So muss es sein!

Otsikko on lainaus kapellimestari Wilhelm Furtwängleristä kertovasta kirjasta. Siinä Furttis ja pianisti Edwin Fischer levyttäessään Beethovenin Keisarikonserttoa näyttivät löytäneen yhteisen sävelen. Tästä yhteyden hetkestä kertovassa kuvassa, jossa miehet katsovat toisiaan silmiin ilmeisesti juuri sillä hetkellä kun he oivalsivat, että heidän välillään vallitsee syvä yhteisymmärrys, on kuvatekstinä "So muss es sein". Niin sen täytyy olla.

On olemassa ontologisesti kahta eri sarjaa olevia asioita: olioita ja asiantiloja. Asiantilojen syistä voi vielä sanoa jotakin, olioiden kanssa on vaikeampaa. On hyvin vähän sellaisia asioita, joiden täytyy olla niin, näin, noin tai jotenkin tai ylipäätään vain täytyy, jotka ovat vääjäämättömästä, joko niiden olemuksesta (ja syystä) tai niiden tahdosta (tai seurauksista) johtuen oikein tai väärin jollakin tavalla. Ne vain ovat, ja niihin on jokin syy ja niillä on jokin seuraus. Oleminen ja täytyminen ovat kaksi eri modaalista kategoriaa, samoin kuin esimerkiksi väri ja muoto ovat kaksi eri ontologista kategoriaa. Toki on houkutus suuri uskoa, että jalkapallon olemus on tulla potkaistuksi maaliin: kyseisen kappaleen luonteesta juontuva imperatiivi. Jalkapallon tarkoite on olla maalissa, ja tarkoittaja on pelaaja, joka potkaisee sen maaliin. Toki on heti samaan hengenvetoon kiirehdittävä miltei hengästyneenä lisäämään, että joskin jalkapallon tarkoite on olla maalissa, pelin tarkoite on - peli.

Aika monien asioiden syy voidaan selittää luonnontieteen laeilla tai sosiaalisilla faktoilla, kuten vakiintuneisiin toimintatapoihin, instituutioihin, normeihin ja uskomuksiin vetoamalla. Näistä mainittakoon vaikka kulttuuri, perhe, yhteiskunta, tiede tai uskonto, jotka ovat sosiaalisia instituutioita, "laitoksia", jotka selittävät tai joilla ainakin voi perustella erilaisia normeja, uskomuksia ja käyttäytymistä.

Moniin asioihin on ihan puhtaasti inhimillinen syy tai ainakin selitys: jotakin asiaa tehdään tai johonkin uskotaan, koska se tuntuu juuri minusta hyvältä ja oikealta. Aika usein me vain emme tiedä niiden seurausta tai ymmärrä niiden syytä. Usein tämä inhimillinen syy on ratkaiseva ihmisen toiminnan ymmärtämiseksi ja hyväksymiseksi, viis siitä, mitä suhteellisuus- tai suhteettomuusteoria sanoo! Vähimmilläänkin yleisemmät selittävät lait tarvitsevat tuekseen inhimillisen vahvistuksen. Niiden on tunnuttava mulle just oikeilta. Ja tällöin päästetään pelikentälle usko ja muut uskomukset.

Ihminen ei ole looginen kokonaisuus. Me teemme usein asioita, jotka voivat olla sosiaalisesti rationaalisia mutta vaikkapa lääketieteellisesti irrationaalisia, kuten tupakanpoltto. Se voi olla yksilötasolla järkeenkäypää: se antaa paitsi tauon, myös sosiaalisen viitekehyksen. Samaten omaisuuden tuhoaminen potlatch-juhlissa voi tuntua yksilötasolla täysin järjettömältä, mutta sen myös yksilötasolle redusoitavissa oleva järkeenkäypyys selittyy kyseisen toimituksen sosiaalisella funktiolla: se, kellä on varaa panna palamaan eniten, osoittaa olevansa varakkain. Järkeenkäypä ja järkevä eivät ole synonyymejä.

Kaikki lopulliset määritelmät ja totuudet aina pakenevat määrittelyjä ja määrittelijöitä, mutta siltikin niiden perässä kannattaa juosta, koska se on hauskaa ja sinänsä arvokasta. Ihmisen elämän tarkoitus lienee jatkuva sen tarkoituksen etsiminen. Ajoittain tämän matkan varrella saattaa näyttää siltä, että asioilla olisi tarkoitus. Tai että ainakin jokin asia olisi oikealla tolalla. Tai edes hyvin. Vähintäänkin toimivasti. Ainakin hetkittäin.

Voin syyttää itseäni siitä, että minulla on esimerkiksi toimiva takki: että se suojaa tai on hyvännäköinen, ihan sen mukaan, miten itse kukin rankkeeraa takkien funktioita ja ominaisuuksia. Olen itse sen ostanut. Siitä voi olla iloinen, mutta ei kiitollinen, paitsi itselleen, joka tuli ymmärtäneeksi ostaa toimivan takin. Varmaan kiitollinen tulisi oikeasti olla myös niille tuotantokoneiston pienille rattaille, kätösille, jotka käyttivät sitä ompelukonetta, joka ompeli sen takin, joka oli ommeltu niistä kangastilkuista, jotka jotkut toiset kätöset olivat leikanneet, mutta globaalissa tuotantokoneistossa, jossa kokkeja on yhtä monta kuin Haavikon runossa ruohoja, on inhimillisesti huomattavasti kätevämpää tyytyä rajoittamaan kiitollisuuden kohde omaan itseen.

Jos olen tavannut ihmisen, jonka kanssa tuntuu oikealta, en voi tätä onnellista sattumusta pitää kenenkään ansiona. Jotkut puhuvat sattumasta, toiset kohtalosta. Ne ovat sama asia kahdella eri nimellä. Tieteellisesti ajattelevat pitävät sattumasta enemmän kun taas uskonnolliset ihmiset taipuvat kohtalon puolelle. Ei ole kuitenkaan kiittäminen tämän henkilön vanhempia tai ylempiäkään luojia. Kannattaisi mieluummin keskittyä hänen itsensä kiittämiseen, ei siitä, että tämä on olemassa vaan siitä, että tämä henkilö on valinnut yrittää etsiä sitä elämän tarkoitusta juuri sinun kanssasi. Rakasta siis ihmisiä, älä ideoita tai abstraktioita.

Mikä sitten erottaa sattuman ja kohtalon? Ajatellaanpa taas palloa. Jos olettaa kohtalon, ikään kuin tulee piirtäneeksi pallon liikettä kuvaavia vauhtiviivoja. Pallon liike ei kuitenkaan edellytä vauhtiviivoja. Jos oletaan tarkoitus, tämä edellyttää tietoista subjektia. Joko tarkoitteen tai tarkoittajan - tarkoitteen lähettäjän - on oltava tietoinen. Tietoinen lähettäjä on tarkoittanut jotakin lähettäessään - ts. suunnitellessaan - jonkin asiantilan matkaan olemaan tähän maailmaan tai maailmankaikkeuteen, jolloin asiantila on tarkoite. Jos tämä asia on esimerkiksi taas mainittu pallo, se tarvitsee jonkun potkaisemaan tai heittämään sitä, jolloin tämä - yleensä tietoinen toimija - on pallon liikkeen (ja parhaassa tapauksessa jopa suunnan) syy ja pallon maalissa oleminen on tarkoite.

Jos tämä asia on abstraktio, kuten esteettinen tulkinta tai sosiaalinen fakta, sen "syy" on meidän kulttuurisidonnainen tulkintamme. Ja jos tämä asia on elävä olento, kuten ihminen, hän on itse oma syynsä, seurauksensa ja lähettäjänsä, ei hänen isänsä, äitinsä, Jumala tai koko yhteiskunta.

Mihin sosiaalisia laitoksia, kuten jumalia sitten tarvitaan? Sosiologian klassikko Emile Durkheimin mukaan yhteisöt tarvitsevat niitä pysyäkseen koossa, vaikka ne erottavat siinä missä yhdistävätkin. Jotta niiden funktio toteutuisi Durkheimin tarkoittavalla tavalla, ja yhteisöjä suurempi kokonaisuus - ihmiskunta - pysyisi koossa, on ymmärrettävä, että kaikki jumalat nimittäin palvelevat tismalleen samoja psykologisia, kulttuurisia ja yhteisöllisiä päämääriä, oli jumalan nimi sitten kirjoitettu isolla J:llä, isolla N:llä (Nokia) tai isolla K:lla (Kekkonen).

Joillakin jumalat vastaavat psykologiseen tarpeeseen, joka syntyy ontologisesta ja episteemisestä turvattomuuden tunteesta. Totuus pakenee aina totuuden etsijää, haettiin sitä vastausta sitten siihen, miksi kuu on juustoa tai onko a:n jälkeen välttämättä oltava b. Joillekin elämänmittainen matka tätä totuutta etsiessä tuntuu yksinäiseltä ja pelottavalta. Tällöin astuvat jumalat pelikentälle.

Jumalat sitovat yksilön itseä laajempaan: samanmielisten yhteisöön ja jumalaan, ihan tietynnimiseen, joka tavataan kirjoittaa isolla j:llä. Kuuluvuuden tunne lisää turvallisuuden tunnetta. Jumala on kätevä myös silloin, kun tarvitaan syy asioille, joita ei muuten ymmärrä. Jumala on ylin lähettäjä, hän on yleistarkoittaja kaikille asiantiloille eli tarkoitteille.

Jumalille on siis sekä psykologinen että sosiaalinen tilaus. Tämä sosiaalinen tilaus on jumalien olemassaolon syy, ja tämän sosiaalisen tilauksen eli funktionaalisuuden ymmärtäminen on avain toisella tavalla ajattelevien ihmisten suvaitsemiseen. Jumalat tarjoavat toimivia selityksiä ja syitä siinä missä muunkinlaiset sosiaaliset laitokset, ja toisenlaiset jumalat ovat ihan yhtä toimivia kuin omammekin ja toisenlaiset ihmiset ovat aivan yhtä rationaalisia olentoja kuin mekin.