Edesmennyt musiikkikriitikko Seppo Heikinheimo sanoi kommentiksi jollekin, joka oli epäillyt, millä hauiksella Sepi oikein kritisoi kun hän ei edes ollut ammattimuusikko, että ei tarvitse olla lehmä ymmärtääkseen maitoa. Hänellä oli kuitenkin korvat ja kynä.
Viime viikon ns. tv:n homokeskustelu, joka taitaa olla yhteiskunnallisilta vaikutuksiltaan yksi Suomen tv-historian merkittävimmistä lähetyksistä, on poikinut lumivyöryn tyyppisen joukkopaon evankelisluterilaisesta kirkosta ja keskustelun – tai pikemminkin kilpamonologin - kirkon, valtion, yhteiskunnan, kulttuurin ja seksuaalisuuden suhteesta. Kirkosta eivät eroa vain homoseksuaalit, vaan myös muut homo sapiensit, joita luonnehtii heidän lajinimensä molemmat osat. Viisaat ihmiset.
Minulla ei kai pitäisi olla täydellisenä maallikkona ja muka ei-asianosaisena mitään oikeutta osallistua keskusteluun. Olen kuitenkin yhteiskunnan jäsen ja ihminen, ja minulla on omatuntoni, joka pakottaa minut ottamaan osaa. Pakko on rauhanomaisen, maailmankatsomuksellisia keskusteluja nimenomaisesti välttävän heteroseksuaalin, kirkosta jo 20 vuotta sitten eronneen televisiottamankin kantaa kortensa kekoon. Jos toimisin kuten tieteellisen koulutuksen saaneen pitää, minun pitäisi tarkistaa netistä, millä argumenteilla kyseisessä ohjelmassa oikein liikuttiin. Mutta en kerta kaikkiaan viitsi. Minulla on parempaa tekemistä kuin pilata vapaa-aikani myrkyttämällä mieleni toisten matalamielisyyden tirkistelyllä.
Kirkko saisi ihan rauhassa määritellä sen, millaisila kriteereillä siellä toimitaan, kuten mikä tahansa yhteisö niin kauan kuin kyseinen yhteisö noudattaa voimassaolevia lakeja. On vain yksi mutta, eikä ihan pieni: erikoisasemasta seuraa vastuu. Kristinusko on niin syvään juurtunut suomalaiseen kulttuuriin, että valtio on myöntänyt sille erikoisaseman; mahdollisia muita syitä kirkon erityisasemaan en lähde arvailemaan.
Jos kirkko katsoo voivansa toimia täysin piittaamatta yhteiskuntamme yleisestä kehityksestä, jossa seksuaalivähemmistöt pikku hiljaa saavat täysiveroiset ihmisoikeudet, silloin kirkon lienee syytä erota valtiosta.
Keskustelussa kirkon suulla puhuvat ihmisyyden viholliset eivät edusta kirkkoa leimatessaan lähimmäisemme saastaisiksi ja kieroutuneiksi, samastaessaan heidät rikollisiksi pedofiileiksi, jotka rekrytoivat avuttomia lapsia haureuden tielle niin kutsuttujen kristittyjen kiusattaviksi. Nyt sopisi toivoa piispoilta voimallista ulostuloa yleispätevien ihmisoikeuksien puolesta ja kaikilta lähimmäistään rakastavilta kristityiltä aktivoitumista tulevissa kirkollisvaaleissa.
Jos kyse on yhteiskunnalta virallisesti tunnustetun aseman saaneesta organisaatiosta, joka on tärkeä linjanmäärittäjä moraalisissa ja kulttuurisissa kysymyksissä ja merkittävä linjaaja vähemmistöihin suhtautumisessa, kaikkien tulisi saada äänestää kirkollisvaaleissa, riippumatta siitä, mihin uskontokuntaan he kuuluvat tai ovat kuulumatta, samaan tapaan kuin jo -94 Demareiden sisäisessä esivaaleissa kaikki saivat ottaa kantaa siihen, kenestä tulisi heidän presidenttiehdokkaansa ja todennäköinen presidentti. Jos presidentinkin valinta kuuluu koko kansalle, koko kansalle kuuluu myös mahdollisuus vaikuttaa siihen, millaisia moraalisia kannanottoja koko valtiota edustava elin voi tehdä.
Paitsi hiljaisen enemmistön - toivottavasti - aktivoitumista, toivoisin keskustelun molemmilta tähän astisilta osapuolilta - myös uskonnottomilta - edes pientä yritystä käydä keskustelua ja aitoa halua olla leimaamatta ja demonisoimatta vastapuolta, unohtamatta sitä hiljaista enemmistöä, joka on keskustelussa hiljaa osin varmaan myös kauhun lamaamina. Habermasilaisesta paras argumentti voittakoon -dialektiikasta ei ole jälkeäkään. Rationaalinen keskustelija ei lyö toisia halolla päähän, ja tässä keskustelussa halon nimi on Raamattu. Sitä halkoa käyttävät molemmat osapuolet.
Tämä kirjoitus on kirjoitettu käyttäen inspiroivana taustamusiikkina homokapellimestari Leonard Bernsteinin levytystä homosäveltäjä Tsaikovskin Pateettisesta sinfoniasta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti