Kukaan ei omista tangoja

Katsoin eilisiltana yli 20 vuoteen ensimmäistä kertaa tangokilpailua. Finaalin taso oli aika huono, mutta se ei ole tämän jutun aihe, vaan se, että kun finaaliin oli eksynyt yksi ruma ankanpoikanen, hän onnistui osoittamaan, että suomalaisen tangon reseptio on hyvin konservatiivista. Yona myös opetti siitä, miten instituutioiden pyhyyteen suhtaudutaan.

Oli voitto tangolle, että ihan jotakin muuta tarjonnut Yona pääsi jopa kakkoseksi. Työpaikkani kahvipöytäkeskustelussa äänin 8-1 päätettiin, että tangoa pitää laulaa tangoäänellä, ja muu on loukkausta paitsi tangoa, myös heitä kohtaan. Jäin edustamaan yksin kantaa, jonka mukaan mikä tahansa instituutio vain vahvistuu vaihtoehtojen esittämisestä, ja jos Yonan tarjoilut eivät maistu, sitten voi taas palata perinteisemmän pitopöydän ääreen ja luulisi sen sitten taas maistuvan.

Tango siis on pyhä instituutio, vähän kuin vanhoillisuskovaisille avioliitto. Jos pyhää instituutiota loukataan eli siitä esitetään muu kuin vakiintunut näkemys, tämä koetaan loukkaukseksi paitsi instituutiota mutta myös itseä kohtaan. Emile Durkheimin sanoin, tässä on suomalainen tangoyleisö totemisoinut tangon, ja palvoessaan sitä palvoo myös itseään.

Kukaan ei omista tangoja, ei yksikään laulaja eikä yleisö. Niitä saa jokainen laulaa, tanssia ja kuunnella omalla tavallaan, tai olla kuuntelematta. Ei Astor Piazzollakaan kysellyt lupaa suomalaiselta tangon kuluttajilta vääntäessään tangon lähes tunnistamattomaksi konserttimusiikiksi, eikä tarvinnutkaan kysyä. Se olisi kuin muna neuvoisi kanaa.