Oikeus huuhaahan

Äitini harrasti kovasti horoskooppeja. En tiedä, kuinka kovasti hän uskoi niihin, tai edes halusi uskoa, mutta ainakin ne viihdyttivät häntä. Monella muullakin asialla on meitä viihdyttävä funktio, tai ne antavat meille kokemuksen jostakin omaa itseä suuremmasta, oli se sitten tarkoitus sattuma, jumala tai kohtalo. Usein ne ovat melkein sama asia. Jollekin tämän funktion voi toteuttaa luonto, toisille taide, kolmansille uskonto, neljänsille oikeassa olemisen tarve tai ainakin toive totuuden löytämisen tuomasta autuudesta.

Kun äitini syöpädiagnoosia vähäteltiin aikanaan, juoksuttamalla häntä luulosairaana luukulta luukulle, häntä ei enää mikään lääketiede voinut pelastaa siinä vaiheessa kun koululääketiede kykeni tekemään hänestä diagnoosin. Uskomuslääketiede ei olisi toiminut hänen kohdallaan sen kehnommin, vaikkei se välttämättä olisikaan enää ostanut hänelle lisää aikaa kärsiä sen puolen vuoden päälle, jonka hän kävi solumyrkky- ja sädehoidoissa, mutta ainakin se olisi saattanut saada hänet hetkeksi tuntemaan, että on olemassa vielä jokin yksi mahdollisuus. Jos uskoo kokeelliseen lääketieteeseen, tietää myös placebo-efektin, jossa lääkkeen parantavaksi sanottu vaikutus saa parantumaan tai ainakin voimaan paremmin. Missä kulkee placebon ja uskomushoidon raja?

Minäkin harrastin äitini vanavedessä kaikenlaista: perinteisiä ja kiinalaisia horoskooppeja ja kabbalaa, en sentään sporalogiaa. Sain mielestäni tarvitsemaa lisäaineistoa kouluihastuksieni sisimmästä, kun olin liian ujo selvittämään asiaa empiirisesti. En saanut tai ollut saamatta täyttymystä, pettymystä tai mitään muutakaan horoskooppien takia tai niistä huolimatta.

Usein samat ihmiset, jotka vannovat tieteellisen tutkimuksen nimiin, ovat tuomitsemassa uskomushoidot ja kaiken ei-evidenssipohjaisen. Näin tehdessään he eivät noudata omia kriteereitään, sillä tieteellinen maailmankatsomus perustuu tieteelliseen tutkimukseen, joka perustuu moniäänisyydelle, erilaisten argumenttien kilpailuttamiselle. Jos totuutta ei törmäytetä, ei voida tietää, palaako se tulessa.

Oikea ja hyvä uskomusjärjestelmä on ihmisen itsensä ja hänen yhteisönsä kannalta toimiva, eli sellainen, joka joko vastaa mahdollisimman tyydyttävästi hänen perustavaa laatua oleviin kysymyksiinsä, tai jos ei mihinkään muuhun, niin ainakin siihen, mitä on eläminen tässä ihmisen maailmassa. Emile Durkheim puhuu funktionaalisuudesta, ja ihminen on psykofyysissosiaalinen olento, joka ei ole palautettavissa atomistiseksi, utilistisen rationaaliseksi olennoksi. Ihmiset tekevät paljon laajemmassa kannassa epärationaaliselta tuntuvia asioita, mm. tupakoivat, mikä sekin voi monessa yhteisössä olla sosiaalisista syistä ymmärrettävää, funktionaalista ja jopa rationalisoitavissa. Jos uskonto, sporalogia tai yrtit lohduttavat tai antavat mielenrauhan, sekin on arvo sinänsä.

Yhteisöjen totuuksien punnitseminen on joskus hankalaa ulkopuolisista lähtökohdista. Jos kuitenkin suvaitaan vieraita uskontoja, miksei sitten suvaita sellaisia kulttuurisia tapoja, jotka kuuluvat näiden uskontojen perinteisiin? Miksei suvaita omaa uskontoa, vaikka hylättyäkin, jos suvaitaan vieraita uskontoja? Miksi halveksia ei-uskonnollisia, järjestäytymättömiä uskomuksia? Tekeekö uskomushoitoihin, puunhalaamiseen, ihmisen halaamiseen tai horoskooppeihin uskominen ihmisestä irrationaalisen? Onko irrationaalinen ihminen vähemmän kykenevä tekemään omaehtoisia valintoja? Mitä on omaehtoisuus? Onko vähemmän omaehtoisesti toimiva ihminen vähemmän yksilö? Onko vähemmän yksilö vähempiarvoinen yksilö? Onko vähempiarvoinen yksilö huonompi ihminen? Tunnen paljon horoskooppeja harrastavia yksilöitä, joista suuri osa on naisia. Heitä on paljon esimerkiksi toimistotyöntekijöissä. Ovatko merkonomit ja naiset huonompia ihmisiä tämän takia?

Kun Yleisradio näytti ohjelman naisesta, joka päätti kokeilla syöpiinsä niin sanottuja uskomushoitoja, joku saattoi loukkaantua, että nyt verovaroilla kustannettu julkinen palvelu tuhlaa huuhaahan kenties sellaisia varoja, joilla olisi voinut ostaa jonkun keskoskaapin tai ainakin tehdä dokumentin vaikka ympärileikkauksista, kivunlievityksettömistä synnytyksistä tai vaikka amputaatioista. No, tuhlataan niitä Yle-varoja vaikka sellaisiinkin ohjelmiin, jossa esitellään vieraita uskomusjärjestelmiä, vai, tuota noin, esitelläänkö? Itse asiassa enpä nyt ihan äkkiä muista muita tässä viime vuosina kuin niitä kilpariitelyohjelmia, jossa huudetaan siitä, mitä islam, maahanmuutto tai abortti eivät ole.

Toivoisin julkisen palvelun laitoksen ottavan enemmänkin takaisin entisen kansanvalistuksellisen tehtävänsä, tuovan tutuksi sitä, mikä vierasta on: vieraita tapoja, vieraita kulttuureita, erilaisia uskomusjärjestelmiä, erilaisia uskontoja, erilaisia, eri lailla toimivia ihmisiä, uutta musiikkia, kaiken maailman tosi-tv -hömpän asemesta, jolla ei muuten ole mitään tekemistä sen kanssa, mikä on totta. Tällainen julkisen palvelun laitos voisi opettaa avarakatseisuutta, mikä taas voisi lisätä suvaitsevaisuutta.

Ylen ohjelmasta tehdyn jutun tästä yllämainitusta naisesta ja hänestä tehdystä ohjelmasta voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Kukaan ei omista tangoja

Katsoin eilisiltana yli 20 vuoteen ensimmäistä kertaa tangokilpailua. Finaalin taso oli aika huono, mutta se ei ole tämän jutun aihe, vaan se, että kun finaaliin oli eksynyt yksi ruma ankanpoikanen, hän onnistui osoittamaan, että suomalaisen tangon reseptio on hyvin konservatiivista. Yona myös opetti siitä, miten instituutioiden pyhyyteen suhtaudutaan.

Oli voitto tangolle, että ihan jotakin muuta tarjonnut Yona pääsi jopa kakkoseksi. Työpaikkani kahvipöytäkeskustelussa äänin 8-1 päätettiin, että tangoa pitää laulaa tangoäänellä, ja muu on loukkausta paitsi tangoa, myös heitä kohtaan. Jäin edustamaan yksin kantaa, jonka mukaan mikä tahansa instituutio vain vahvistuu vaihtoehtojen esittämisestä, ja jos Yonan tarjoilut eivät maistu, sitten voi taas palata perinteisemmän pitopöydän ääreen ja luulisi sen sitten taas maistuvan.

Tango siis on pyhä instituutio, vähän kuin vanhoillisuskovaisille avioliitto. Jos pyhää instituutiota loukataan eli siitä esitetään muu kuin vakiintunut näkemys, tämä koetaan loukkaukseksi paitsi instituutiota mutta myös itseä kohtaan. Emile Durkheimin sanoin, tässä on suomalainen tangoyleisö totemisoinut tangon, ja palvoessaan sitä palvoo myös itseään.

Kukaan ei omista tangoja, ei yksikään laulaja eikä yleisö. Niitä saa jokainen laulaa, tanssia ja kuunnella omalla tavallaan, tai olla kuuntelematta. Ei Astor Piazzollakaan kysellyt lupaa suomalaiselta tangon kuluttajilta vääntäessään tangon lähes tunnistamattomaksi konserttimusiikiksi, eikä tarvinnutkaan kysyä. Se olisi kuin muna neuvoisi kanaa.

So muss es sein!

Otsikko on lainaus kapellimestari Wilhelm Furtwängleristä kertovasta kirjasta. Siinä Furttis ja pianisti Edwin Fischer levyttäessään Beethovenin Keisarikonserttoa näyttivät löytäneen yhteisen sävelen. Tästä yhteyden hetkestä kertovassa kuvassa, jossa miehet katsovat toisiaan silmiin ilmeisesti juuri sillä hetkellä kun he oivalsivat, että heidän välillään vallitsee syvä yhteisymmärrys, on kuvatekstinä "So muss es sein". Niin sen täytyy olla.

On olemassa ontologisesti kahta eri sarjaa olevia asioita: olioita ja asiantiloja. Asiantilojen syistä voi vielä sanoa jotakin, olioiden kanssa on vaikeampaa. On hyvin vähän sellaisia asioita, joiden täytyy olla niin, näin, noin tai jotenkin tai ylipäätään vain täytyy, jotka ovat vääjäämättömästä, joko niiden olemuksesta (ja syystä) tai niiden tahdosta (tai seurauksista) johtuen oikein tai väärin jollakin tavalla. Ne vain ovat, ja niihin on jokin syy ja niillä on jokin seuraus. Oleminen ja täytyminen ovat kaksi eri modaalista kategoriaa, samoin kuin esimerkiksi väri ja muoto ovat kaksi eri ontologista kategoriaa. Toki on houkutus suuri uskoa, että jalkapallon olemus on tulla potkaistuksi maaliin: kyseisen kappaleen luonteesta juontuva imperatiivi. Jalkapallon tarkoite on olla maalissa, ja tarkoittaja on pelaaja, joka potkaisee sen maaliin. Toki on heti samaan hengenvetoon kiirehdittävä miltei hengästyneenä lisäämään, että joskin jalkapallon tarkoite on olla maalissa, pelin tarkoite on - peli.

Aika monien asioiden syy voidaan selittää luonnontieteen laeilla tai sosiaalisilla faktoilla, kuten vakiintuneisiin toimintatapoihin, instituutioihin, normeihin ja uskomuksiin vetoamalla. Näistä mainittakoon vaikka kulttuuri, perhe, yhteiskunta, tiede tai uskonto, jotka ovat sosiaalisia instituutioita, "laitoksia", jotka selittävät tai joilla ainakin voi perustella erilaisia normeja, uskomuksia ja käyttäytymistä.

Moniin asioihin on ihan puhtaasti inhimillinen syy tai ainakin selitys: jotakin asiaa tehdään tai johonkin uskotaan, koska se tuntuu juuri minusta hyvältä ja oikealta. Aika usein me vain emme tiedä niiden seurausta tai ymmärrä niiden syytä. Usein tämä inhimillinen syy on ratkaiseva ihmisen toiminnan ymmärtämiseksi ja hyväksymiseksi, viis siitä, mitä suhteellisuus- tai suhteettomuusteoria sanoo! Vähimmilläänkin yleisemmät selittävät lait tarvitsevat tuekseen inhimillisen vahvistuksen. Niiden on tunnuttava mulle just oikeilta. Ja tällöin päästetään pelikentälle usko ja muut uskomukset.

Ihminen ei ole looginen kokonaisuus. Me teemme usein asioita, jotka voivat olla sosiaalisesti rationaalisia mutta vaikkapa lääketieteellisesti irrationaalisia, kuten tupakanpoltto. Se voi olla yksilötasolla järkeenkäypää: se antaa paitsi tauon, myös sosiaalisen viitekehyksen. Samaten omaisuuden tuhoaminen potlatch-juhlissa voi tuntua yksilötasolla täysin järjettömältä, mutta sen myös yksilötasolle redusoitavissa oleva järkeenkäypyys selittyy kyseisen toimituksen sosiaalisella funktiolla: se, kellä on varaa panna palamaan eniten, osoittaa olevansa varakkain. Järkeenkäypä ja järkevä eivät ole synonyymejä.

Kaikki lopulliset määritelmät ja totuudet aina pakenevat määrittelyjä ja määrittelijöitä, mutta siltikin niiden perässä kannattaa juosta, koska se on hauskaa ja sinänsä arvokasta. Ihmisen elämän tarkoitus lienee jatkuva sen tarkoituksen etsiminen. Ajoittain tämän matkan varrella saattaa näyttää siltä, että asioilla olisi tarkoitus. Tai että ainakin jokin asia olisi oikealla tolalla. Tai edes hyvin. Vähintäänkin toimivasti. Ainakin hetkittäin.

Voin syyttää itseäni siitä, että minulla on esimerkiksi toimiva takki: että se suojaa tai on hyvännäköinen, ihan sen mukaan, miten itse kukin rankkeeraa takkien funktioita ja ominaisuuksia. Olen itse sen ostanut. Siitä voi olla iloinen, mutta ei kiitollinen, paitsi itselleen, joka tuli ymmärtäneeksi ostaa toimivan takin. Varmaan kiitollinen tulisi oikeasti olla myös niille tuotantokoneiston pienille rattaille, kätösille, jotka käyttivät sitä ompelukonetta, joka ompeli sen takin, joka oli ommeltu niistä kangastilkuista, jotka jotkut toiset kätöset olivat leikanneet, mutta globaalissa tuotantokoneistossa, jossa kokkeja on yhtä monta kuin Haavikon runossa ruohoja, on inhimillisesti huomattavasti kätevämpää tyytyä rajoittamaan kiitollisuuden kohde omaan itseen.

Jos olen tavannut ihmisen, jonka kanssa tuntuu oikealta, en voi tätä onnellista sattumusta pitää kenenkään ansiona. Jotkut puhuvat sattumasta, toiset kohtalosta. Ne ovat sama asia kahdella eri nimellä. Tieteellisesti ajattelevat pitävät sattumasta enemmän kun taas uskonnolliset ihmiset taipuvat kohtalon puolelle. Ei ole kuitenkaan kiittäminen tämän henkilön vanhempia tai ylempiäkään luojia. Kannattaisi mieluummin keskittyä hänen itsensä kiittämiseen, ei siitä, että tämä on olemassa vaan siitä, että tämä henkilö on valinnut yrittää etsiä sitä elämän tarkoitusta juuri sinun kanssasi. Rakasta siis ihmisiä, älä ideoita tai abstraktioita.

Mikä sitten erottaa sattuman ja kohtalon? Ajatellaanpa taas palloa. Jos olettaa kohtalon, ikään kuin tulee piirtäneeksi pallon liikettä kuvaavia vauhtiviivoja. Pallon liike ei kuitenkaan edellytä vauhtiviivoja. Jos oletaan tarkoitus, tämä edellyttää tietoista subjektia. Joko tarkoitteen tai tarkoittajan - tarkoitteen lähettäjän - on oltava tietoinen. Tietoinen lähettäjä on tarkoittanut jotakin lähettäessään - ts. suunnitellessaan - jonkin asiantilan matkaan olemaan tähän maailmaan tai maailmankaikkeuteen, jolloin asiantila on tarkoite. Jos tämä asia on esimerkiksi taas mainittu pallo, se tarvitsee jonkun potkaisemaan tai heittämään sitä, jolloin tämä - yleensä tietoinen toimija - on pallon liikkeen (ja parhaassa tapauksessa jopa suunnan) syy ja pallon maalissa oleminen on tarkoite.

Jos tämä asia on abstraktio, kuten esteettinen tulkinta tai sosiaalinen fakta, sen "syy" on meidän kulttuurisidonnainen tulkintamme. Ja jos tämä asia on elävä olento, kuten ihminen, hän on itse oma syynsä, seurauksensa ja lähettäjänsä, ei hänen isänsä, äitinsä, Jumala tai koko yhteiskunta.

Mihin sosiaalisia laitoksia, kuten jumalia sitten tarvitaan? Sosiologian klassikko Emile Durkheimin mukaan yhteisöt tarvitsevat niitä pysyäkseen koossa, vaikka ne erottavat siinä missä yhdistävätkin. Jotta niiden funktio toteutuisi Durkheimin tarkoittavalla tavalla, ja yhteisöjä suurempi kokonaisuus - ihmiskunta - pysyisi koossa, on ymmärrettävä, että kaikki jumalat nimittäin palvelevat tismalleen samoja psykologisia, kulttuurisia ja yhteisöllisiä päämääriä, oli jumalan nimi sitten kirjoitettu isolla J:llä, isolla N:llä (Nokia) tai isolla K:lla (Kekkonen).

Joillakin jumalat vastaavat psykologiseen tarpeeseen, joka syntyy ontologisesta ja episteemisestä turvattomuuden tunteesta. Totuus pakenee aina totuuden etsijää, haettiin sitä vastausta sitten siihen, miksi kuu on juustoa tai onko a:n jälkeen välttämättä oltava b. Joillekin elämänmittainen matka tätä totuutta etsiessä tuntuu yksinäiseltä ja pelottavalta. Tällöin astuvat jumalat pelikentälle.

Jumalat sitovat yksilön itseä laajempaan: samanmielisten yhteisöön ja jumalaan, ihan tietynnimiseen, joka tavataan kirjoittaa isolla j:llä. Kuuluvuuden tunne lisää turvallisuuden tunnetta. Jumala on kätevä myös silloin, kun tarvitaan syy asioille, joita ei muuten ymmärrä. Jumala on ylin lähettäjä, hän on yleistarkoittaja kaikille asiantiloille eli tarkoitteille.

Jumalille on siis sekä psykologinen että sosiaalinen tilaus. Tämä sosiaalinen tilaus on jumalien olemassaolon syy, ja tämän sosiaalisen tilauksen eli funktionaalisuuden ymmärtäminen on avain toisella tavalla ajattelevien ihmisten suvaitsemiseen. Jumalat tarjoavat toimivia selityksiä ja syitä siinä missä muunkinlaiset sosiaaliset laitokset, ja toisenlaiset jumalat ovat ihan yhtä toimivia kuin omammekin ja toisenlaiset ihmiset ovat aivan yhtä rationaalisia olentoja kuin mekin.

Näillä tuntureilla ei pilkata Jumalaa

Norjan pääministeri Jens Stoltenberg joutui epäpyhän allianssin vangiksi, joutuessaan painostamaan Arbeiderpartietin parlamenttiryhmää hyväksymään Senterpartietin lakialoitteen, joka tekisi jumalanpilkasta jälleen rangaistavaa. Lakialoitteen takana oli Senterpartietin puheenjohtaja Liv Signe Navarsete, ja hallitusrauhan nimissä Stoltenberg oli valmis puolustamaan lakialoitetta. Stoltenbergista tuli tietämättään Norjan uskonrauhan etummainen puolestapuhuja; hän vielä lehdistötilaisuudessaan 4.helmikuuta puolusti lakialoitetta, tietämättömänä siitä, että Navarsete oli juuri vetänyt lakialoitteen pois.

Suomessa jumalanpilkkalainsäädännöstä tulee ensimmäisenä mieleen kirjailija Hannu Salama, joka tuomittiin jumalanpilkasta noin 40 vuotta sitten.

Olen ateisti, mutta kristinuskon määritelmän mukaan Jumala on maallisten lakien ja erehtyväisten ihmisten yläpuolella. Mikään pilkka ei täten voi loukata Jumalaa. Kyse onkin uskonnon pilkkaamisesta, tai vieläkin tarkemmin, kristinuskovaisten pyhien arvojen pilkkaamisesta. Sananvapaus on esimerkki tällaisesta pyhästä arvosta, jonka jakavat kaikki, elämänkatsomuksesta riippumatta; tosin sananvapauteen kuuluu aina vastuullisuus. Kaikkia elämänkatsomuksia, jotka sallivat muidenkin elämänkatsomuksien rauhanomaisen rinnakkaiselon, tuleekin kunnioittaa.

Jos jumalanpilkkalakia tarvitaan, siitä tulisi tehdä elämänkatsomusneutraali siten, ettei mitään elämänkatsomusta voi pilkata, oli sitten kyse kristinuskosta, islaminuskosta tai ateismista. Reiluuden ja tasapuolisuuden nimissä onkin muistutettava, että lakialoite lähti liikkeelle taannoisten Muhammed-pilakuvien jälkimainingeissa, joissa katsottiin, että uskonnolliset vähemmistöt kaipaavat suojelua.

Ehkä jumalanpilkkalakia tarvitaankin siksi, etteivät uskovaiset- uskonnosta riippumatta - halua aihetta epäillä, että Jumala olisikin paitsi kaiken takana oleva ja kaikkivoipa luova voima, myös inhimillinen konstruktio? Kuten uskontososiologi Emile Durkheim totesi: yhteisö pyhittää itsensä, eli luo jumalansa omaksi toteemikseen.