin reilun vuoden aikana Allardtini vähintään viisikymmentä kertaa, parhaina päivinä jopa kahdesti, töissäkin kun olin saanut siihen luvan kun eivät pystyneet aina antamaan minulle niin paljoa järjellistä tekemistä. Muistakaamme, että Pitirim Sorokinin äiti oli syrjääni!
Jukka Törrönen & Pekka Sulkunen (toim.): Semioottisen sosiologian näkökulmia. Sain käteeni paksun nivaskan Hesarin urheiluaineistoa, ja vapaat kädet. Ristiintaulukoituani niitä yhden lukukauden opiskelijakollegani Mian kanssa, havaitsin olevani maihintuomassa greimasilaista semiotiikkaa. Sillä tiellä edelleen olen, diskurssianalyytikko, retoriikan, sanomisen tapojen ja oletettujen vaikutusten, oletettujen sisäislukijoiden maassa.
Daniil Harms: Sattumia. Harmsin groteski maailma, jossa mummot putoilevat ikkunoista, poliisit piileskelevät penkkien takana ja saappaat putoilevat jaloista on aina takuuvarma piristyskeino vaikka menisi kuinka muuten kehnosti.
Solomon Volkov: Dmitri Sostakovitsin muistelmat. Samantekevää, onko kirja autenttista Dmitriä, Volkovia vai onko Seppo pannut parastaan, mutta kirja on tragikoominen - paino yhdyssanan molemmissa osissa - kaskukokoelma säveltäjän elämästä mutta myös elävä kuvaus taiteilijan, herkän ihmisen ja toisinajattelijan elämästä Stalinin Neuvostoliitossa, joka kiinnostaisi vaikka ei piittaisi Sostan musiikista tuon taivaallista.
Penguin Guide to compact discs. Vaikka kiitos tämän Greenfeldin, Laytonin ja Marchin laajahkon klassisten levytysten katsauksen, osaankin paremmin kuvailla musiikkia attribuuteilla kuin englanniksi, siinä on pompia, panacheta ja swaggeria yllin kyllin. On hämmästyttävän viihdyttävää tarkistaa jälleen taas kerran, miksi Richard Hickoxin Beethoven ei sittenkään pärjää (?) Charles Mackerrasille. Sen näkee, että tällaista on tehty kun ei kannet pysy tässäkään. Saa unohtamaan ulkomaailman ja ajankulun yhtä tehokkaasti kuin musiikin kuuntelu, musiikista lukeminen.
Dmitris Haitalis: The best traditional recipes of Greek cooking. Kreikkalainen ruoka kantaa eri elämänvaiheiden ylitse, se tekee aina onnelliseksi, Aegeanmeren kalakeitto, mustasilmäpapupata, Isoäidin spagetti. Kreikka tuo sentään jotakin positiivistakin eurooppalaisten elämiin, ainakin pöytiin.
Arto Melleri: Runot. Luulen ymmärtäväni, mistä Melleri kirjoittaa ja ehkä hieman jopa puolisalaa idolisoivani hänen boheemielämäntapaansa, mutta aina tarttuessani Melleriin, uinuva runoilija minussa herää. Tosin Melleri on sanonut sen jo.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Seppo Heikinheimo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Seppo Heikinheimo. Näytä kaikki tekstit
15.3.2012
Jerry Lee Lewis meets Johann Sebastian Bach
Kävin kuuntelemassa eilisiltana Porvoon tuomiokirkossa Olli Mustosen tulkitsemansa Bachin Goldberg-muunnelmat. Mieleeni tuli surullisen legendaarinen Seppo Heikinheimon arviointi Hesarista 90-luvun alusta, kirjoitelma, jonka takia taiteilijat julistivat Heikinheimolle tukiboikotin Mustosen puolesta.
No, ehkä oli raflaavaa kirjoittaa että Olli joutaisi esittävän taiteen kauhukabinettiin, mutta kyllä kieltämättä konsertissa paikka paikoin odotti sitä, millaisia akrobaattitemppuja Mustonen tekee kuin olisi vain nojautunut kuuntelemaan musiikkia. Kuultiin lepattavat Mustosen muunnelmat, jossa syöksähdeltiin ja ryöpsähdeltiin.
Mustosen soitossa on kristallinen sointi, joka pysyy hämmästyttävän kirkkaana forteissakin. Lisäksi Mustosella täytyy olla melkoiset sormivoimat, sillä hän soitti lähinnä sormillaan, käyttäen hyvin säästeliäästi käsivarsiaan tai pedaaleja. Kaikkein leimallisin piirre Mustosen soitossa on kuitenkin hänen tapansa vaihtaa säestys- ja soolo- eli vasemman ja oikean käden rooleja jatkuvalla syötöllä. Tämä on eittämättä kiinnostavaa, tuoden säestyskuvioita esiin paremmin kuin yhdelläkään muulla tuntemallani pianistilla. Polyfonisesti Mustosen soitto on irtonaista ja kiinnostavaa, mutta kokonaisvaikutelma on kuitenkin levoton. Mustosen soitosta syntyy vaikutelma että hän ei ole varma, mitä hän pitää musiikissa tärkeimpänä, mikä on pääteema ja mikä sivuteema, mikä säestystä ja mikä melodiaa.
Olli Mustonen on eittämättä persoonallinen muusikko. Hän on erilainen kuin kaikki muut pianistit, jopa siihen pisteeseen että herää kysymys, onko hän kuin minä lapsena, jolloin olin kävellä ajotielle silkkaa itsepäisyyttäni: "rontit menee silloin kuin autotkin menee". Ehdottomasti Mustosta kannattaa kuitenkin kuunnella, ainakin kerran. Tarjolla on taatusti yllätyksiä koko pussin edestä.
No, ehkä oli raflaavaa kirjoittaa että Olli joutaisi esittävän taiteen kauhukabinettiin, mutta kyllä kieltämättä konsertissa paikka paikoin odotti sitä, millaisia akrobaattitemppuja Mustonen tekee kuin olisi vain nojautunut kuuntelemaan musiikkia. Kuultiin lepattavat Mustosen muunnelmat, jossa syöksähdeltiin ja ryöpsähdeltiin.
Mustosen soitossa on kristallinen sointi, joka pysyy hämmästyttävän kirkkaana forteissakin. Lisäksi Mustosella täytyy olla melkoiset sormivoimat, sillä hän soitti lähinnä sormillaan, käyttäen hyvin säästeliäästi käsivarsiaan tai pedaaleja. Kaikkein leimallisin piirre Mustosen soitossa on kuitenkin hänen tapansa vaihtaa säestys- ja soolo- eli vasemman ja oikean käden rooleja jatkuvalla syötöllä. Tämä on eittämättä kiinnostavaa, tuoden säestyskuvioita esiin paremmin kuin yhdelläkään muulla tuntemallani pianistilla. Polyfonisesti Mustosen soitto on irtonaista ja kiinnostavaa, mutta kokonaisvaikutelma on kuitenkin levoton. Mustosen soitosta syntyy vaikutelma että hän ei ole varma, mitä hän pitää musiikissa tärkeimpänä, mikä on pääteema ja mikä sivuteema, mikä säestystä ja mikä melodiaa.
Olli Mustonen on eittämättä persoonallinen muusikko. Hän on erilainen kuin kaikki muut pianistit, jopa siihen pisteeseen että herää kysymys, onko hän kuin minä lapsena, jolloin olin kävellä ajotielle silkkaa itsepäisyyttäni: "rontit menee silloin kuin autotkin menee". Ehdottomasti Mustosta kannattaa kuitenkin kuunnella, ainakin kerran. Tarjolla on taatusti yllätyksiä koko pussin edestä.
17.10.2011
Ennakkomyynnissä Nyt
Ylläoleva kuva esittää uusio"kohdetta" noin 3 kilometriä Porvoon keskustasta Kaakkoon, Pihlajatien varrella. Se tulee Jonasbackenin ja Humlan ulkoilumetsien väliin, joten sijainti on mitä loistavin. Tapaus saa kuitenkin käydä vain paradigmaattisesta esimerkistä. Asuntojen on luvattu valmistuvan ensi kesänä, ja siellä syksyn sateissa ne lankut nyt saavat homehtua pystyyn. Sitten kun talot alkavat näyttää ulospäin valmiimmilta, ne menevät varmasti ennakkomyyntiin. Tätä en ymmärrä. Enkä osta.
Yleensä ihmiset tapaavat sovittaa kenkiäkin ennen ostopäätöstä. Se on muutama kymmenen euroa. Tosin, siihen en puutu mitään että jotkut pösilöt saattavat tilata kenkiä postimyynnistäkin sovittamatta.
Jos kerran suurin osa järjissään olevista ihmisistä kiertelee ja kaartelee kenkäkauppoja ja sovittelee lukuisia kenkäpareja, niin miten ihmeessä on mahdollista tehdä surutta elämän isoin hankinta, asunto, josta on tarkoitus tulla koti, "sovittamatta"? Se on muutama sata tuhatta euroa. Kymmeniä tuhansia kenkäpareja saisi sillä rahalla. Se kenkäkokoelma vetäisi Imelda Marcosille vertoja.
Säveltäjä Sostakovits sanoi kollegastaan Hindemithistä: "Kaikki on kohdallaan (H:n musiikissa), lujasti kasattua. Eikä vain ammattitaidolla, vaan myös tunteella ja ajatuksella. Ja sisältöäkin on. Mutta kuunneltavaksi mahdotonta. Tämä musiikki ei säkenöi, ei säkenöi." (Solomon Volkov: Dmitri Sostakovitsin muistelmat. Otava, suom. Seppo Heikinheimo)
Asunnossakin voi olla kaikki päällisin puolin kohdallaan. Sen sijainti voi olla erinomainen. Palveluita on, ja liikenneyhteyksiäkin. Sauna, parveke, metsänäkymät ja kaikki. Mutta kodiksi kelpaamaton.
Jos ei asuntoa pääse näkemään, katsomaan, miten ilta-aurinko taittuu ensin ikkunankarmin, sitten vastapäisen metsän taa, on aikamoisen suuri sika ostettavaksi noin 30 vuoden velkavankeudella säkissä. Tämän vuoksi en koskaan voisi hankkia uudis"kohdetta", tai "kohdetta" ylipäätään. Pidän asunnoista, en kohteista. Asunnoista, joissa on henkeä. Parempi pahakin henki kuin ei henkeä minkäänlaista, vaikka kummittelisi. Ihan sama.
31.3.2011
Kun Schumann joutui jäähylle
Yritin tässä herättyäni kuunnella Robert Schumannin toista sinfoniaa. Ei siitä mitään tullut.
Robert Schumann (1810-1856) tunnetaan ensisijaisesti romanttisen musiikin esikuvallisena hahmona, toissijaisesti musiikistaan. Hänen kenties soitetuin teoksensa on pianokonsertto, sitten tulee pianomusiikki (Karnevaali, Fantasia, Lapsikuvia jne.), laulu- ja kamarimusiikki ja sinfoninen tuotanto pahnanpohjimmaisena. Miksi? Yleensähän sinfonioita tavataa pitää säveltäjiensä lippulaivoina.
Väsymykseen asti olen tottunut lukemaan, että Schumannin sinfoniat olisivat jotenkin kyseenalaista musiikkia siksi, että ne olisi jotenkin "paksusti" orkesteroituja. Ok, ehkä Schumann ei ollut mikään orkestroinnin merkkihenkilö (copyright Solomon Volkov: Sostakovitsin muistelmat, suom. Seppo Heikinheimo). Mutta ei hän sentään mikään Chopin ollut. Chopin oli orkesteroijana täysi tumpelo, ja hänen kahdessa pianokonsertossaan orkesterilla on vain viitteellinen säestäjän rooli. Moni on koettanut parannella Schumannin orkestraatiota, mm. Mahler ja usea kapellimestari. Chopin on niin toivoton tapaus etteivät edes yritä.
Germanistisen sinfoniamusiikin ystävänä, Schumannin neljä sinfoniaa ovat minulle läpikotaisin tuttuja jo kahdenkymmenen vuoden ajalta. Tai näin luulin. Näin myös niiden orkestraatiota hieman parannelleen George Szellin ja Clevelandin orkesterin kokonaislevytyksen niistä muutamia vuosia sitten ja lainasin ne oikopäätä.
Szell tekee musiikille todellista oikeutta: se on melodista, värikästä, kekseliästä ja notkeaa. Miksi se ei sitten minulle kelpaa?
Musiikki tuo mieleen erilaisia asioita: paikkoja, ihmisiä, tapahtumia ja aikakausia. Muistan esimerkiksi Italian-matkani Mahlerin viidennestä sinfoniasta, ensirakkauteni Brucknerin kutosesta ja seiskasta, äitini kuoleman Mendelssohnin ykkösestä ja Stravinskin Tulilinnusta. Ja niin edelleen. Toisinaan musiikki voi auttaa käsittelemään kipeitäkin asioita, joskus se tuo mieleen suuren oivalluksen hetkiä.
Jokseenkin kolme vuotta sitten tulin isäksi. Se on ollut arvaamattoman täyteläinen ja rikas kokemus, paljon täyteläisempi ja rikkaampi kuin Schumannin orkestraation mikään laitos. Ja tämä musiikki on sen aikakauden soundträkkini. Schumannin musiikissa ei - kuten edellä todettu - ole mitään vikaa. Kaikkea muuta. Ei sen enempää vikaa kuin vaikkapa Norjassa. Schumannin sinfoniat eivät ole pannassa siksi, että ne olisivat epätäydellistä musiikkia vaan siksi että ne muistuttavat elämän epätäydellisyydestä.
Gustav Mahlerin mielestä sinfonian tulee sisältää koko maailma. Jean Sibeliuksen mielestä Mahler oli väärässä: hänen mukaansa sinfoniaan riittää yksi idea kunhan se on looginen ja kristallinkirkas. Rakastan sekä Mahlerin että Sibeliuksen musiikkia vaikka heidän lähtökohtansa olivat täysin vastakohtaiset: kun Mahlerin mielestä maailma on osa musiikkia, Sibeliuksella musiikki on osa maailmaa. Oli miten oli, elämä on kuitenkin musiikkia ihmellisempää.
Robert Schumann (1810-1856) tunnetaan ensisijaisesti romanttisen musiikin esikuvallisena hahmona, toissijaisesti musiikistaan. Hänen kenties soitetuin teoksensa on pianokonsertto, sitten tulee pianomusiikki (Karnevaali, Fantasia, Lapsikuvia jne.), laulu- ja kamarimusiikki ja sinfoninen tuotanto pahnanpohjimmaisena. Miksi? Yleensähän sinfonioita tavataa pitää säveltäjiensä lippulaivoina.
Väsymykseen asti olen tottunut lukemaan, että Schumannin sinfoniat olisivat jotenkin kyseenalaista musiikkia siksi, että ne olisi jotenkin "paksusti" orkesteroituja. Ok, ehkä Schumann ei ollut mikään orkestroinnin merkkihenkilö (copyright Solomon Volkov: Sostakovitsin muistelmat, suom. Seppo Heikinheimo). Mutta ei hän sentään mikään Chopin ollut. Chopin oli orkesteroijana täysi tumpelo, ja hänen kahdessa pianokonsertossaan orkesterilla on vain viitteellinen säestäjän rooli. Moni on koettanut parannella Schumannin orkestraatiota, mm. Mahler ja usea kapellimestari. Chopin on niin toivoton tapaus etteivät edes yritä.
Germanistisen sinfoniamusiikin ystävänä, Schumannin neljä sinfoniaa ovat minulle läpikotaisin tuttuja jo kahdenkymmenen vuoden ajalta. Tai näin luulin. Näin myös niiden orkestraatiota hieman parannelleen George Szellin ja Clevelandin orkesterin kokonaislevytyksen niistä muutamia vuosia sitten ja lainasin ne oikopäätä.
Szell tekee musiikille todellista oikeutta: se on melodista, värikästä, kekseliästä ja notkeaa. Miksi se ei sitten minulle kelpaa?
Musiikki tuo mieleen erilaisia asioita: paikkoja, ihmisiä, tapahtumia ja aikakausia. Muistan esimerkiksi Italian-matkani Mahlerin viidennestä sinfoniasta, ensirakkauteni Brucknerin kutosesta ja seiskasta, äitini kuoleman Mendelssohnin ykkösestä ja Stravinskin Tulilinnusta. Ja niin edelleen. Toisinaan musiikki voi auttaa käsittelemään kipeitäkin asioita, joskus se tuo mieleen suuren oivalluksen hetkiä.
Jokseenkin kolme vuotta sitten tulin isäksi. Se on ollut arvaamattoman täyteläinen ja rikas kokemus, paljon täyteläisempi ja rikkaampi kuin Schumannin orkestraation mikään laitos. Ja tämä musiikki on sen aikakauden soundträkkini. Schumannin musiikissa ei - kuten edellä todettu - ole mitään vikaa. Kaikkea muuta. Ei sen enempää vikaa kuin vaikkapa Norjassa. Schumannin sinfoniat eivät ole pannassa siksi, että ne olisivat epätäydellistä musiikkia vaan siksi että ne muistuttavat elämän epätäydellisyydestä.
Gustav Mahlerin mielestä sinfonian tulee sisältää koko maailma. Jean Sibeliuksen mielestä Mahler oli väärässä: hänen mukaansa sinfoniaan riittää yksi idea kunhan se on looginen ja kristallinkirkas. Rakastan sekä Mahlerin että Sibeliuksen musiikkia vaikka heidän lähtökohtansa olivat täysin vastakohtaiset: kun Mahlerin mielestä maailma on osa musiikkia, Sibeliuksella musiikki on osa maailmaa. Oli miten oli, elämä on kuitenkin musiikkia ihmellisempää.
19.10.2010
Hapanta, sanoi uskonnoton maidosta
Edesmennyt musiikkikriitikko Seppo Heikinheimo sanoi kommentiksi jollekin, joka oli epäillyt, millä hauiksella Sepi oikein kritisoi kun hän ei edes ollut ammattimuusikko, että ei tarvitse olla lehmä ymmärtääkseen maitoa. Hänellä oli kuitenkin korvat ja kynä.
Viime viikon ns. tv:n homokeskustelu, joka taitaa olla yhteiskunnallisilta vaikutuksiltaan yksi Suomen tv-historian merkittävimmistä lähetyksistä, on poikinut lumivyöryn tyyppisen joukkopaon evankelisluterilaisesta kirkosta ja keskustelun – tai pikemminkin kilpamonologin - kirkon, valtion, yhteiskunnan, kulttuurin ja seksuaalisuuden suhteesta. Kirkosta eivät eroa vain homoseksuaalit, vaan myös muut homo sapiensit, joita luonnehtii heidän lajinimensä molemmat osat. Viisaat ihmiset.
Minulla ei kai pitäisi olla täydellisenä maallikkona ja muka ei-asianosaisena mitään oikeutta osallistua keskusteluun. Olen kuitenkin yhteiskunnan jäsen ja ihminen, ja minulla on omatuntoni, joka pakottaa minut ottamaan osaa. Pakko on rauhanomaisen, maailmankatsomuksellisia keskusteluja nimenomaisesti välttävän heteroseksuaalin, kirkosta jo 20 vuotta sitten eronneen televisiottamankin kantaa kortensa kekoon. Jos toimisin kuten tieteellisen koulutuksen saaneen pitää, minun pitäisi tarkistaa netistä, millä argumenteilla kyseisessä ohjelmassa oikein liikuttiin. Mutta en kerta kaikkiaan viitsi. Minulla on parempaa tekemistä kuin pilata vapaa-aikani myrkyttämällä mieleni toisten matalamielisyyden tirkistelyllä.
Kirkko saisi ihan rauhassa määritellä sen, millaisila kriteereillä siellä toimitaan, kuten mikä tahansa yhteisö niin kauan kuin kyseinen yhteisö noudattaa voimassaolevia lakeja. On vain yksi mutta, eikä ihan pieni: erikoisasemasta seuraa vastuu. Kristinusko on niin syvään juurtunut suomalaiseen kulttuuriin, että valtio on myöntänyt sille erikoisaseman; mahdollisia muita syitä kirkon erityisasemaan en lähde arvailemaan.
Jos kirkko katsoo voivansa toimia täysin piittaamatta yhteiskuntamme yleisestä kehityksestä, jossa seksuaalivähemmistöt pikku hiljaa saavat täysiveroiset ihmisoikeudet, silloin kirkon lienee syytä erota valtiosta.
Keskustelussa kirkon suulla puhuvat ihmisyyden viholliset eivät edusta kirkkoa leimatessaan lähimmäisemme saastaisiksi ja kieroutuneiksi, samastaessaan heidät rikollisiksi pedofiileiksi, jotka rekrytoivat avuttomia lapsia haureuden tielle niin kutsuttujen kristittyjen kiusattaviksi. Nyt sopisi toivoa piispoilta voimallista ulostuloa yleispätevien ihmisoikeuksien puolesta ja kaikilta lähimmäistään rakastavilta kristityiltä aktivoitumista tulevissa kirkollisvaaleissa.
Jos kyse on yhteiskunnalta virallisesti tunnustetun aseman saaneesta organisaatiosta, joka on tärkeä linjanmäärittäjä moraalisissa ja kulttuurisissa kysymyksissä ja merkittävä linjaaja vähemmistöihin suhtautumisessa, kaikkien tulisi saada äänestää kirkollisvaaleissa, riippumatta siitä, mihin uskontokuntaan he kuuluvat tai ovat kuulumatta, samaan tapaan kuin jo -94 Demareiden sisäisessä esivaaleissa kaikki saivat ottaa kantaa siihen, kenestä tulisi heidän presidenttiehdokkaansa ja todennäköinen presidentti. Jos presidentinkin valinta kuuluu koko kansalle, koko kansalle kuuluu myös mahdollisuus vaikuttaa siihen, millaisia moraalisia kannanottoja koko valtiota edustava elin voi tehdä.
Paitsi hiljaisen enemmistön - toivottavasti - aktivoitumista, toivoisin keskustelun molemmilta tähän astisilta osapuolilta - myös uskonnottomilta - edes pientä yritystä käydä keskustelua ja aitoa halua olla leimaamatta ja demonisoimatta vastapuolta, unohtamatta sitä hiljaista enemmistöä, joka on keskustelussa hiljaa osin varmaan myös kauhun lamaamina. Habermasilaisesta paras argumentti voittakoon -dialektiikasta ei ole jälkeäkään. Rationaalinen keskustelija ei lyö toisia halolla päähän, ja tässä keskustelussa halon nimi on Raamattu. Sitä halkoa käyttävät molemmat osapuolet.
Tämä kirjoitus on kirjoitettu käyttäen inspiroivana taustamusiikkina homokapellimestari Leonard Bernsteinin levytystä homosäveltäjä Tsaikovskin Pateettisesta sinfoniasta
Viime viikon ns. tv:n homokeskustelu, joka taitaa olla yhteiskunnallisilta vaikutuksiltaan yksi Suomen tv-historian merkittävimmistä lähetyksistä, on poikinut lumivyöryn tyyppisen joukkopaon evankelisluterilaisesta kirkosta ja keskustelun – tai pikemminkin kilpamonologin - kirkon, valtion, yhteiskunnan, kulttuurin ja seksuaalisuuden suhteesta. Kirkosta eivät eroa vain homoseksuaalit, vaan myös muut homo sapiensit, joita luonnehtii heidän lajinimensä molemmat osat. Viisaat ihmiset.
Minulla ei kai pitäisi olla täydellisenä maallikkona ja muka ei-asianosaisena mitään oikeutta osallistua keskusteluun. Olen kuitenkin yhteiskunnan jäsen ja ihminen, ja minulla on omatuntoni, joka pakottaa minut ottamaan osaa. Pakko on rauhanomaisen, maailmankatsomuksellisia keskusteluja nimenomaisesti välttävän heteroseksuaalin, kirkosta jo 20 vuotta sitten eronneen televisiottamankin kantaa kortensa kekoon. Jos toimisin kuten tieteellisen koulutuksen saaneen pitää, minun pitäisi tarkistaa netistä, millä argumenteilla kyseisessä ohjelmassa oikein liikuttiin. Mutta en kerta kaikkiaan viitsi. Minulla on parempaa tekemistä kuin pilata vapaa-aikani myrkyttämällä mieleni toisten matalamielisyyden tirkistelyllä.
Kirkko saisi ihan rauhassa määritellä sen, millaisila kriteereillä siellä toimitaan, kuten mikä tahansa yhteisö niin kauan kuin kyseinen yhteisö noudattaa voimassaolevia lakeja. On vain yksi mutta, eikä ihan pieni: erikoisasemasta seuraa vastuu. Kristinusko on niin syvään juurtunut suomalaiseen kulttuuriin, että valtio on myöntänyt sille erikoisaseman; mahdollisia muita syitä kirkon erityisasemaan en lähde arvailemaan.
Jos kirkko katsoo voivansa toimia täysin piittaamatta yhteiskuntamme yleisestä kehityksestä, jossa seksuaalivähemmistöt pikku hiljaa saavat täysiveroiset ihmisoikeudet, silloin kirkon lienee syytä erota valtiosta.
Keskustelussa kirkon suulla puhuvat ihmisyyden viholliset eivät edusta kirkkoa leimatessaan lähimmäisemme saastaisiksi ja kieroutuneiksi, samastaessaan heidät rikollisiksi pedofiileiksi, jotka rekrytoivat avuttomia lapsia haureuden tielle niin kutsuttujen kristittyjen kiusattaviksi. Nyt sopisi toivoa piispoilta voimallista ulostuloa yleispätevien ihmisoikeuksien puolesta ja kaikilta lähimmäistään rakastavilta kristityiltä aktivoitumista tulevissa kirkollisvaaleissa.
Jos kyse on yhteiskunnalta virallisesti tunnustetun aseman saaneesta organisaatiosta, joka on tärkeä linjanmäärittäjä moraalisissa ja kulttuurisissa kysymyksissä ja merkittävä linjaaja vähemmistöihin suhtautumisessa, kaikkien tulisi saada äänestää kirkollisvaaleissa, riippumatta siitä, mihin uskontokuntaan he kuuluvat tai ovat kuulumatta, samaan tapaan kuin jo -94 Demareiden sisäisessä esivaaleissa kaikki saivat ottaa kantaa siihen, kenestä tulisi heidän presidenttiehdokkaansa ja todennäköinen presidentti. Jos presidentinkin valinta kuuluu koko kansalle, koko kansalle kuuluu myös mahdollisuus vaikuttaa siihen, millaisia moraalisia kannanottoja koko valtiota edustava elin voi tehdä.
Paitsi hiljaisen enemmistön - toivottavasti - aktivoitumista, toivoisin keskustelun molemmilta tähän astisilta osapuolilta - myös uskonnottomilta - edes pientä yritystä käydä keskustelua ja aitoa halua olla leimaamatta ja demonisoimatta vastapuolta, unohtamatta sitä hiljaista enemmistöä, joka on keskustelussa hiljaa osin varmaan myös kauhun lamaamina. Habermasilaisesta paras argumentti voittakoon -dialektiikasta ei ole jälkeäkään. Rationaalinen keskustelija ei lyö toisia halolla päähän, ja tässä keskustelussa halon nimi on Raamattu. Sitä halkoa käyttävät molemmat osapuolet.
Tämä kirjoitus on kirjoitettu käyttäen inspiroivana taustamusiikkina homokapellimestari Leonard Bernsteinin levytystä homosäveltäjä Tsaikovskin Pateettisesta sinfoniasta
16.11.2009
Musiikin suurnimet
1900-luvun musiikin (siis: länsimaisen ns. taidemusiikin) merkittävimpinä niminä ollaan tavattu pitää säveltäjiä Bela Bartok, Igor Stravinski ja Arnold Schönberg. Kansanmusiikin klassiseen integroinut Bartok, rytmillä sävelen keskeisenä musikaalisena elementtinä korvannut Stravinski ja tonaalisuuden romuttanut tai ainakin keksimällään dodekafonialla haastanut Schönberg arvotetaan suuriksi nimenomaan vaikutuksensa, ei niinkään tuotantonsa takia, vaikka ainakin Bartok ja Stravinski meritoituvat myös tuotannollaan. Jos pelkästä tuotannosta olisi kysymys, silloin listalle voisi lukea Schönbergin lisäksi yhtä hyvin esimerkiksi Ravelin, Debussyn, Mahlerin, Sostakovitsin, Prokofjevin tai Sibeliuksen.
Musiikissa arvostetaan luojia, tai pikemminkin primaariluojia, sekundaariluojien eli esittäjien edelle, koska ilman heitä, sekundaariluojilla ei olisi mitään esitettävää. Kuitenkin, vuosisadan merkittävimmät esiintyvät taiteilijat eivät ole tulleet tunnetuksi Stravinskin, Bartokin tai Schonbergin tulkkeina, vaan Beethovenin, Bachin ja Mozartin esittäjinä. Jos huomioidaan musiikin kuulijoihin tekemä vaikutus, musiikin tavoittaminen, silloin vuosisadan musiikin suuria nimiä eivät ole Schönberg, Bartok tai Stravinski, vaan Caruso, Callas, Pavarotti, Fischer-Dieskau, Toscanini, Karajan, Kreisler, Menuhin, Rubinstein, Horowitz, Casals ja Segovia.
Edellämainittujen lisäksi voidaan puhua musiikin tertiaaritulkeista: levytuottajista, konsertti-impressaarioista ja oopperatalojen johtajista, joiden visionäärisyyttä ilman emme koskaan olisi kuulleet Callasia Metropolitanissa, saaneet kokonaista levytettyä Wagnerin Ringiä tai saaneet Fischer-Dieskauta, Richteriä ja Rostropovitsia esiintymään samassa konsertissa. Musiikin todellisia suurnimiä ovatkin muusikoiden lisäksi sellaiset nimet kuin Fred Gaisberg, Sol Hurok, Klaus Heymann, Toivo Kärki, David Sarnoff, Walter Legge, John Culshaw tai Rudolf Bing.
Ilman varhaisen savikiekkolevytyksen kuningasta, Fred Gaisbergiä emme olisi saaneet tallennettua Caruson kultaista ääntä muttemme myöskään antropologisesti arvokkaita ja jo kadonneitakin musiikkikulttuureita, joilla ei ollut minkäänlaista kaupallista arvoa. Muun muassa Artur Rubinsteinia, Svjatoslav Richteriä, David Oistrahia ja Marian Andersonia edustanut konsertti-impressaario Sol Hurok toi Yhdysvaltoihin Bolshoin(nyk. Mariinski-teatteri)baletin. Klaus Heymannin perustaman Naxoksen esimerkki painosti vakiintuneetkin levymerkit perustamaan halpasarjoja. Toivo Kärjen ohitse ei Suomen iskelmämusiikissa kulkenut mikään eikä kukaan 50 vuoteen. David Sarnoffin lanseeraus – LP-levy – mahdollisti pitkien teosten levyttämisen ilman kiusallisia katkoja 4 minuutin 40 sekuntin välein. Walter Legge, joka perusti EMI:n levytysorkesteriksi Philharmonia Orchestran, oli vahvatahtoinen diplomaatti, joka onnistui pitämään toisiaan inhoavat Karajanin ja Furtwänglerin samanaikaisesti samassa tallissa; työnsä hän täydellisti menemällä tallinsa laulajan, Elisabeth Schwarzkopfin kanssa naimisiin. John Culshaw sai suostuttelun ja logistiikan mestarinäytteenä kerättyä eri oopperataloista parhaat mahdolliset nimet Wagnerin Ringin kokonaislevytykseen ja jopa houkuteltua kaikkien aikojen Wagner-ääni Kristen Flagstadin eläkkeeltä. Rudolf Bing, joka johti New Yorkin Metropolitan-oopperataloa monen kymmenen vuoden ajan, avasi Marian Andersonin kautta oopperalavat mustaihoisille laulajille ja piti diivat kurissa.
Lisäksi ei pidä vähätellä musiikin portinvartijoiden, musiikkikriitikkojen osuutta. Monien musiikkimaku on pitkälti heidän suodattamaansa. Uskoisin, että esimerkiksi Hindemithin epäsuosio palautuu ainakin Suomessa Heikinheimon näkemykseen, jonka mukaan Hindemith on sisällyksetöntä musiikkikäsityötä; Sostakovitsin mielipide uusissa pukimissa. Berlioz'n Haroldia ei pidä enää päästää seikkailemaan Italiaan sen jälkeen kun Heikinheimon seuraaja Vesa Sirén uudelleenristi tämän "hortoilun" Håkanin siekailuiksi Belgiassa. New York Timesin pitkäaikainen kriitikko Harold C.Schonberg tai meidän Seppo Heikinheimomme pystyivät nostamaan tai tuhoamaan muusikoita – vaikka Olli Mustosen kansainvälistä uraa ei Heikinheimokaan kyennyt pysäyttämään vaikka Mustonen sai masinoitua näyttävän joukon suomalaiskollegoitaan näin luulemaan - mutta myös promotoimaan tai vaientamaan kokonaisia säveltäjiä. Valentin Silvestrovin 5.sinfoniaa ei oltaisi esitetty Kulttuuritalolla, ellei Heikinheimo olisi tuonut matkoiltaan tämän partituuria Jukka-Pekka Sarasteelle. Samalla kaikki konserttiin Beethovenin vitosta kuulemaan tulleet olisivat välttyneet yllättävältä mutta ainutlaatuiselta elämykseltä.
Musiikissa arvostetaan luojia, tai pikemminkin primaariluojia, sekundaariluojien eli esittäjien edelle, koska ilman heitä, sekundaariluojilla ei olisi mitään esitettävää. Kuitenkin, vuosisadan merkittävimmät esiintyvät taiteilijat eivät ole tulleet tunnetuksi Stravinskin, Bartokin tai Schonbergin tulkkeina, vaan Beethovenin, Bachin ja Mozartin esittäjinä. Jos huomioidaan musiikin kuulijoihin tekemä vaikutus, musiikin tavoittaminen, silloin vuosisadan musiikin suuria nimiä eivät ole Schönberg, Bartok tai Stravinski, vaan Caruso, Callas, Pavarotti, Fischer-Dieskau, Toscanini, Karajan, Kreisler, Menuhin, Rubinstein, Horowitz, Casals ja Segovia.
Edellämainittujen lisäksi voidaan puhua musiikin tertiaaritulkeista: levytuottajista, konsertti-impressaarioista ja oopperatalojen johtajista, joiden visionäärisyyttä ilman emme koskaan olisi kuulleet Callasia Metropolitanissa, saaneet kokonaista levytettyä Wagnerin Ringiä tai saaneet Fischer-Dieskauta, Richteriä ja Rostropovitsia esiintymään samassa konsertissa. Musiikin todellisia suurnimiä ovatkin muusikoiden lisäksi sellaiset nimet kuin Fred Gaisberg, Sol Hurok, Klaus Heymann, Toivo Kärki, David Sarnoff, Walter Legge, John Culshaw tai Rudolf Bing.
Ilman varhaisen savikiekkolevytyksen kuningasta, Fred Gaisbergiä emme olisi saaneet tallennettua Caruson kultaista ääntä muttemme myöskään antropologisesti arvokkaita ja jo kadonneitakin musiikkikulttuureita, joilla ei ollut minkäänlaista kaupallista arvoa. Muun muassa Artur Rubinsteinia, Svjatoslav Richteriä, David Oistrahia ja Marian Andersonia edustanut konsertti-impressaario Sol Hurok toi Yhdysvaltoihin Bolshoin(nyk. Mariinski-teatteri)baletin. Klaus Heymannin perustaman Naxoksen esimerkki painosti vakiintuneetkin levymerkit perustamaan halpasarjoja. Toivo Kärjen ohitse ei Suomen iskelmämusiikissa kulkenut mikään eikä kukaan 50 vuoteen. David Sarnoffin lanseeraus – LP-levy – mahdollisti pitkien teosten levyttämisen ilman kiusallisia katkoja 4 minuutin 40 sekuntin välein. Walter Legge, joka perusti EMI:n levytysorkesteriksi Philharmonia Orchestran, oli vahvatahtoinen diplomaatti, joka onnistui pitämään toisiaan inhoavat Karajanin ja Furtwänglerin samanaikaisesti samassa tallissa; työnsä hän täydellisti menemällä tallinsa laulajan, Elisabeth Schwarzkopfin kanssa naimisiin. John Culshaw sai suostuttelun ja logistiikan mestarinäytteenä kerättyä eri oopperataloista parhaat mahdolliset nimet Wagnerin Ringin kokonaislevytykseen ja jopa houkuteltua kaikkien aikojen Wagner-ääni Kristen Flagstadin eläkkeeltä. Rudolf Bing, joka johti New Yorkin Metropolitan-oopperataloa monen kymmenen vuoden ajan, avasi Marian Andersonin kautta oopperalavat mustaihoisille laulajille ja piti diivat kurissa.
Lisäksi ei pidä vähätellä musiikin portinvartijoiden, musiikkikriitikkojen osuutta. Monien musiikkimaku on pitkälti heidän suodattamaansa. Uskoisin, että esimerkiksi Hindemithin epäsuosio palautuu ainakin Suomessa Heikinheimon näkemykseen, jonka mukaan Hindemith on sisällyksetöntä musiikkikäsityötä; Sostakovitsin mielipide uusissa pukimissa. Berlioz'n Haroldia ei pidä enää päästää seikkailemaan Italiaan sen jälkeen kun Heikinheimon seuraaja Vesa Sirén uudelleenristi tämän "hortoilun" Håkanin siekailuiksi Belgiassa. New York Timesin pitkäaikainen kriitikko Harold C.Schonberg tai meidän Seppo Heikinheimomme pystyivät nostamaan tai tuhoamaan muusikoita – vaikka Olli Mustosen kansainvälistä uraa ei Heikinheimokaan kyennyt pysäyttämään vaikka Mustonen sai masinoitua näyttävän joukon suomalaiskollegoitaan näin luulemaan - mutta myös promotoimaan tai vaientamaan kokonaisia säveltäjiä. Valentin Silvestrovin 5.sinfoniaa ei oltaisi esitetty Kulttuuritalolla, ellei Heikinheimo olisi tuonut matkoiltaan tämän partituuria Jukka-Pekka Sarasteelle. Samalla kaikki konserttiin Beethovenin vitosta kuulemaan tulleet olisivat välttyneet yllättävältä mutta ainutlaatuiselta elämykseltä.
19.10.2009
Konsertto rintapumpulle ja juustohöylälle
Populistisessa politiikassa tavataan budjetti nähdä arvojen vastakkainasetteluina, joista toinen palvelee ”kansaa” ja toinen ”parempia ihmisiä”. Esimerkiksi kulttuuri on tällainen parempien ihmisten juttu, mikä muuten on äärimmäisen elitistinen näkemys, sillä tällöin oletetaan, ettei kansan enemmistö kykene ymmärtämään mitään muuta kuin Taistelevia Metsoja ja Joutsenlampea.
Norjassa FRP:n mielestä kuluttajien kysyntä ratkaisee kulttuurin arvon; tästä seuraava askel olisi, että kansa äänestäisi, mitä esimerkiksi sinfoniaorkesterit soittavat. Ja jos ne ovat demokraattisen valvonnan alaisia organisaatioita, ei ole ollenkaan kaukaa haettua, että kaikki kantaesitykset ja apokryfimusiikki tultaisiin tästä lähtien korvaamaan vain iki-ihanilla "klassisen musiikin helmillä" á la Beethovenin vitonen.
Suunnilleen näin toimittiin 30-luvun lopun itänaapurissamme. Siellä Joe-setä oli ilmeisesti omilla kätösillään laittanut Pravdaan oman musiikkipoliittisen manifestinsa. Tämän manifestin inhimillisistä seurauksista neuvostosäveltäjille emme tässä puhu mitään, mutta konsertti-ilmapiiriin vaikutus oli sähköistävä: esimerkiksi monia Sostakovitsin teoksia Stalinin vainojen kaudelta kantaesitettiin vasta 60-luvulla.
Sisällöntuottajien ei kuitenkaan tarvitse peljätä. Juustohöylätekniikka ei sido taiteen tekijöitä sitoutumaan yhden pakon taktiikkaan. Tilanteessa voidaan valita seuraavista strategioista: nostaa lipunhintoja, irtisanoa muusikoita (ja itsestäänselvästi karsia hallintohenkilökunnasta jos suinkin mahdollista), karsia esityksiä tai pienentää palkkoja.
Jos orkesterin tulee irtisanoa muusikoistaan esimerkiksi 10%, tämäkin voidaan tehdä juustohöylämenetelmällä, eli siten, että jokainen soitinryhmä pienentää muonavahvuuttaan 10%, tai siten, että tilanne katsotaan kokonaisuutena, siten, että orkesteri pysyy toimintakuntoisena. Tosin tämä jo pakosta suuntaa ohjelmistopoliittisia valintoja, kajoten orkesterin taiteelliseen autonomiaan; jos leikkaukset ovat strategisesti kohtalokkaita, tulisimme kuulemaan etupäässä ennen 1800-luvun puoliväliä sävellettyä musiikkia; esimerkiksi Mahler ja Bruckner jäisivät helsinkiläiselle nyky-yleisölle historiallisiksi kuriositeeteiksi, joita he kuuntelisivat kirjastoista, jos niitäkään on kohta enää jäljellä. Jos orkesterissa – kuten niissä useimmiten on – on vain yksi harpisti, niin virasta tehdään osa-aikainen. Opettakoot ja kamarimusisoikoon vapautuvat aikansa. Mokomatkin vanhat harput tai mykät harpot.
Esityksien karsiminen vastaa käsitystä, jossa taide on kulttuuria, ja kulttuuri on sisällöntuotantoa. Tällöin voidaan karsia joko esityksien määrää tai laatua. Tällöin taloudellis-hallinnollinen kylmä käsi vie pakostakin taiteen autonomian; kätevä ratkaisu karsia esityksien määrää on antaa hallinnollinen imperatiivi välttää teossarjoja, esimerkiksi sinfoniasarjoja, tai ainakin lyhentää niitä. Haydnin sinfonioiden sijasta esitetään Schumannin sinfonioita.
Jollei taiteelliseen vapauteen haluta kajota, vaihtoehdoksi jää paskan tuottaminen. Tällöin on säästettävä kaikesta: instrumenteista (vaikka DDR:n ajan Statskapelle Dresdenit jouset soittivatkin jumalaisesti,olkoonkin että heidän jousensa olivat sikarilaatikkotasoa), palkoista (tehtyihin sopimuksiin on paha mennä kajoamaan) tai sitten uusista viroista. Uudet virkanimitykset antavatkin toivon kipinän sekä taiteelliseen uudistumiseen että yleisösuhteen uudelleen luomiseen.
Sen sijaan, että pönkitetään omaa olematonta joko kansallista tai kulttuurista itsetuntoa palkkaamalla taiteelliseen johtoon ns.”nimi” – jotka tunnetusti maksavat – voitaisiinkin säästövelvoitteet nähdä kasvumahdollisuuksien paikkana nuorille, nouseville muusikoillemme, niitä joiden kouluttaminen on kansallinen tehtävämme. Miksei annettaisi merkittävää helsinkiläistä orkesteri-instituutiota seuraavaksi esimerkiksi Jani Sivénin, Jani Telarannan tai Eva Ollikaisen käsiin?
Yhteiskunnan rahoittamien taidelaitoksien tehtävä on elämyksien tuottaminen ja sivistäminen. Jos orkesteri saa esitettäväkseen vain Best of Romantic Classics for Meditation, tällöin yleisön valinnanvaihtoehdotkin vääjäämättä pienenevät. Jos kansa pantaisiin valitsemaan orkestereiden soittama musiikki, tällöin valinnat voisi tehdä matriisikyselyllä, jossa valittavina olisivat suunnilleen Dvorakin Uudesta Maailmasta, Schubertin Keskeneräinen, Mendelssohnin Italialainen, Brahmsin ykkönen ja nelonen, Beethovenin 3., 5., 6., 7 ja 9., Sostakovitsin 4., 5., 7., 8. ja 10, Mahlerin 1, 2, 4, 5, 6, 8 ja 9, Brucknerin 4., 7, 8 ja 9, Mozartin 35-41, Tsaikovskin Pateettinen ja Sibeliukset. Ai niin, Mahleria ja Bruckneriahan ei kavennettu orkesteri voi soittaa, joten kapeni lista tästäkin. Jos halutaan palvella myös kranttua yleisöä, voidaan ottaa mukaan vielä Bartokin konsertto orkesterille, Prokofjevin Romeo ja Julia, Debussyn La Mer, Berlioz:n Sinfonie fantastique ja Stravinskin Kevätuhri. Messut ja passiot voi ihan hyvin karsia ohjelmistosta, ja jättää ne oopperoiden huoleksi, sillä nehän ovat niiden esittämiseen hyvin varustettuja. Niissä on jopa solistit ja kaikki.
Konsertoista voi soittaa Beethovenin Keisari- ja viulukonserttoa, Brahmsin kahta piano- ja yhtä viulukonserttia, Mendelssohnin ja Sibeliuksen viulukonserttoja, Tsaikovskin ekaa pianokonserttoa, Mozartin ”Elvira Madigania”, Rahmaninovin 2. ja 3. pianokonserttoa, Elgarin ja Dvorakin sellokonserttoa.
Kansa ei voi kuitenkaan valita sellaisista vaihtoehdoista, joita se ei tunne. Tämän vuoksi sinfoniaorkestereiden tehtävä on esittää myös esimerkiksi suomalaisia kantaesityksiä tai apokryfisäveltäjiä. Saattaa nimittäin aina käydä niin, että joku tykkää. Kun Saraste esitti yli kymmenen vuotta sitten samassa konsertissa kaksi vitosta - Beethovenin ja Silvestrovin - ehkä joku saattoi erehtyä tulemaan jo konsertin alkuosaan, jollei muuten niin Heikinheimon antaumuksellisen puffauksen ansiosta. Hyvä idea jäi kuitenkin puolitiehen; koska konsertin yleisömäärä haluttiin maksimoida, ja koska konserteista on helpompi lähteä kuin niihin tulla väliajalla, aloitettiin apokryfimusiikilla, jota kuitenkin haluttiin promovoida. Niinpä ne, jotka tulivat paikalle kuuntelemaan vain Beethovenia, säästyivät siltä mahdollisuudelta, että olisivat saaneet itselleen uuden elämyksen, kenties jopa sykähdyttävänkin.
Kun HKO pestasi tuntemattoman ulkomaanihme Comissionan keskellä syvintä lama-aikaa, tämä oli omiaan vähentämään taidemusiikki-instituutioiden legitimaatiota. Jotkut saattivat nähdä tilanteen verrannollisena Bokassan Keski-Afrikkaan, jossa kuningas ajaa valkoisten limusiinien saattueesssa, samalla suorittaen vielä luonnollista väestönkarsintaa syömällä nuorimpia kansalaisiaan. Tilanne voi houkutella suorittamaan kalkyyliä, kuinka monta sanotaanpa vaikka esimerkiksi rintapumppua saataisiin yhdellä maestrolla. Tässä vinkki suomalaisille säveltäjille: rintapumppukonsertto odottaa vielä maailmanensiesitystään, joka tulee johtaa juustohöylällä.
Norjassa FRP:n mielestä kuluttajien kysyntä ratkaisee kulttuurin arvon; tästä seuraava askel olisi, että kansa äänestäisi, mitä esimerkiksi sinfoniaorkesterit soittavat. Ja jos ne ovat demokraattisen valvonnan alaisia organisaatioita, ei ole ollenkaan kaukaa haettua, että kaikki kantaesitykset ja apokryfimusiikki tultaisiin tästä lähtien korvaamaan vain iki-ihanilla "klassisen musiikin helmillä" á la Beethovenin vitonen.
Suunnilleen näin toimittiin 30-luvun lopun itänaapurissamme. Siellä Joe-setä oli ilmeisesti omilla kätösillään laittanut Pravdaan oman musiikkipoliittisen manifestinsa. Tämän manifestin inhimillisistä seurauksista neuvostosäveltäjille emme tässä puhu mitään, mutta konsertti-ilmapiiriin vaikutus oli sähköistävä: esimerkiksi monia Sostakovitsin teoksia Stalinin vainojen kaudelta kantaesitettiin vasta 60-luvulla.
Sisällöntuottajien ei kuitenkaan tarvitse peljätä. Juustohöylätekniikka ei sido taiteen tekijöitä sitoutumaan yhden pakon taktiikkaan. Tilanteessa voidaan valita seuraavista strategioista: nostaa lipunhintoja, irtisanoa muusikoita (ja itsestäänselvästi karsia hallintohenkilökunnasta jos suinkin mahdollista), karsia esityksiä tai pienentää palkkoja.
Jos orkesterin tulee irtisanoa muusikoistaan esimerkiksi 10%, tämäkin voidaan tehdä juustohöylämenetelmällä, eli siten, että jokainen soitinryhmä pienentää muonavahvuuttaan 10%, tai siten, että tilanne katsotaan kokonaisuutena, siten, että orkesteri pysyy toimintakuntoisena. Tosin tämä jo pakosta suuntaa ohjelmistopoliittisia valintoja, kajoten orkesterin taiteelliseen autonomiaan; jos leikkaukset ovat strategisesti kohtalokkaita, tulisimme kuulemaan etupäässä ennen 1800-luvun puoliväliä sävellettyä musiikkia; esimerkiksi Mahler ja Bruckner jäisivät helsinkiläiselle nyky-yleisölle historiallisiksi kuriositeeteiksi, joita he kuuntelisivat kirjastoista, jos niitäkään on kohta enää jäljellä. Jos orkesterissa – kuten niissä useimmiten on – on vain yksi harpisti, niin virasta tehdään osa-aikainen. Opettakoot ja kamarimusisoikoon vapautuvat aikansa. Mokomatkin vanhat harput tai mykät harpot.
Esityksien karsiminen vastaa käsitystä, jossa taide on kulttuuria, ja kulttuuri on sisällöntuotantoa. Tällöin voidaan karsia joko esityksien määrää tai laatua. Tällöin taloudellis-hallinnollinen kylmä käsi vie pakostakin taiteen autonomian; kätevä ratkaisu karsia esityksien määrää on antaa hallinnollinen imperatiivi välttää teossarjoja, esimerkiksi sinfoniasarjoja, tai ainakin lyhentää niitä. Haydnin sinfonioiden sijasta esitetään Schumannin sinfonioita.
Jollei taiteelliseen vapauteen haluta kajota, vaihtoehdoksi jää paskan tuottaminen. Tällöin on säästettävä kaikesta: instrumenteista (vaikka DDR:n ajan Statskapelle Dresdenit jouset soittivatkin jumalaisesti,olkoonkin että heidän jousensa olivat sikarilaatikkotasoa), palkoista (tehtyihin sopimuksiin on paha mennä kajoamaan) tai sitten uusista viroista. Uudet virkanimitykset antavatkin toivon kipinän sekä taiteelliseen uudistumiseen että yleisösuhteen uudelleen luomiseen.
Sen sijaan, että pönkitetään omaa olematonta joko kansallista tai kulttuurista itsetuntoa palkkaamalla taiteelliseen johtoon ns.”nimi” – jotka tunnetusti maksavat – voitaisiinkin säästövelvoitteet nähdä kasvumahdollisuuksien paikkana nuorille, nouseville muusikoillemme, niitä joiden kouluttaminen on kansallinen tehtävämme. Miksei annettaisi merkittävää helsinkiläistä orkesteri-instituutiota seuraavaksi esimerkiksi Jani Sivénin, Jani Telarannan tai Eva Ollikaisen käsiin?
Yhteiskunnan rahoittamien taidelaitoksien tehtävä on elämyksien tuottaminen ja sivistäminen. Jos orkesteri saa esitettäväkseen vain Best of Romantic Classics for Meditation, tällöin yleisön valinnanvaihtoehdotkin vääjäämättä pienenevät. Jos kansa pantaisiin valitsemaan orkestereiden soittama musiikki, tällöin valinnat voisi tehdä matriisikyselyllä, jossa valittavina olisivat suunnilleen Dvorakin Uudesta Maailmasta, Schubertin Keskeneräinen, Mendelssohnin Italialainen, Brahmsin ykkönen ja nelonen, Beethovenin 3., 5., 6., 7 ja 9., Sostakovitsin 4., 5., 7., 8. ja 10, Mahlerin 1, 2, 4, 5, 6, 8 ja 9, Brucknerin 4., 7, 8 ja 9, Mozartin 35-41, Tsaikovskin Pateettinen ja Sibeliukset. Ai niin, Mahleria ja Bruckneriahan ei kavennettu orkesteri voi soittaa, joten kapeni lista tästäkin. Jos halutaan palvella myös kranttua yleisöä, voidaan ottaa mukaan vielä Bartokin konsertto orkesterille, Prokofjevin Romeo ja Julia, Debussyn La Mer, Berlioz:n Sinfonie fantastique ja Stravinskin Kevätuhri. Messut ja passiot voi ihan hyvin karsia ohjelmistosta, ja jättää ne oopperoiden huoleksi, sillä nehän ovat niiden esittämiseen hyvin varustettuja. Niissä on jopa solistit ja kaikki.
Konsertoista voi soittaa Beethovenin Keisari- ja viulukonserttoa, Brahmsin kahta piano- ja yhtä viulukonserttia, Mendelssohnin ja Sibeliuksen viulukonserttoja, Tsaikovskin ekaa pianokonserttoa, Mozartin ”Elvira Madigania”, Rahmaninovin 2. ja 3. pianokonserttoa, Elgarin ja Dvorakin sellokonserttoa.
Kansa ei voi kuitenkaan valita sellaisista vaihtoehdoista, joita se ei tunne. Tämän vuoksi sinfoniaorkestereiden tehtävä on esittää myös esimerkiksi suomalaisia kantaesityksiä tai apokryfisäveltäjiä. Saattaa nimittäin aina käydä niin, että joku tykkää. Kun Saraste esitti yli kymmenen vuotta sitten samassa konsertissa kaksi vitosta - Beethovenin ja Silvestrovin - ehkä joku saattoi erehtyä tulemaan jo konsertin alkuosaan, jollei muuten niin Heikinheimon antaumuksellisen puffauksen ansiosta. Hyvä idea jäi kuitenkin puolitiehen; koska konsertin yleisömäärä haluttiin maksimoida, ja koska konserteista on helpompi lähteä kuin niihin tulla väliajalla, aloitettiin apokryfimusiikilla, jota kuitenkin haluttiin promovoida. Niinpä ne, jotka tulivat paikalle kuuntelemaan vain Beethovenia, säästyivät siltä mahdollisuudelta, että olisivat saaneet itselleen uuden elämyksen, kenties jopa sykähdyttävänkin.
Kun HKO pestasi tuntemattoman ulkomaanihme Comissionan keskellä syvintä lama-aikaa, tämä oli omiaan vähentämään taidemusiikki-instituutioiden legitimaatiota. Jotkut saattivat nähdä tilanteen verrannollisena Bokassan Keski-Afrikkaan, jossa kuningas ajaa valkoisten limusiinien saattueesssa, samalla suorittaen vielä luonnollista väestönkarsintaa syömällä nuorimpia kansalaisiaan. Tilanne voi houkutella suorittamaan kalkyyliä, kuinka monta sanotaanpa vaikka esimerkiksi rintapumppua saataisiin yhdellä maestrolla. Tässä vinkki suomalaisille säveltäjille: rintapumppukonsertto odottaa vielä maailmanensiesitystään, joka tulee johtaa juustohöylällä.
17.9.2009
Hitaammin, matalammalle, voimakkaammin
Olin hyvin epäurheilullinen lapsi. Muistan ensimmäisen kerran nostaneeni jalkojani juoksutarkoituksissa viisivuotiaana, jolloin otin juoksukisan kotipihallani kaksivuotiasta hoitolastamme vastaan. Kun hän oli jo ehtinyt pihan toiseen päähän, itse kompastuin ja rikoin polveni, suunnilleen pihan puolivälissä.
Kahden ensimmäisen kouluvuoden liikuntatunneista muistan vain 60 metrin juoksut, joissa olin aina viimeinen, ja toisella luokalla minut pantiin luokkani edustusfutisjoukkueeseen varmaankin itsetuntoni kohottamiseksi. Tein heti oman maalin, koska sen verran tiesin futiksesta, että sen ideana on maalien tekeminen. Ymmärsin kannustusjoukkojemme reagoinnista, että näin ei kai sittenkään ollut tarkoitus.
Päästyäni kolmannelle luokalle, olin jo vaihtanut koulua. Futiksessa minut ja paras ystäväni valittiin kunujaoissa aina viimeisinä, ja kunujaoissa viimeiset pelaavat puolustajia, ja koulufutiksessahan on tunnetusti - ainakin aikana ennen Sami Hyypiää - sama pelifilosofia kuin Brasiliassa: kaikki pelaa, paitsi pakit.
Viidennellä luokalla, kävin isäni kanssa joskus sienimetsällä Myyrmäessä. Jollakin näistä reissuista hän harhautti minut paikalliselle urheilukentälle, ja yllytti kokeilemaan erilaisia yleisurheilulajeja. Sain ahaa-elämyksen. Kun ekalla kerralla kulutin sadan metrin juoksuun 22 sekuntia ja risat, ei mennyt kauaakaan kun ehdin jo alle 15 sekuntiin. Pian liikunnanopettajani - josta muuten en muista mitään - otti minut kerran puhutteluun, todeten, että olen pikajuoksijana luonnonlahjakkuus, ja jos haluaisin valmennusta, hän voisi sellaista hankkia.
Luonnonlahjakkuus periytyy geeneissä. Olen urheilullista sukua. Isäni voitti 15-vuotiaana koulujen välisen sadan metrin juoksun ajalla 11,7, ja äitini isän ennätys 40-luvun lopulla oli 11,2, jolla hän oli Kalevan kisojen välierätasoa.
Varsinaisen urheilukipinän sain kuitenkin koululiikunnasta huolimatta, vasta lukion loppumetreillä. Tuolloin aloin lenkkeilemään, koska olin kuullut, että armeijassa pitää olla hyvässä kunnossa. Tämän jälkeen olenkin tuurijuopotteluliikkunut koko rahan edestä, vähintäänkin kuroen kiinni kaikki nuorena liikkumattomat vuoteni.
Edelleenkin se, etten lapsena liikkunut, näkyy siinä, että en ehtinyt hankkimaan pallopeleissä vaadittavaa perustekniikkaa.
Edesmennyt musiikkikriitikko Seppo Heikinheimo lähti tästä maailmasta oman kätensä kautta 58 vuoden iässä, muun muassa siksi että hän ei enää katsonut voivansa kehittää tenniksen ykkössyöttöään ammattilaispelin vaatimalle tasolle. Olen luullut, että urheilu olisi terveellistä. Kuitenkin, mitä enemmän olen urheillut, sitä hitaammaksi olen tullut.
Pelasin tänään futsalia (sisäfutista, toim.huom.) Oslon yliopisto-opiskelijoiden kanssa. Havaitsin, että juoksukuntoni ja fyysinen voimani kyllä riittää kaksikymppisille. Setä jaksaa kelata, eikä setää sysätä syrjään. Setä ei kuitenkaan ehdi.
Ehkä minun on kuitenkin syytä antaa itselleni vielä aikaa 20 vuotta, ennen kuin teen liian hätäisiä johtopäätöksiä. Jos nyt lopetan urheilun, ehkä minulla on vielä mahdollisuuksia. Usain Bolt, täältä tullaan!
Kahden ensimmäisen kouluvuoden liikuntatunneista muistan vain 60 metrin juoksut, joissa olin aina viimeinen, ja toisella luokalla minut pantiin luokkani edustusfutisjoukkueeseen varmaankin itsetuntoni kohottamiseksi. Tein heti oman maalin, koska sen verran tiesin futiksesta, että sen ideana on maalien tekeminen. Ymmärsin kannustusjoukkojemme reagoinnista, että näin ei kai sittenkään ollut tarkoitus.
Päästyäni kolmannelle luokalle, olin jo vaihtanut koulua. Futiksessa minut ja paras ystäväni valittiin kunujaoissa aina viimeisinä, ja kunujaoissa viimeiset pelaavat puolustajia, ja koulufutiksessahan on tunnetusti - ainakin aikana ennen Sami Hyypiää - sama pelifilosofia kuin Brasiliassa: kaikki pelaa, paitsi pakit.
Viidennellä luokalla, kävin isäni kanssa joskus sienimetsällä Myyrmäessä. Jollakin näistä reissuista hän harhautti minut paikalliselle urheilukentälle, ja yllytti kokeilemaan erilaisia yleisurheilulajeja. Sain ahaa-elämyksen. Kun ekalla kerralla kulutin sadan metrin juoksuun 22 sekuntia ja risat, ei mennyt kauaakaan kun ehdin jo alle 15 sekuntiin. Pian liikunnanopettajani - josta muuten en muista mitään - otti minut kerran puhutteluun, todeten, että olen pikajuoksijana luonnonlahjakkuus, ja jos haluaisin valmennusta, hän voisi sellaista hankkia.
Luonnonlahjakkuus periytyy geeneissä. Olen urheilullista sukua. Isäni voitti 15-vuotiaana koulujen välisen sadan metrin juoksun ajalla 11,7, ja äitini isän ennätys 40-luvun lopulla oli 11,2, jolla hän oli Kalevan kisojen välierätasoa.
Varsinaisen urheilukipinän sain kuitenkin koululiikunnasta huolimatta, vasta lukion loppumetreillä. Tuolloin aloin lenkkeilemään, koska olin kuullut, että armeijassa pitää olla hyvässä kunnossa. Tämän jälkeen olenkin tuurijuopotteluliikkunut koko rahan edestä, vähintäänkin kuroen kiinni kaikki nuorena liikkumattomat vuoteni.
Edelleenkin se, etten lapsena liikkunut, näkyy siinä, että en ehtinyt hankkimaan pallopeleissä vaadittavaa perustekniikkaa.
Edesmennyt musiikkikriitikko Seppo Heikinheimo lähti tästä maailmasta oman kätensä kautta 58 vuoden iässä, muun muassa siksi että hän ei enää katsonut voivansa kehittää tenniksen ykkössyöttöään ammattilaispelin vaatimalle tasolle. Olen luullut, että urheilu olisi terveellistä. Kuitenkin, mitä enemmän olen urheillut, sitä hitaammaksi olen tullut.
Pelasin tänään futsalia (sisäfutista, toim.huom.) Oslon yliopisto-opiskelijoiden kanssa. Havaitsin, että juoksukuntoni ja fyysinen voimani kyllä riittää kaksikymppisille. Setä jaksaa kelata, eikä setää sysätä syrjään. Setä ei kuitenkaan ehdi.
Ehkä minun on kuitenkin syytä antaa itselleni vielä aikaa 20 vuotta, ennen kuin teen liian hätäisiä johtopäätöksiä. Jos nyt lopetan urheilun, ehkä minulla on vielä mahdollisuuksia. Usain Bolt, täältä tullaan!
2.8.2007
Oodi honksuville ötööreille
Kun eräät pitävät itseään välineinä taiteelliseen itseilmaisuun, tuulikelloina, joita pienikin vire soittaa, toiset taas näkevät taiteen välineinä itsensä ilmaisuun. Ensimmäiset ovat taiteilijoita, toiset autoreita (tässä otööreitä).
"Hän" on niitä, jotka sekoittavat moniselitteisyyden viisauteen, raskauden syvällisyyteen, synkkyyden vakavuuteen, ahdistavuuden pohdiskeluun, vaikeaselkoisuuden taiteellisuuteen, ja tekevät siitä elokuvan. Ja kaiken päällä on leimoja, kuten "Naiseus", "Toiseus", "Minuus" tai "Ruumiillisuus" tai "Melancholian kolme huonetta". Us(ch).
Tällaista tapahtuu meillä, paikassa, jossa elokuvia tekevät ihmiset, joita tehdään paikassa, jossa elokuvia kutsutaan taideteollisuudeksi. Olisivat sitten edes rehellisesti jompaakumpaa - taidetta tai teollisuutta.
Katson mieluummin elokuvaa, jonka on ohjannut Alfred Hitchcock ja jossa näyttelee Cary Grant kuin Pirjo Honkasalon ohjaamaa elokuvaa, jossa -.- (sijoita viivojen kohdalle kenen tahansa suomalaisen näyttelijän nimi) näyttelee. Näiden ötööreiden tekeleet päästävät eetterin sijasta ödööriä ympärilleen.
En ymmärrä elokuvista mitään paitsi niiden katsomisesta; tosin Seppo Heikinheimo - tunnetusti viisas mies mutta hankala tai ainakin hankalasti ymmärrettävä kuten monet viisaat miehet - sanoi että ei tarvitse olla lehmä ymmärtääkseen maitoa. Tämän on todentanut mm. Miina Äkkijyrkkä, - tai mikä nyt hänen nykyistä taiteilijaminuuttaan kantava designatum olikaan - joka on osoittanut, ettei tarvitse olla maito ymmärtääkseen lehmiä.
Hyväksi elokuvantekijäksi oppii kuitenkin parhaiten katsomalla hyviä elokuvia, samaten kuin hyväksi kirjailijaksi oppii lukemalla hyviä kirjoja.
Elämässä on joitakin epämiellyttäviä asioita, jotka kuuluvat ihmisenä olemisen osaan. Kuten esimerkiksi puhelinlaskujen maksaminen. Toki huonojakin elokuvia voi katsoa ja huonoja kirjoja voi lukea. Mutta onneksi ei ole pakko. On parempi tehdä lakko.
"Hän" on niitä, jotka sekoittavat moniselitteisyyden viisauteen, raskauden syvällisyyteen, synkkyyden vakavuuteen, ahdistavuuden pohdiskeluun, vaikeaselkoisuuden taiteellisuuteen, ja tekevät siitä elokuvan. Ja kaiken päällä on leimoja, kuten "Naiseus", "Toiseus", "Minuus" tai "Ruumiillisuus" tai "Melancholian kolme huonetta". Us(ch).
Tällaista tapahtuu meillä, paikassa, jossa elokuvia tekevät ihmiset, joita tehdään paikassa, jossa elokuvia kutsutaan taideteollisuudeksi. Olisivat sitten edes rehellisesti jompaakumpaa - taidetta tai teollisuutta.
Katson mieluummin elokuvaa, jonka on ohjannut Alfred Hitchcock ja jossa näyttelee Cary Grant kuin Pirjo Honkasalon ohjaamaa elokuvaa, jossa -.- (sijoita viivojen kohdalle kenen tahansa suomalaisen näyttelijän nimi) näyttelee. Näiden ötööreiden tekeleet päästävät eetterin sijasta ödööriä ympärilleen.
En ymmärrä elokuvista mitään paitsi niiden katsomisesta; tosin Seppo Heikinheimo - tunnetusti viisas mies mutta hankala tai ainakin hankalasti ymmärrettävä kuten monet viisaat miehet - sanoi että ei tarvitse olla lehmä ymmärtääkseen maitoa. Tämän on todentanut mm. Miina Äkkijyrkkä, - tai mikä nyt hänen nykyistä taiteilijaminuuttaan kantava designatum olikaan - joka on osoittanut, ettei tarvitse olla maito ymmärtääkseen lehmiä.
Hyväksi elokuvantekijäksi oppii kuitenkin parhaiten katsomalla hyviä elokuvia, samaten kuin hyväksi kirjailijaksi oppii lukemalla hyviä kirjoja.
Elämässä on joitakin epämiellyttäviä asioita, jotka kuuluvat ihmisenä olemisen osaan. Kuten esimerkiksi puhelinlaskujen maksaminen. Toki huonojakin elokuvia voi katsoa ja huonoja kirjoja voi lukea. Mutta onneksi ei ole pakko. On parempi tehdä lakko.
2.6.2007
Moderni ja postmoderni taiteissa
MODERNI JA POSTMODERNI TAITEISSA
Taiteissa postmodernin erilaisia oppikirjamääritelmiä on ainakin yhtä monia kuin määrittelijöitäkin, ja mitään yhdestä puusta veistettyä määritelmää en muista nähneeni. Musiikissa tätä käsitettä on lähestytty ainakin seuraavista lähtökohdista.
Vuosisadan vaihteessa Stravinski järkytti maailmaa Kevätuhrillaan, jossa rytmi korvasi melodian keskeisenä musiikillista sanomaa kuljettavana elementtinä, ja toinen ajan modernismin airut, Arnold Schönberg kehitti 12-säveljärjestelmän, julistaen tämän samalla merkitsevän musiikin loppua. Sitten kun vuosisadan alun järkytyksistä oltiin toivottu, jopa edellämainitut herrat alkoivat säveltää varsin romanttista musiikkia, kuten Stravinski Tulilinnun ja Schönberg Pelleas et Melisanden. Modernismista oltiin toivuttu, ja romantiikka palasi takaisin, ja tätä voidaan pitää postmodernina, merkityksessä modernin jälkeen, ja toisessa merkityksessä romantiikan ja melodisuuden ja lähestyttävyyden paluuna.
50-, 60- ja 70 -luvuilla modernismi palasi takaisin paraatiovista. Tällöin musiikin kenttää hallitsi näkemys, jonka mukaan säveltäjä on taantumuksellinen, jollei hän ole ultramoderni, kehityksen ja avantgarden kärjessä. Musiikki teknistyi ja tieteellistyi siinä mielessä että enää pääasiana ei ollut musiikki inhimillisenä aktiviteettina, sosiaalisena vuorovaikutuksena, vaan tärkeintä oli taiteen kentällä päteminen. Tärkeintä lopulta oli se, millä tekniikalla musiikki oli sävelletty - esimerkiksi jälkisarjallisella - ja millaista taidefilosofista kantaa - esimerkiksi marxilaista - se edusti, ehkä jopa poliittista. Esimerkkeinä tämän aikakauden nyttemin miltei vaienneista äänenkuljettajista mainittakoon Karlheinz Stockhausen, Luciano Berio ja Pierre Boulez, joiden musiikki on jäänyt lähinnä akateemisiksi kuriositeeteiksi.
Tämä Seppo Heikinheimon sukupolvi tapasi kesällä kokoontua Saksassa Darmstadtin nykymusiikkifestivaaleilla, joka oli 50-60 -lukujen avantgardistien Jerusalem ja Mekka. Seuraava, Esa-Pekka Salosen, Jouni Kaipaisen ja Magnus Lindbergin sukupolvi perusti Korvat auki -yhdistyksen, johon modernismin valtakausi huipentui. Nämä nuoret vihaiset miehet pitivät kaikkea 1800 -luvulla ja sitä aikaisemmin sävellettyä romanttisena roskana, mutta koska huipulta on tunnetusti vain yksi tie, nyttemmin Salosen kuullaan esittävän jopa Brahmsia ja Bruckneria ja Kaipaisen musiikkiin on lipsahtanut sointuja. Kuitenkin - Mark Twainia mukaellen - huhut modernismin kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja. Edelleenkin kovin harva nykysäveltäjä tekee sellaista musiikkia, joka kelpaisi kuunneltavaksi. Sen soittaminen tosin voi olla haasteellinen tekninen harjoitus. Edelleenkin musiikin establishmentti vierastaa, jopa kavahtaa musiikkia, joka on kuunneltavaksi kelpaavaa, soinnukasta. Philip Glassiin tai Alan Hovhanessiin ei muutamaa umpiluupäistä poikkeusta lukuunottamatta musiikin akateemisen koulutusputken läpäissyt ammattilainen suostu koskemaan pitkällä tikullakaan, peläten että saisivat siitä tartunnan. Yksi liian helppotajuiseen musiikiin liitetty leima on "minimalismi".
Postmoderni siis edellä kuvatussa merkityksessä tarkoittaa ensin ajallisesti historiallisesti sellaista, joka tulee modernin jälkeen, toisaalta sillä viitataan modernia edeltäneen ajan estetiikan paluuseen, mikä musiikissa tarkoittaa romantiikan ja melodisuuden paluuta. Postmoderni ja moderni ovat kuitenkin aina suhteellisia käsitteitä, joita tarkastellaan aina nykyperspektiivistä: uusin uusi on modernia. Moderni ja postmoderni ovat historiallisuuskannanottoja: moderni kieltää historian ja postmoderni hyväksyy historiallisuuden nykyhetkessäkin läsnäolevana. Erotukseksi "moderniin" ja "postmoderniin", "modernistinen" ja "postmodernistinen" ovat absoluuttisia käsitteitä siinä mielessä että ne eivät suhteuta ajalliseen jatkumoon vaan ne ovat pikemminkin tyylillisiä käsitteitä.
Kaikissa postmodernin määritelmissä on kuitenkin aina yhteistä erilaisten rajojen ylittäminen ja rikkominen. Nämä rajat voivat olla tyylilajeihin ja aikakausiin liittyviä, ylevän ja banaalin erottelua, taiteen ja viihteen välisen rajanvedon korostamista, korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin välisiä. Rajoja voidaan rikkoa myös yhdistelemällä keskenään tavallisesti yhteensopimattomasti katsotulla tavalla tyylejä ja esityskäytäntöjä: esimerkiksi jazzbändi voi esittää klassisen viulusolistin ja rocklaulajan kanssa tangoa.
Kirjallisuudessa modernismia edustivat esimerkiksi ainakin James Joyce ja dadaistit. Francis Fukuyaman väite, että suuret kertomukset olisivat kuolleet, on vahvasti liioiteltua, ajatelkaamme vaikkapa Kalle Päätalon ja J.K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen saavuttamaa valtaisaa vastakaikua. Jo kivikauden leirinuotioilta alkaen ihmiset ovat aina halunneet kuulla hyviä tarinoita; tämä lienee lajityypillinen piirre.
Taiteilijoiden leimaaminen taantumuksellisiksi on ollut mitä suurimmassa määrin poliittinen teko, ainakin apurahoista ja professuureista kilpailtaessa voi auttaa kilpailijan leimaaminen taantumukselliseksi. Marxilaisessa 60-70 -lukujen Suomessa Edistys oli vähän samaan tapaan suosittu iskusana kuin nyt kilpailukyky, ja Edistys implikoi aina vastapuolensa, Taantumuksen. Marxilaisessa tulkinnassa puolueen linjan noudattaminen on edistyksellistä, ja puolue on kansan tahdon ylin tulkki. Sellainen, jota puoluejohto ei ymmärrä on taantumuksellista, ja puoluejohto ei voi tietenkään olla taantumuksellinen, koska marxilaisuuden käyttövoimana on dialektinen vastavoimien kitkasta syntyvä liike-energia. Kun Stalin kirjoitti 30 -luvulla tunnetun esseensä "sekasotkua musiikin asemesta", julistaen sodan kansalle (eli itselleen) vaikeatajuista formalismia vastaan, tämä samalla merkitsi aikansa neuvostosäveltäjille Ylikriitikkoa hämäämällä mielistämään pyrkinyttä eloonjäämiskamppailua. Ehkä vallitsevaa nykykäytäntöä voisi luonnehtia antiformalistiseksi?
Teksti pohjautuu Nina Broströmin kanssa tehtyyn luonnokseen.
Taiteissa postmodernin erilaisia oppikirjamääritelmiä on ainakin yhtä monia kuin määrittelijöitäkin, ja mitään yhdestä puusta veistettyä määritelmää en muista nähneeni. Musiikissa tätä käsitettä on lähestytty ainakin seuraavista lähtökohdista.
Vuosisadan vaihteessa Stravinski järkytti maailmaa Kevätuhrillaan, jossa rytmi korvasi melodian keskeisenä musiikillista sanomaa kuljettavana elementtinä, ja toinen ajan modernismin airut, Arnold Schönberg kehitti 12-säveljärjestelmän, julistaen tämän samalla merkitsevän musiikin loppua. Sitten kun vuosisadan alun järkytyksistä oltiin toivottu, jopa edellämainitut herrat alkoivat säveltää varsin romanttista musiikkia, kuten Stravinski Tulilinnun ja Schönberg Pelleas et Melisanden. Modernismista oltiin toivuttu, ja romantiikka palasi takaisin, ja tätä voidaan pitää postmodernina, merkityksessä modernin jälkeen, ja toisessa merkityksessä romantiikan ja melodisuuden ja lähestyttävyyden paluuna.
50-, 60- ja 70 -luvuilla modernismi palasi takaisin paraatiovista. Tällöin musiikin kenttää hallitsi näkemys, jonka mukaan säveltäjä on taantumuksellinen, jollei hän ole ultramoderni, kehityksen ja avantgarden kärjessä. Musiikki teknistyi ja tieteellistyi siinä mielessä että enää pääasiana ei ollut musiikki inhimillisenä aktiviteettina, sosiaalisena vuorovaikutuksena, vaan tärkeintä oli taiteen kentällä päteminen. Tärkeintä lopulta oli se, millä tekniikalla musiikki oli sävelletty - esimerkiksi jälkisarjallisella - ja millaista taidefilosofista kantaa - esimerkiksi marxilaista - se edusti, ehkä jopa poliittista. Esimerkkeinä tämän aikakauden nyttemin miltei vaienneista äänenkuljettajista mainittakoon Karlheinz Stockhausen, Luciano Berio ja Pierre Boulez, joiden musiikki on jäänyt lähinnä akateemisiksi kuriositeeteiksi.
Tämä Seppo Heikinheimon sukupolvi tapasi kesällä kokoontua Saksassa Darmstadtin nykymusiikkifestivaaleilla, joka oli 50-60 -lukujen avantgardistien Jerusalem ja Mekka. Seuraava, Esa-Pekka Salosen, Jouni Kaipaisen ja Magnus Lindbergin sukupolvi perusti Korvat auki -yhdistyksen, johon modernismin valtakausi huipentui. Nämä nuoret vihaiset miehet pitivät kaikkea 1800 -luvulla ja sitä aikaisemmin sävellettyä romanttisena roskana, mutta koska huipulta on tunnetusti vain yksi tie, nyttemmin Salosen kuullaan esittävän jopa Brahmsia ja Bruckneria ja Kaipaisen musiikkiin on lipsahtanut sointuja. Kuitenkin - Mark Twainia mukaellen - huhut modernismin kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja. Edelleenkin kovin harva nykysäveltäjä tekee sellaista musiikkia, joka kelpaisi kuunneltavaksi. Sen soittaminen tosin voi olla haasteellinen tekninen harjoitus. Edelleenkin musiikin establishmentti vierastaa, jopa kavahtaa musiikkia, joka on kuunneltavaksi kelpaavaa, soinnukasta. Philip Glassiin tai Alan Hovhanessiin ei muutamaa umpiluupäistä poikkeusta lukuunottamatta musiikin akateemisen koulutusputken läpäissyt ammattilainen suostu koskemaan pitkällä tikullakaan, peläten että saisivat siitä tartunnan. Yksi liian helppotajuiseen musiikiin liitetty leima on "minimalismi".
Postmoderni siis edellä kuvatussa merkityksessä tarkoittaa ensin ajallisesti historiallisesti sellaista, joka tulee modernin jälkeen, toisaalta sillä viitataan modernia edeltäneen ajan estetiikan paluuseen, mikä musiikissa tarkoittaa romantiikan ja melodisuuden paluuta. Postmoderni ja moderni ovat kuitenkin aina suhteellisia käsitteitä, joita tarkastellaan aina nykyperspektiivistä: uusin uusi on modernia. Moderni ja postmoderni ovat historiallisuuskannanottoja: moderni kieltää historian ja postmoderni hyväksyy historiallisuuden nykyhetkessäkin läsnäolevana. Erotukseksi "moderniin" ja "postmoderniin", "modernistinen" ja "postmodernistinen" ovat absoluuttisia käsitteitä siinä mielessä että ne eivät suhteuta ajalliseen jatkumoon vaan ne ovat pikemminkin tyylillisiä käsitteitä.
Kaikissa postmodernin määritelmissä on kuitenkin aina yhteistä erilaisten rajojen ylittäminen ja rikkominen. Nämä rajat voivat olla tyylilajeihin ja aikakausiin liittyviä, ylevän ja banaalin erottelua, taiteen ja viihteen välisen rajanvedon korostamista, korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin välisiä. Rajoja voidaan rikkoa myös yhdistelemällä keskenään tavallisesti yhteensopimattomasti katsotulla tavalla tyylejä ja esityskäytäntöjä: esimerkiksi jazzbändi voi esittää klassisen viulusolistin ja rocklaulajan kanssa tangoa.
Kirjallisuudessa modernismia edustivat esimerkiksi ainakin James Joyce ja dadaistit. Francis Fukuyaman väite, että suuret kertomukset olisivat kuolleet, on vahvasti liioiteltua, ajatelkaamme vaikkapa Kalle Päätalon ja J.K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen saavuttamaa valtaisaa vastakaikua. Jo kivikauden leirinuotioilta alkaen ihmiset ovat aina halunneet kuulla hyviä tarinoita; tämä lienee lajityypillinen piirre.
Taiteilijoiden leimaaminen taantumuksellisiksi on ollut mitä suurimmassa määrin poliittinen teko, ainakin apurahoista ja professuureista kilpailtaessa voi auttaa kilpailijan leimaaminen taantumukselliseksi. Marxilaisessa 60-70 -lukujen Suomessa Edistys oli vähän samaan tapaan suosittu iskusana kuin nyt kilpailukyky, ja Edistys implikoi aina vastapuolensa, Taantumuksen. Marxilaisessa tulkinnassa puolueen linjan noudattaminen on edistyksellistä, ja puolue on kansan tahdon ylin tulkki. Sellainen, jota puoluejohto ei ymmärrä on taantumuksellista, ja puoluejohto ei voi tietenkään olla taantumuksellinen, koska marxilaisuuden käyttövoimana on dialektinen vastavoimien kitkasta syntyvä liike-energia. Kun Stalin kirjoitti 30 -luvulla tunnetun esseensä "sekasotkua musiikin asemesta", julistaen sodan kansalle (eli itselleen) vaikeatajuista formalismia vastaan, tämä samalla merkitsi aikansa neuvostosäveltäjille Ylikriitikkoa hämäämällä mielistämään pyrkinyttä eloonjäämiskamppailua. Ehkä vallitsevaa nykykäytäntöä voisi luonnehtia antiformalistiseksi?
Teksti pohjautuu Nina Broströmin kanssa tehtyyn luonnokseen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)