Kunnallispoliitikot ovat masokisteja. Kiitosta he saavat aniharvoin, ei sillä, että marttyyriksikään heidän kannattaisi ryhtyä, sillä ken leikkiin ryhtyy, hän sen kestäköön.
Paikallispoliitikolla on parasta olla itsellään kristallinkirkkaana mielessä syy, miksi hän on lähtenyt leikkiin mukaan. Häneen nimittäin kohdistuu hyvin ristiriitaisia rooliodotuksia: kollegat sekä oikealta, vasemmalta, sisältä, ulkoa, alta ja päältä edellyttävät häneltä ammattimaista asennetta ja otetta; yhtäältä kokopäiväistä kuntalaisten edustamista, toisaalta kymmenottelijan yleispoliittista laaja-alaisuutta.
Kunnallispoliitikon pitää siis olla kiinnostunut oman kuntansa asioista laidasta laitaan, mutta ei mistään muusta. Jos laitat nokkasi entisten tai tulevien kotikuntiesi asioihin, turpaan tulee joko siitä, että et osaa keskittyä tai sitten siitä että mitä sinä nakkikiskavaras tänne tulet.
Kun muut kunnallispoliitikot toivovat kunnallispoliitikolta ammattipoliitikon eetosta, sen sijaan kuntalaiset edellyttävät amatööriyttä, joka silkasta rakkaudesta aiheeseen laiminlyö kotiaan, taloaan ja työtään vain heidän asiansa eteen. Ja jos poliitikko osoittautuukin vaikuttamisen ammattilaiseksi, tämä ei ole meriitti vaan osoitus broilerista, joka ei ole koskaan tiennyt, miltä lattiakanalan vapaus maistuu kun ei ole koskaan sitä kokeillut.
Poliitikko siis ei saa olla ammattilainen ja toisaalta häneltä vaaditaan ammattimaisuutta, ja sitten kuitenkin kaikki varomattomat ehdotukset edes puolipäiväisestä palkkauksesta tai jopa luottamusmiespalkkioiden nostosta tulkitaan eliitin hyvä veli -kerhon keskinäisen vieraantuneisuuden osoitukseksi ja kiittämättömyydeksi.
Miksi sitten joku lähtee paikallispolitiikkaan? Luultavasti siksi, että saadaan kiksejä vaikuttamisentunteesta, jota ei pidä sekoittaa valtaan eikä edes vaikuttamiseen. Tunne, oli sitten kuinka illusorinen hyvänsä, että ihminen voisi olla subjekti, oman tai edes jonkin tarinan kuljettaja, saa elämän tuntumaan mielekkäältä. Uskon, että politiikkaan lähtevät ihmiset, jotka eivät halua tyytyä toisten tarinoihin vaan kirjoittaa ne itse, jotka haluavat edes yrittää.
Minä pidän politiikkaa ihan arkipäiväisen oman elämän mielekkyydenannon, subjektiuden erityislajina ja kansalaisvaikuttamisen jatkeena, aivan samoin kuin näen politiikan osana elämää enkä esimerkiksi päinvastoin. Puolueet ovat tämän toiminnan institutionaalisia välineitä, eivät sen vähempää mutta eivät sen enempää. Aivan samoin kun on parempia ja vähemmän sopivia vaatteita, niin on myös vähemmän ja paremmin sopivia puolueita, ei täydellisiä. Vaikka näkemykset välineen sopivuudesta kohtaavat, välttämättä ihmiset eivät aina kuitenkaan jaa samaa käsitystä niistä tavoista, joilla tuota välinettä käytetään.
Puolueiden väline- ja itseisarvoisuus palautuvat paljolti siihen, millaisiksi yhteisöiksi ne näkee: pitääkö niitä ensisijaisesti Gesellschaft-tyyppisinä asiayhteisöinä vai Gemeinschaft-lajisina yhdessäoloyhteisöinä. Mitä enemmän politiikka ammatillistuu, sitä enemmän Gemeinschaft paradoksaalisesti korostuu, koska mitä enemmän puoluepoliittisessa toiminnassa mukana olevat henkilöt kouluttavat itseään poliittisina osaajina, sitä paremmin he myös alkavat viihtymään keskenään, jolloin harva enää muistaa mikä oli muna ja mikä kana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti