Kun monia poliittisiksi vastustajiksimme itse kutsumia kiinnostaa se, mistä me Vihreät oikein olemme tulleet, äänestäjiä voisi kiinnostaa se, minne me olemme menossa. Kun meissä toisten poliittisten suuntausten edustajat nostavat tikun nokkaan sen yhden stalinistin, äänestäjä taas hämmentyy vaihtoehtojen runsaudesta. Ollako äänestämättä sitä stallaria vai terveyskeskuksen lakkauttajaa?
Vastaus siihen, mihin me olemme menossa, voisi löytyä sieltä, mistä me olemme tulleet. Ja vielä tarkemmin: keitä me olimme, ja keitä me olemme nyt. Jatkokysymys: miksi näihin kahteen kysymykseen niin kovin usein on eri vastaus?
Kun tutkin yhdistykseni historiamateriaalia 90-luvulta, huomioni kiinnittyy siihen, että tavoitan silloisten Vihreiden joukoista ihmisiä, jotka nimitasolla ovat minulle tuttuja. Heidän lisäkseen siellä on ihmisiä, joita en tunne, mikä selittynee osin uusporvoolaisuudellani. Tästä voikin jo päätellä, että silloisissa puolueaktiiveissa ja luottamushenkilöissä yksi ryhmä on hämmästyttävän aliedustettuna: nykyiset puolueaktiivit ja luottamushenkilöt. Missä he olivat 15-20 vuotta sitten, jos olivat vielä syntyneetkään? Ja missä ovat 15-20 vuoden takaiset puolueaktiivit?
Eivät ainakaan Vihreissä. Miksi? Miten demarit, Kokoomus ja Kepu sen tekevät, siis pitävät kiinni tekijöistään ja näkijöistään? Ehkä Vihreissä on ollut ja on mukana henkilöitä, jotka ovat turhautuneet siihen kun heidän suuri agendansa ei olekaan toteutunut, ja he ovat väsyneet hakkaamaan päätään seinään. Ehkä yleispolitiikot ovat, tai ainakin ovat olleet, Vihreissä aliedustettuina: ihmiset, joilta muuntautuminen kulttuuripoliitikosta päivähoitopoliitikoksi tai ympäristöpoliitikosta sivistyspoliitikoksi käy kuin kytkintä kääntämällä. Ehkä meillä ovat idealistit yliedustettuina.
Ei Vihreissä mukana pysymistä tarvitsisi pelätä: ei se välttämättä tarkoita sitä, että revitään mukaan kaikenkarvaisiin luottamustehtäviin ja ehdoille kissanristiäisiin. Taustatietäjille, talkoolaisille, kevytaktivisteille, mentoreille ja mesenaateillekin olisi käyttöä. Ja hei, mitä vikaa muuten olikaan ehdokkuudessa tai luottamustehtävissä, eikös juuri niiden takia olla lähdetty leikkiin mukaan?
Historian penkominen muistuttaa myös siitä, että Vihreillä olisi kasvupotentiaalia. Meillä Porvoossa oli neljä vihreää valtuutettua jo vuosina 1997-2000. Missä he ovat nyt? Ja miksi meillä ei ole nyt yhtään enempää valtuutettua? Ainakin osittain siksi, että meillä katoaa valtava määrä osaamista ja ihmisiä. Kaikki ideat, joilla entiset, tulevat ja potentiaaliset vihreät tavoitettaisiin nykyistä paremmin, ovatkin tervetulleita.
4 kommenttia:
Ehkä prekaariutemme näkyy tässäkin: politiikka on projekti, siinä missä työt tai opiskelukin.
Vaikka jäsenmäärämme kasvaa kiitettävästi nuoremmasta päästä, se vuotaa vanhemmasta päästä. Aliarvostamme kokemusta. Vanhojen osaajien asiantuntemusta pitäisi täsmähyödyntää, siten heidän tietonsa ei katoaisi ja he tuntisivat, että heitä arvostetaan.
Minä olin aktiivi vihreä vielä 90-luvulla Kuopiossa, mutta lopetin siinä vaiheessa, kun ilmastonmuutos, kasvissyönti ja homoilu syrjäyttivät luonnonsuojelun vihreiden politiikassa.
Ei politiikkaa voi tehdä sillä motiivilla, että pyritään valitsemaan teemat ja/tai politiikan tekemisen tapa siten, että se miellyttää mahdollisimman monia. Jos näin tekisimme, silloin olisimme Kokoomus.
Lähetä kommentti