Olen tässä viime ajat tehnyt henkistä pesänselvitystä ja hyvästijättöä suhteessani helsinkiläisyyteen. Koska en ole enää pitkään kokenut Helsingin ydinkeskustaa omakseni, minulle on jokseenkin sama, mitä siellä tapahtuu. Tai ei sentään: minulle ei ole aivan sama, hymyilevätkö pääkaupunkimme kasvot vai pyllistävätkö ne kaupunkiin saapuville tai sieltä poistuville satunnaisille matkailijoille.
Olen ilmeisesti onnistunut aika hyvin vieraantumisessani. Tästä osoituksena on välinpitämättömyyteni Helsingin paraatihankkeisiin, kuten Jätkäsaaren tornihotelliin ja Guggenheimiin. Niissä sekoitetaan Wow-efekti kaupunkikuvaan tai ainakin kaupungin kasvoihin. Minulle ei ole juuri mitään henkilökohtaista väliä, miten näiden käy. Jos saisin äänestää, niin tornihotellista äänestäisin tyhjää ja Guggeen vastaukseni olisi ehdoton ehkä.
Välinpitämättömyyteni on minulle aivan uutta. Yleensä minua ei ole estänyt olemasta jotakin mieltä sekään etten tiedä jostakin hölökäsen pöläystä. Yllätyksekseni havainto välinpitämättömyydestäni onkin helpotus.
Minulle ei sen sijaan ole ollenkaan sama, miten Helsinkiin pääsee ja miten sieltä pääsee pois. Siksi olenkin sotkeutunut porvoolaistuneena vihreänä siihen, miten näiden kaupunkien välitse ja miksei ohitsekin joukkoliikenne on järjestetty.
Tuhotkaa siis kaikin mokomin pääkaupunkimme, kunhan pidätte huolta, että minulla on jatkossakin nähtävissäni muistoihini museoitu Helsinki. Pääkaupunkilaisten kaupunkisuunnitteluvirkamiesten ja kovaa betonilinjaa edustavien autojen ystävien kannattaa kuitenkin jatkossakin vilkuilla olkansa ylitse. En tule koskaan jättämään rauhaan Keskuspuistoa tai Kaarelaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti