Mitä vanhemmaksi tulen, sitä nihkeämmin olen alkanut suhtautumaan avustettuun kuolemaan, jota jotkut armomurhaksikin sanovat, eli eutanasiaan. Miksi?
Ensiksikin kyseessä on ammattieettinen ongelma. Ei minkään ammattikunnan kontolle voi sälyttää sen ratkaisevan napin painamista. Kyse on myös laajemmasta eettisestä ongelmasta: ei kenenkään omatunnolle voi sälyttää tällaista taakkaa, ei silloinkaan, vaikka kuoleva olisikin itse esittänyt kuolemisen omana toivomuksenaan. Toki kuolemisessa avustaminen tällaisessa tilanteessa, jossa kuolevan oma toive on dokumentoitu, on perin ymmärrettävää, ja dokumentoidun kuolintoiveen pitääkin olla lieventävä asianhaara.
Toinen ongelma eutanasiassa liittyy moraalisen kaltevan pinnan argumentaatioon, jollaista moni tuntemani korkeakoulutettu itseään suvaitsevaisena pitävä ihminen yleensä vierastaa argumentaation formaalisena rakenteena: eutanasiasta on hyvin lyhyt matka etukäteiseen eutanasiaan, jossa esimerkiksi vaikeasti syntymäsairaita lapsia alettaisiin karsimaan muka elinkelvottomina. Kalle Könkkölältä voi kysyä asiasta lisää.
Kolmas syy minulle hylätä eutanasia on myös kalteva pinta -tyyppinen argumentti: mahdollisuudesta voi helposti syntyä moraalinen velvoite. Eutanasian mahdollisuus glorifioisi vakavasti sairaiden, vammaisten, vanhusten tai vaikka vain väliaikaisesti itsensä hyödyttömiksi tuntevien omaehtoisen exituksen takavasemmalle, pois rasittamasta yhteiskunnallista huoltosuhdetta. Eutanasia antaisi joillekin moraalisen velvoitteen itsemurhaan.
Näitä asioita paljon minua enemmän pohtineen Kalle Könkkölän argumentteja asiasta voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa. Myös Tuomas Tuure on esittänyt aiheesta pohtimisen arvoisia huomioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti