Kauppalehden jutun mukaan akateemisten työttömien määrä on lisääntynyt vuoden aikana 26%. Kun keskustelin tästä Facebookissa jakamastani uutisesta akateemisesti koulutettujen ystävieni kanssa, työelämässä katkeroituneiden tai ainakin pettyneiden määrä on varmaankin lisääntynyt vielä enemmän. Eikä itsesäälin, -inhon tai marttyyriuden suosta ole helppo nousta. En tunne ketään työnantajaa, jolle pettymys omaan työuraansa olisi meriitti.
Moni näistä ystävistäni ja moni muukin ystäväni kokee tulleensa petetyiksi. En tosin tiedä, kuka on pettänyt. Yhteiskunta kun se on tarjonnut ilmaisen koulutuksen ja ottanut sitten pois ne työpaikat joita oli vielä opiskelujen aloittamisen aikaan? Sehän on vähän kuin vetäisi maton pois alta.
Kyllä minä ymmärrän että sitä tuntee itsensä pettyneeksi jos ei ole lunastanut omia nuoruudenodotuksiaan. Joskin meiltä on saatettu ryövätä työpaikat, niin ehkä me olimme nuorina vähän epärealistisia. Nuori kun tuntee vain mahdollisuuksia, ei rajoja. Ne rajat tulevat vastaan vasta työelämässä, tekemättömien väitöskirjojen tai saamattomien vakituisten tutkijanpestien (eihän sellaisia ole), diplomaatinpaikkojen tai Hesarin toimittajan työpaikkojen muodossa (onkohan se niin kivaa).
Toivoisin, että me akateemiset muistaisimme sen, että vaikka voikin tuntua tuhlaukselta olla konekirjoittava valtiotieteilijä tai siivoova filosofian tohtori, niin kyllä minä ainakin paremmin osaan jäsentää sen maailman, jossa elän sosiologian, filosofian, sosiaalipsykologian ja kaupunkimaantieteen opintojeni kautta ja niiden takia kuin ilman niitä. Osaan arvostaa työn ulkopuolista elämää, jossa voi omistautua edelleen näiden asioiden harrastamiselle ja ymmärrän, että työn ulkopuolinen elämä on yhdessäoloyhteisöjen, työelämä asiayhteisöjen maailmaa. Ymmärrän myös tieteellisten vallankumousten teorian kautta, että mikään sosiaalinen maailma tai toimintakulttuuri ei muutu hetkessä. Samoin ymmärrän, että Michel Foucault oli nähnyt juuri minunkin työpaikkani ja miksi kaikki arkipäiväiset toimemme saavat värejä kun muistelemme Harold Garfinkelin häirintäkokeita kommunikaation itsestäänselvyyksien murtamisesta.
Opiskelu siis ehdottomasti on rikastuttanut elämääni, tapaani nähdä maailmaa. Se on antanut minulle välineitä ymmärtää sitä maailmaa, jossa elän, ja tämä ymmärrys auttaa siinä maailmassa myös elämään. Sen lisäksi opiskelu itsessään oli rajattoman onnellisuuden aikaa, koska silloin tunsin itseni rajattomaksi. Köyhää oli mutta sosiaalisesti ja henkisesti äärettömän rikasta: koko ajan tutustui uusiin ihmisiin - joista moni onneksi vieläkin rikastuttaa elämääni ystävinäni - ja koko ajan oppi ja löysi jotakin uutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti