Kuvan esittämällä lapsidumppaamolla ei ole mitään tekemistä oman subjektiivisen todellisuuteni kanssa, vaan se on puhdas retorinen sattuma.
Päivähoito on paitsi lapsien subjektiivinen oikeus, se on sitä myös vanhemmille. Kun nyt Suomen laissakin on todettu lapsien subjektiivinen päivähoito-oikeus, tämä mössö peittää alleen sen, että alun perin päivähoito kehitettiin naisten työssäkäynnin mahdollistajaksi. Suomessa tilanne on edelleenkin paljolti tämä, kiitos kelvottoman vanhempainvapaajärjestelmämme. Toisin on Islannissa ja Norjassa, jossa isät voivat viettää lastensa kanssa jopa puolikin vuotta. Suomalaisten isien, työtilanteesta ja työstä riippumatta, kannattaisikin mennä lakkoon, sillä omaan lapseen tutustuminen on perusihmisoikeus, ainakin jos suomalaisten edelleenkin halutaan lisääntyvän, ja etenkin jos heitä on tarkoitus siihen kannustaa.
Useimmilla on subjektiivinen oman kodin ulkopuolisen elämän tarve, ja koti-isyys tai kotiäitiys onkin parhaimmillaan määräaikainen ”projekti”, joka on varmasti oikea aika lopettaa viimeistään silloin kun molemmat osapuolet – siis vanhempi ja lapsi – alkavat tylsistymään.
Suomen päivähoitolaissa vuodelta 1974 korvattiin sana ”lastentarha” termillä ”päiväkoti.” Tämä kaiketikin siksi, että sana ”tarha” johtaa Suomessa ajatukset eläintarhaan; Norjassa sen sijaan termiä ”Barnehage” kehdataan edelleenkin käyttää, koska täällä se johtaa ajatukset puutarhaan. Opiksi siis suomalaisille: lastentarha ei ole leimaava termi, koska tarhaaminen ei ole negatiivinen proseduuri. Lapsien vapautta ei siis viedä samalla tapaa kuin häkkieläimien eläintarhassa, vaan lastentarhassa lapsia vaalitaan ja kasvatetaan, aivan kuten puutarhassa kasveja.
Tarhan kutsuminen kodiksi ja subjektiivista oikeuksista puhuminen voivat olla käsitemössöä, joiden tarkoitus on retorinen harhautus, mutta tietenkään päivähoito ei palaudu pelkäksi lapsien säilyttämiseksi. Jotkut puolustavat vakaumustaan uskonnollisella kiihkeydellä siitä, että lapsien paras hoitaja on oma vanhempi, ja että muita kontakteja lapsi ei sitten tarvitsekaan. Vastakkaisen näkemyksen puolustajilta en ole havainnut vastaavaa paatosta; ehkä tämä johtuukin siitä, että lapsien kotihoidon puolustajat taitavat usein olla vanhoillisuskonnollisia, tai ainakin heidän arvomaailmassaan on paljon yhteneväisiä piirteitä vanhoillisuskonnollisten kanssa, uskonnosta riippumatta. Tässä tapauksessa uskonkappaleena on lapsen paras.
On kuitenkin lapsen paras, että hänen vanhemmallaan on kodin ulkopuolista elämää, että hän voi harrastaa, käydä töissä, tavata muita aikuisia. Muuten aikuinen taantuu sisäänpäinkääntyneeksi kränkyksi, joka ei lopulta osaa enää edes puhua. Jos vanhempi on lapsensa kanssa kotona, lähtökohtaisesti sosiaaliset kontaktit puuttuvat molemmilta, niin lapselta kuin vanhemmaltakin. Päiväkotiryhmässä lapsi voi saada ystäviä, ja ystävien vanhemmista voi tulla myös vanhempien ystäviä. Näin päiväkoti voi integroida paikallisyhteisöön koko perheen, jos siis hyvin käy. Tämä integraatiotarve kasvaa yleensä suoraan verrannollisesti paikkakunnalla (ja alueella ja maassa) asumisajan lyhyyden mukaan. Toisin sanoen, mitä kauempaa perhe on kotoisin, sitä vähemmän heillä keskimäärin on kontakteja paikallisväestöön ja sitä vähemmän he ovat juurtuneita paikallisyhteisöön. Tai kehen hyvänsä. Tosin, ovat joidenkin maahanmuuttajaryhmien ghettoutuneet kontaktit sosiaalisia verkostoja nekin.
Onkin hullua, että yhtäältä kaikki kaupungit nykyään vannovat kestävän – niin inhimillisesti kuin ympäristöllisesti – kehityksen nimiin, mutta kuitenkin tarjoavat päivähoitopaikkoja sellaisista paikoista, että pelkästään päivähoitopaikan, kodin ja/tai työpaikan välin kulkemiseen menee perheeltä päivittäin neljä tuntia, jos heillä ei ole autoa. Ja tämä kaupungissa, jossa kuitenkin on varsin kattava joukkoliikenne. Ei pitäisi kuitenkaan valittaa. Jos Helsingin mittakaavassa oma päivähoitojärjestelyni vertautuisi tilanteeseen, jossa Kannelmäestä veisin lapseni päivähoitoon vaikkapa Taliin, niin mahdollista olisi myös joutua viemään hänet vaikkapa Tammisaloon. Näin päiväkodissa mahdollisesti hankittujen ystävyyssuhteiden ylläpitäminen käy kohtuuttoman työlääksi.
Mitä vähemmän perhe on asunut alueella, sitä suurempi tarve tällä on kiinnittyä paikallisyhteisöön, eli integroitua. Julkinen päivähoito Norjassa ei ainakaan tue integraatiotavoitteita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti