Kunnallispoliitikot ovat masokisteja. Kiitosta he saavat aniharvoin, ei sillä, että marttyyriksikään heidän kannattaisi ryhtyä, sillä ken leikkiin ryhtyy, hän sen kestäköön.
Paikallispoliitikolla on parasta olla itsellään kristallinkirkkaana mielessä syy, miksi hän on lähtenyt leikkiin mukaan. Häneen nimittäin kohdistuu hyvin ristiriitaisia rooliodotuksia: kollegat sekä oikealta, vasemmalta, sisältä, ulkoa, alta ja päältä edellyttävät häneltä ammattimaista asennetta ja otetta; yhtäältä kokopäiväistä kuntalaisten edustamista, toisaalta kymmenottelijan yleispoliittista laaja-alaisuutta.
Kunnallispoliitikon pitää siis olla kiinnostunut oman kuntansa asioista laidasta laitaan, mutta ei mistään muusta. Jos laitat nokkasi entisten tai tulevien kotikuntiesi asioihin, turpaan tulee joko siitä, että et osaa keskittyä tai sitten siitä että mitä sinä nakkikiskavaras tänne tulet.
Kun muut kunnallispoliitikot toivovat kunnallispoliitikolta ammattipoliitikon eetosta, sen sijaan kuntalaiset edellyttävät amatööriyttä, joka silkasta rakkaudesta aiheeseen laiminlyö kotiaan, taloaan ja työtään vain heidän asiansa eteen. Ja jos poliitikko osoittautuukin vaikuttamisen ammattilaiseksi, tämä ei ole meriitti vaan osoitus broilerista, joka ei ole koskaan tiennyt, miltä lattiakanalan vapaus maistuu kun ei ole koskaan sitä kokeillut.
Poliitikko siis ei saa olla ammattilainen ja toisaalta häneltä vaaditaan ammattimaisuutta, ja sitten kuitenkin kaikki varomattomat ehdotukset edes puolipäiväisestä palkkauksesta tai jopa luottamusmiespalkkioiden nostosta tulkitaan eliitin hyvä veli -kerhon keskinäisen vieraantuneisuuden osoitukseksi ja kiittämättömyydeksi.
Miksi sitten joku lähtee paikallispolitiikkaan? Luultavasti siksi, että saadaan kiksejä vaikuttamisentunteesta, jota ei pidä sekoittaa valtaan eikä edes vaikuttamiseen. Tunne, oli sitten kuinka illusorinen hyvänsä, että ihminen voisi olla subjekti, oman tai edes jonkin tarinan kuljettaja, saa elämän tuntumaan mielekkäältä. Uskon, että politiikkaan lähtevät ihmiset, jotka eivät halua tyytyä toisten tarinoihin vaan kirjoittaa ne itse, jotka haluavat edes yrittää.
Minä pidän politiikkaa ihan arkipäiväisen oman elämän mielekkyydenannon, subjektiuden erityislajina ja kansalaisvaikuttamisen jatkeena, aivan samoin kuin näen politiikan osana elämää enkä esimerkiksi päinvastoin. Puolueet ovat tämän toiminnan institutionaalisia välineitä, eivät sen vähempää mutta eivät sen enempää. Aivan samoin kun on parempia ja vähemmän sopivia vaatteita, niin on myös vähemmän ja paremmin sopivia puolueita, ei täydellisiä. Vaikka näkemykset välineen sopivuudesta kohtaavat, välttämättä ihmiset eivät aina kuitenkaan jaa samaa käsitystä niistä tavoista, joilla tuota välinettä käytetään.
Puolueiden väline- ja itseisarvoisuus palautuvat paljolti siihen, millaisiksi yhteisöiksi ne näkee: pitääkö niitä ensisijaisesti Gesellschaft-tyyppisinä asiayhteisöinä vai Gemeinschaft-lajisina yhdessäoloyhteisöinä. Mitä enemmän politiikka ammatillistuu, sitä enemmän Gemeinschaft paradoksaalisesti korostuu, koska mitä enemmän puoluepoliittisessa toiminnassa mukana olevat henkilöt kouluttavat itseään poliittisina osaajina, sitä paremmin he myös alkavat viihtymään keskenään, jolloin harva enää muistaa mikä oli muna ja mikä kana.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste arvot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste arvot. Näytä kaikki tekstit
21.10.2012
Mitä väliä arvoilla on kuntavaaleissa?
Kuntavaaleissa ei päätetä sukupuolineutraalista avioliitosta sen kummemmin kuin EU-tuistakaan. Enkä voi olla lakkauttamassa "pakkoruotsia" Porvoon kouluista, mikä saatettakoon muillekin tietoon kuin sille miehelle, joka peräänkuulutti minulta vaaliteltalla tämmöisiä. Se ei nimittäin ole kunnallispoliittinen asia. Mitä väliä sitten on sillä, mitä mieltä minä olen tällaisista asioista, joista ei näissä vaaleissa ole kysymys?
Yllättävänkin paljon. Edustuksellisessa demokratiassa haetaan sellaista ehdokasta, jonka harkintakykyyn voi luottaa silloinkin kun hän ei ole äänestäjän kanssa samaa mieltä. Sellaista ehdokasta ei nimittäin löydykään, muita kuin itse. Jos äänestäjä vaatii tällaisen ehdokkaan löytymistä, hänen on pakko lähteä itse ehdolle.
Vaikka minulla on joitakin niin tärkeitä kysymyksiä, että niitä voi pitää kynnyskysymyksinä, suurin kynnyskysymys on kuitenkin tämä: onko ehdokas fiksu, harkintakykyinen ja inhimillinen tyyppi. Mukava hänen ei ole pakko olla, kunhan ei ole täysi ***pää. Sillä, miltä hän näyttää, onko hän vaikka kolmion muotoinen, ei ole mitään merkitystä, kuten hänen nimellänsä, onko Virtanen tai von Kügelgen, tai sillä, miten hän pukeutuu tai millaista musiikkia hän kuuntelee. Arvoilla on kuitenkin väliä.
Ehdokkaan arvomaailma paljastaa ehdokkaan. Maailmankuva sisältää ihmiskuvan, ja ihmiskuva tarjoaa tulkintakartan siitä, miten ehdokas suhtautuu myös kunnallispoliittisiin kysymyksiin. Siksi esimerkiksi ihmisoikeus ja tasa-arvo ovat mitä kunnallispoliittisimpia kysymyksiä: siitä, miten ehdokas suhtautuu esimerkiksi vähemmistöihin, voi vetää suoran loogisen jatkumon siihen, miten hän kohtelee näitä vähemmistöjä. Ja siitä, miten ehdokas kohtelee vähemmistöjä, voi vetää suoran yhtäläisyysmerkin sen kanssa, miten näiden vähemmistöjen oikeudet toteutuvat, myös kunnallispolitiikassa: suunnitellaanko kaupunkia autoilevien heteromiesten vai rollaattoreilla liikkuvien mummojen ehdoilla? Tai: voidaanko kahdesta tasaveroisesta hakijasta valita kunnalliseen tai kuntayhtymän virkaan homoseksuaali? Tai: nähdäänkö ruotsinkieliset palvelut puolustamisen arvoisiksi.
Tehtäköön siis tässä selväksi: vaikka kuntavaaleissa ei ole kyse EU-tuista, ja niistä on turha kysyä minulta vaaliteltoilla mitään, niin kannatan kuitenkin sitä, että Suomen tärkeimmän kauppa-alueen kilpailukyvystä huolehditaan, koska se on kyllä Porvoonkin etu. Ja vaikka kuntavaaleissa ei äänestetä sukupuolineutraalista avioliittolaista tai adoptioista, niin olen kyllä sitä mieltä, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia riippumatta sukupuolestaan tai sukupuolisesta suuntautumisestaan, uskonnostaan, iästään, kielestään, ihonväristään tai yhtään mistään. Saatettakoon myös yleisesti tietoon se, että en ole todellakaan lisäämässä ihmisen syntymäpaikasta tai sosiaalisesta asemasta johtuvien lähtökohtien mahdollisuuksien epätasa-arvoa, ja tämä koskee myös kieliryhmien saamia palveluita. En ole siis lakkauttamassa pakkoruotsia tai ruotsinkielisiä palveluita. Aivan varmasti en myöskään ole kieltämässä Suvivirttä kouluista, sillä historiattomuus ja kulttuurittomuus on - arvottomuutta.
Yllättävänkin paljon. Edustuksellisessa demokratiassa haetaan sellaista ehdokasta, jonka harkintakykyyn voi luottaa silloinkin kun hän ei ole äänestäjän kanssa samaa mieltä. Sellaista ehdokasta ei nimittäin löydykään, muita kuin itse. Jos äänestäjä vaatii tällaisen ehdokkaan löytymistä, hänen on pakko lähteä itse ehdolle.
Vaikka minulla on joitakin niin tärkeitä kysymyksiä, että niitä voi pitää kynnyskysymyksinä, suurin kynnyskysymys on kuitenkin tämä: onko ehdokas fiksu, harkintakykyinen ja inhimillinen tyyppi. Mukava hänen ei ole pakko olla, kunhan ei ole täysi ***pää. Sillä, miltä hän näyttää, onko hän vaikka kolmion muotoinen, ei ole mitään merkitystä, kuten hänen nimellänsä, onko Virtanen tai von Kügelgen, tai sillä, miten hän pukeutuu tai millaista musiikkia hän kuuntelee. Arvoilla on kuitenkin väliä.
Ehdokkaan arvomaailma paljastaa ehdokkaan. Maailmankuva sisältää ihmiskuvan, ja ihmiskuva tarjoaa tulkintakartan siitä, miten ehdokas suhtautuu myös kunnallispoliittisiin kysymyksiin. Siksi esimerkiksi ihmisoikeus ja tasa-arvo ovat mitä kunnallispoliittisimpia kysymyksiä: siitä, miten ehdokas suhtautuu esimerkiksi vähemmistöihin, voi vetää suoran loogisen jatkumon siihen, miten hän kohtelee näitä vähemmistöjä. Ja siitä, miten ehdokas kohtelee vähemmistöjä, voi vetää suoran yhtäläisyysmerkin sen kanssa, miten näiden vähemmistöjen oikeudet toteutuvat, myös kunnallispolitiikassa: suunnitellaanko kaupunkia autoilevien heteromiesten vai rollaattoreilla liikkuvien mummojen ehdoilla? Tai: voidaanko kahdesta tasaveroisesta hakijasta valita kunnalliseen tai kuntayhtymän virkaan homoseksuaali? Tai: nähdäänkö ruotsinkieliset palvelut puolustamisen arvoisiksi.
Tehtäköön siis tässä selväksi: vaikka kuntavaaleissa ei ole kyse EU-tuista, ja niistä on turha kysyä minulta vaaliteltoilla mitään, niin kannatan kuitenkin sitä, että Suomen tärkeimmän kauppa-alueen kilpailukyvystä huolehditaan, koska se on kyllä Porvoonkin etu. Ja vaikka kuntavaaleissa ei äänestetä sukupuolineutraalista avioliittolaista tai adoptioista, niin olen kyllä sitä mieltä, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia riippumatta sukupuolestaan tai sukupuolisesta suuntautumisestaan, uskonnostaan, iästään, kielestään, ihonväristään tai yhtään mistään. Saatettakoon myös yleisesti tietoon se, että en ole todellakaan lisäämässä ihmisen syntymäpaikasta tai sosiaalisesta asemasta johtuvien lähtökohtien mahdollisuuksien epätasa-arvoa, ja tämä koskee myös kieliryhmien saamia palveluita. En ole siis lakkauttamassa pakkoruotsia tai ruotsinkielisiä palveluita. Aivan varmasti en myöskään ole kieltämässä Suvivirttä kouluista, sillä historiattomuus ja kulttuurittomuus on - arvottomuutta.
19.12.2011
Pekka Haavisto on minun presidenttini
Minun presidenttini on ulkopolitiikan ja arvojen johtaja. Arvojohtaja on sellainen henkilö, joka ottaa kantaa sellaisen Suomen puolesta, jossa kaikki voivat kokea olevansa arvostettuja, hyväksyttäviä ja kelpaavia: syntyperäiset ja maahanmuuttajat, kaupunkilaiset, lähiöläiset ja maalaiset, vaaleat ja tummat, terveet ja sairaat, miehet ja naiset, kristityt, muslimit, ateistit ja agnostikot. Ulospäin avautuvan, ei sisäänpäin sulkeutuvan Suomen puolestapuhuja. Sellainen henkilö on Pekka Haavisto.
Presidentti edustaa kaikkia, erilaisia, eri tavoin eläviä ihmisiä, myös niitä, jotka eivät itse äänestäneet tätä nimenomaista ehdokasta presidentiksi. Todellinen arvojohtaja on vastakkainasettelujen ja ennakkoluulojen yläpuolella. Todellisena arvojohtajana hän hyväksyisi muiden ihmisten ja jopa omaa elämäntapaansa rajoittavia näkemyksiä esittävät ihmiset, mutta ei näitä näkemyksiä.
Elämäntavat, musiikkimaut, hiusten värit, maailmankatsomukset ja seksuaalinen suuntautuminen eivät ole arvovalintoja. Sen sijaan suhtautuminen niihin on mitä suurimmassa määrin arvovalinta, ja tässä presidentin tulee ottaa voimakas, oikeudentuntoinen, humaani ja humanistinen kanta.
Pekka Haavisto on minun presidenttini, maassa, jossa kukaan ei ole toista parempi eikä huonompi toista, vaan jossa kaikkien erilaisuus tunnustetaan ja sitä arvostetaan, heikompia autetaan ja kaikkia kuunnellaan. Tätä kuvaa Suomesta haluan välittää ulos, ja tästä presidentin kuuluu muistuttaa myös ajoittain eksyksiin harhautuneita lampaitaan.
Presidentti edustaa kaikkia, erilaisia, eri tavoin eläviä ihmisiä, myös niitä, jotka eivät itse äänestäneet tätä nimenomaista ehdokasta presidentiksi. Todellinen arvojohtaja on vastakkainasettelujen ja ennakkoluulojen yläpuolella. Todellisena arvojohtajana hän hyväksyisi muiden ihmisten ja jopa omaa elämäntapaansa rajoittavia näkemyksiä esittävät ihmiset, mutta ei näitä näkemyksiä.
Elämäntavat, musiikkimaut, hiusten värit, maailmankatsomukset ja seksuaalinen suuntautuminen eivät ole arvovalintoja. Sen sijaan suhtautuminen niihin on mitä suurimmassa määrin arvovalinta, ja tässä presidentin tulee ottaa voimakas, oikeudentuntoinen, humaani ja humanistinen kanta.
Pekka Haavisto on minun presidenttini, maassa, jossa kukaan ei ole toista parempi eikä huonompi toista, vaan jossa kaikkien erilaisuus tunnustetaan ja sitä arvostetaan, heikompia autetaan ja kaikkia kuunnellaan. Tätä kuvaa Suomesta haluan välittää ulos, ja tästä presidentin kuuluu muistuttaa myös ajoittain eksyksiin harhautuneita lampaitaan.
13.4.2011
Nuorisovaalien opetus
Nuorisovaaleissa eniten äänestettiin Uudellamaalla (mukaanlukien Helsinki) ja Vaasan piirissä. Vaasan äänestysalueella suosituin puolue oli Keskusta, jonka kannatus oli miltei kaksinkertainen (27,4%) koko maan keskiarvoon (15,9%). Missään muualla Keskustaa ei äänestetty niin paljoa kuin Pohjanmaalla. Vihreät saivat Vaasan vaalipiirissä vain 5,4% kannatuksen kun taas valtakunnallisesti heitä äänesti 14,1% ja Helsingissä peräti 22,4%. Myös Vasemmistoliiton kannatus oli Pohjanmaalla selvästi alle keskiarvon; siellä heitä äänesti vain 2,4%, joka on nipin napin kolmannes valtakunnallisesta tuloksesta (7,1%). RKP:n suuri osuus Vaasan vaalipiirissä (14,8%) selittyy yksinkertaisesti sillä, että alueella on lähes umpiruotsinkielisiä kuntia.
Helsingin ja Vaasan vaalituloksessa ei kuitenkaan ole mitään muuta yhteistä kuin äänestysaktiivisuus. Vaasan piirin suurin puolue Keskusta saa Helsingissä vain 6,9% kannatuksen, mikä on heidän heikoin vaalipiirikohtainen tuloksena, mikä sekin jo on hämmästyttävän paljon. Kristilliset saivat samaten kaikkein heikoimman vaalipiirikohtaisen tuloksensa Helsingistä, SKP taas kaikkein parhaan.
Mitä tulokset kertovat? Mikä niitä selittää? Väitän, että tärkein selittävä muuttuja löytyy suhteessa yksilöllisyys-yhteisöllisyys –akseliin. Toinen akseli on arvokonservatismi-arvoliberalismi, jonka taustalla löytyy yhtenä selittävänä muuttujana edellämainittu yksilö-yhteisö –ulottuvuus ja piilevänä muuttujana ainakin uskonnollisuus, joka selittää osaltaan tiivistä sitoutumista oman uskonyhteisönsä arvoihin ja yhteisöllisiin arvoihin yleensäkin. Durkheimin sanoin, uskontohan on yhteiskunnan moraalinen kitti, jolla yhteiskunta pyhittää itsensä.
Uskonnollisuudesta ja yhteisöllisestä referenssistä seuraa välttämättä perinteisempiin arvoihin sitoutuminen kuin atomistisesta maallisuudesta. Kaikkein ateistisimmat yksilöt kieltävät koko arvoakselin olemassaolon, ollen nihilistejä.
Tässä on tarpeen tarkentaa yksilöyden ja yksilöllisyyden eroa. Ero löytyy arvoista. En väitä, että maallisuus ja yksilöys korreloisivat positiivisesti, mutta ero löytyy siitä, missä määrin yksilö arvostaa yhteisöllisiä arvoja. Uskonnollinen ihminen toteuttaa yksilöyttään maallistunutta ihmistä yhteisöllisemmin perustein ja motiivein.
Tietenkin edelläkuvatut ovat yleistyksiä. Eivät kaikki pohjalaiset ole uskonnollisia arvokonservatiiveja konformisteja, mutta Pohjanmaalla se on yleisempää kuin Uudellamaalla, vielä tarkemmin Helsingissä. Uusimaa on pienenä alueenakin varsin heterogeeninen: Kauniaisten ja Askolan maailmoita erottaa toisistaan enemmän kuin 100 kilometriä. Mutta on ero Pedersören ja Lapuankin välillä tuntuva. Uskallan kuitenkin olettaa, että Vihreiden äänestäjät ovat keskimäärin maallistuneempia kuin Keskustan kannattajat ja Vihreiden kannattajat toimivat ja ajattelevat atomistisemmin kuin keskustalaiset.
Kommunistien suosio itse asiassa vahvistaa teorian, tai ainakin tarkentaa syy-seuraussuhteita. Kun ainakin marxilaiset kommunistit ovat tunnustuksellisia ateisteja mutta he pitävät toimintaansa ohjaavana ylimpänä aatteellisena ohjenuorana kollektiivin etua, kommunistien suhteellisen suuri suosio maallistuneessa Helsingissä osoittaa että yhteisöllisyys ei selitä uskonnollisuutta vaan uskonnollisuus yhteisöllisyyden.
Mikä sitten selittää, että samaan määrälliseen lopputulokseen voidaan päätyä laadullisesti vastakkaisista lähtökohdista? Kun uskonnollisuus ja yhteisöllisyys viitoittavat esimerkkiä yksilölle ja voivat jopa painostaa häntä toimimaan kunnon kansalaisen tavoin, niin maallistuneessa, atomistisessa yksilöytymisessä taas äänestäminen ymmärretään asiakkuutena, kuluttajavalintana, joka on oman oman yksilökäyttäytymisen korkein ilmentymä.
3.4.2011
Kaupunkimetsät ovat palvelu
Kaupunkimetsillä ja muulla kaupunkiluonnolla on itseisarvo paikallisen biodiversiteetin takaajina. Niillä on kuitenkin myös välinearvo: ne opettavat kaupunkilaisille luontosuhdetta ja antavat luontokokemuksia. Minäkin olen Helsingin Keskuspuistossa tavannut esimerkiksi korpin, palokärjen ja ketun. Lisäksi kaupunkiluonto tarjoaa paikan arki- ja lähiliikuntaan, oli kyse sitten työmatkapyöräilystä, koiranulkoilutuksesta ja mahdollisuuden pienimuotoiseen lähiravinnon keräämisen: sienestykseen ja marjastukseen. Tämä mahdollisuus lähi- ja arkiliikuntaan vähentää liikenteen tarvetta: omalta ovelta voi lähteä hiihtämään, juoksemaan tai pyöräilemään Tahko Pihkalan hengessä. Heikoimmin liikkuvat ihmiset ovat tästä mahdollisuudesta kaikkein riippuvaisimpia: esimerkiksi Laakson alueen vanhuksille nurkalta alkava Keskuspuisto on ihmisarvoisen kaupunkielämän elinehto. Eikä se kotitarveluomuruokakaan ole mikään vähäpätöinen asia: itse olen elänyt pitkiäkin aikoja Keskuspuistosta ja Talin metsistä keräämilläni sienillä.
Äskettäin pidetyssä (13.4.) Helsingin Vihreiden seminaarissa tutkija Susanna Lehvävirta edusti välittävää kantaa, jossa päästään eroon itseisarvon ja välinearvon jaottelusta. Lehvävirta puhui kaupunkimetsistä ekosysteemipalveluina, jotka ovat tärkeitä kaupunki-ilman puhdistavina hiilinieluina, sade-ja tulvaveden imevinä kaupungin kosteuden säätelijöinä ja tietenkin myös asukkaiden virkistäjinä. Kaupunkiluonto on kaupunkilaisten palvelu, ja mitä enemmän kaupunkilaisia, sitä enemmän myös tarvetta virkistyskäyttöön soveltuville lähiviheralueille. Käyttö luonnollisesti myös kuluttaa, ja Lehvävirran mukaan onkin tärkeää jättää osa kaupunkimetsistä hoitamatta. Valikoiva hoitamattomuus on tärkeää paitsi biodiversiteetin ja sukkession kannalta, se myös suojaa metsiä liialliselta kulumiselta. Tätä ei kuitenkaan olla riittävästi ymmärretty Helsingin kaupungin metsien hoidossa, jossa on hallinnut aivan liiaksi talousmetsien hoidosta lähtevä traditio.
Kaupunkimetsät ovat demokraattisia: ne eivät erottele käyttäjiään tulotason mukaan. Siinä ne jatkavat englantilaista commons-perinnettä, jolla viitataan yhteisesti käytettyyn, jopa yhteisesti omistettuun maahan. Ne ovat commonseja myös käsitteen muissa merkityksissä: ne ovat ulkoilmaelämän paikkoja ja jopa demokraattisen osallistumisen laboratorioita: kaupunkimetsät tuovat näkyviksi kaupunkitilaan liittyvät intressit. Kaupunkimetsien maa on nimittäin arvokasta, nostaen lähialueiden asuntojen arvoa.
Kaupunkimetsistä ja –metsissä on käyty taisteluita, koska niitä Helsingin valtuustopuolueista ainakin kokoomus ja demarit pitävät tonttimaareservinä, josta sopii tarpeen tullen lohkoa, vedoten siihen että Helsinki olisi muka jotakin skutsia. Samat puolueet ovat myös järjestelmällisesti torpanneet kaikki aikeet perustaa kansallinen kaupunkipuisto, väittäen että kaupunkimaan kansallistaminen ei olisi kaupungin intresseissä. Kyllä se kuitenkin on. Kaupunkimetsien ja rantojen tulisi olla kansainvälinen imagotekijämme ja myyntivalttimme. Ne ovat yleistettyjä lähipuistoja: kaupunkimetsiin tullaan kauempaakin kuin naapurustosta. Kaupunkimetsät kuuluvat kaikille!
Kirjoittaja on kaupunkimetsäaktivisti, joka valmistelee kaupunkitutkimuksen väitöskirjaa kaupunkimetsien käytöstä ja niihin liittyvistä intresseistä ja konflikteista. Kirjoitus on julkaistu Outi Alanko-Kahiluodon blogikutsuissa.
Äskettäin pidetyssä (13.4.) Helsingin Vihreiden seminaarissa tutkija Susanna Lehvävirta edusti välittävää kantaa, jossa päästään eroon itseisarvon ja välinearvon jaottelusta. Lehvävirta puhui kaupunkimetsistä ekosysteemipalveluina, jotka ovat tärkeitä kaupunki-ilman puhdistavina hiilinieluina, sade-ja tulvaveden imevinä kaupungin kosteuden säätelijöinä ja tietenkin myös asukkaiden virkistäjinä. Kaupunkiluonto on kaupunkilaisten palvelu, ja mitä enemmän kaupunkilaisia, sitä enemmän myös tarvetta virkistyskäyttöön soveltuville lähiviheralueille. Käyttö luonnollisesti myös kuluttaa, ja Lehvävirran mukaan onkin tärkeää jättää osa kaupunkimetsistä hoitamatta. Valikoiva hoitamattomuus on tärkeää paitsi biodiversiteetin ja sukkession kannalta, se myös suojaa metsiä liialliselta kulumiselta. Tätä ei kuitenkaan olla riittävästi ymmärretty Helsingin kaupungin metsien hoidossa, jossa on hallinnut aivan liiaksi talousmetsien hoidosta lähtevä traditio.
Kaupunkimetsät ovat demokraattisia: ne eivät erottele käyttäjiään tulotason mukaan. Siinä ne jatkavat englantilaista commons-perinnettä, jolla viitataan yhteisesti käytettyyn, jopa yhteisesti omistettuun maahan. Ne ovat commonseja myös käsitteen muissa merkityksissä: ne ovat ulkoilmaelämän paikkoja ja jopa demokraattisen osallistumisen laboratorioita: kaupunkimetsät tuovat näkyviksi kaupunkitilaan liittyvät intressit. Kaupunkimetsien maa on nimittäin arvokasta, nostaen lähialueiden asuntojen arvoa.
Kaupunkimetsistä ja –metsissä on käyty taisteluita, koska niitä Helsingin valtuustopuolueista ainakin kokoomus ja demarit pitävät tonttimaareservinä, josta sopii tarpeen tullen lohkoa, vedoten siihen että Helsinki olisi muka jotakin skutsia. Samat puolueet ovat myös järjestelmällisesti torpanneet kaikki aikeet perustaa kansallinen kaupunkipuisto, väittäen että kaupunkimaan kansallistaminen ei olisi kaupungin intresseissä. Kyllä se kuitenkin on. Kaupunkimetsien ja rantojen tulisi olla kansainvälinen imagotekijämme ja myyntivalttimme. Ne ovat yleistettyjä lähipuistoja: kaupunkimetsiin tullaan kauempaakin kuin naapurustosta. Kaupunkimetsät kuuluvat kaikille!
Kirjoittaja on kaupunkimetsäaktivisti, joka valmistelee kaupunkitutkimuksen väitöskirjaa kaupunkimetsien käytöstä ja niihin liittyvistä intresseistä ja konflikteista. Kirjoitus on julkaistu Outi Alanko-Kahiluodon blogikutsuissa.
18.5.2010
Brändi, prekaarin pelastus?
Kun ennen ammatti määritteli aika pitkälle ihmisen identiteetin, nyt ammattien kanssa on niin ja näin. On niitä siis tietenkin olemassa, eivät ne ole tyystin kadonneet akateemisestakaan maailmasta. Ainakin lääkäri, opettaja ja juristi ovat ehkä ammatteja, tosin niissäkin työnkuvaan kuuluu nykyään paljon sellaista oheissälää, joka ei suoranaisesti ole kyseisten ammattien osaamisen ytimessä. Diplomi-insinööriä ja ekonomia en enää väittäisi ammateiksi, sillä kyseisiä tutkintoja suorittaneet ovat tyypillisesti johtajatehtävissä, joissa substanssina on johtajuus, ei tekniikka tai talous, joihin heidät on koulutettu.
Enää ei kuitenkaan ammatteja ole vanhanaikaisessa mestari-kisällimielessä, jolloin yksi oppiarvo tai ainakin yksi oppi takaisi yhden vakiperustaisesti määriteltävän osaamisen, jota voi tehdä yhdessä paikassa ja usein vain yhdessä ja samassa vakanssissa. Corporate brand manager tai projektipäällikkö eivät ole ammatteja, koska niitä ei voi siirtää paikasta toiseen, vaan tehtäviä, ja tehtävät on tilannekohtaisesti määritelty työsopimuksissa. Ne eivät ole siis ammatteja vaan aksidensseja. Nyt pysyvää on vain oppiarvo, jota hieman erilaisilla ansioluetteloilla painotettuna ja päivitettynä myydään eri paikkoihin, yleensä sellaisiin paikkoihin, joista saa rahaa. Siis työpaikkoihin, mikä sana luultavasti tultaneen korvaamaan tilanteen mukaan osuuskunnilla tai osaamiskeskuksilla.
Työnantajat vaativat työntekijöiltään sitoutumista arvoihinsa, ja näiden vaatimuksien määrä lisääntyy suoraan verrannollisesti suhteessa työsuhteiden keskimääräiseen lyhentymiseen. Tässä on tietty paradoksi, sillä paras sitouttaja työhön taitaa olla mahdollisuus nähdä oman työnsä jäljet, oikeus, joka on pätkätyöläiseltä lähes jäävätty. Ei fordismi eli liukuhihnatyö ole mihinkään hävinnyt. Kun aikaisemmin hihnan vieressä seisoivat vierekkäin työntekijät, joilla oli jokaisella sananmukaisesti oma, tarkkarajaisesti määritelty paikkansa ja paikan määrittelemä tehtävä, nyt sillä hihnalla ovat työntekijät itse. Toiseksi paras sitouttaja lienee mahdollisuus osallistua oman työnsä suunnitteluun, ja senkin kanssa on pätkätyöläisillä vähän niin ja näin, koska he yleensä astuvat enemmän tai vähemmän lastattuun laivaan, tyypillisesti suorittamaan jostakin rajatusta projektista jonkin rajatun vaiheen. Tosin, mikäs siinä, jos laiva on lastattu hyvin.
Jälkiteollinen prekaari ei kuitenkaan ole tuomittu kadotukseen. Moni aikalaisanalyytikko - mm. John Urry - tarjoaa kulutusta mahdollisuutena rakentaa identiteettiä jälkiteollisessa tai jälkituotannollisessa maailmassa. Epävarmalle sielulle turvasatama löytyy tutuista kulutustavaroista, tai tarkemmin ottaen, merkeistä - eli brändeistä, kuten nykyään sanotaan - joihin oma identiteetti kytketään ja joilla sitä rakennetaan. On Marlboro-miehiä, Audi-miehiä ja niin edelleen. Naisista en osaa sanoa, koska en ole sosiaalistunut naisten brändimaailmaan.
Kuluttaminen tarjoaa kuitenkin aivan yhtä hataran eksistentiaalisen perustan kuin tuotannollinenkin oleminen. Brändien ja niiden kuluttajien suhde on yhtä epätasa-arvoinen ja epäsuhtainen kuin työntekijöiden ja työnantajienkin: kun olet kerran hankkinut puhelinliittymän tai kuntosaliketjun jäsenyyden, sinun oleman pitää Töks-mies (tai nainen), joka levität mehiläisen tavoin Töks-ilosanomaa logovaatteilla ja liittymislahjarepuilla joita saat vain tämän kerran ilmaisiksi siitä hyvästä että "vain tämän kerran" saat ainutlaatuisena liittymistarjouksena ilmaisen jäsenyyden töksiläisyyteen sadaksi vuodeksi, mistä sinut vapauttaa vain molemminpuolinen aivohalvaus. Jäsenhankintansakin ovat ulkoistaneet, jäsenilleen. Tai sitten olet naisen nimistä puhelinliittymäoperaattoria käyttävää kannettavaa matkapuhelinta kantava ja käyttävä nainen tai mies, kunnes luottokelvottomuus sinut vapauttaa vararikkoon, jolloin et enää ole kelvollinen kuluttajakansalainen.
Vaatimus brändiin sitoutumisesta on kohtuuton ja mahdoton, sillä eivät bränditkään kuluttajaihmisiin sitoudu. Ne pakenevat meitä. Posti ei ole enää entisensä, juuri siinä vaiheessa kun oli jo unohtanut, mikä oli Postipankin entinen nimi, se ei enää ollutkaan Leonia. Puhumattakaan autoista.
Isälläni oli kaveri, jonka piti pitkään päivittää aina itsensä, kun BMW julkisti uuden tuotteen, vaikka se olisi tarkoittanut lähinnä etusäleikön kulmanoikaisua. Se oli silloin turvallisen teollisilla 60-70 -luvuilla, jolloin etusäleikköjä ei vielä oiottu, sillä autot olivat pyöreähköjä. Onneksi hän ei ollut nissanisti. Eiku datsunisti. Eiku nissanisti. Vai oliko se sittenkin datsunisti. En tiedä, elääkö Upi enää - rauha hänen levottomalle edelläkävijäkuluttajasielulleen joka tapauksessa - mutta jos hän eläisi, ja olisi BMW:n sijasta ajanut mainittua japanilaista autoa - onko se muuten sama auto kun sen nimi muuttuu? - niin hän olisi hullujenhuoneessa.
PS. On kuitenkin yksi maailma, kummallinen reliikki, jossa ammatit edelleenkin määrittelevät ihmisen olemusta ja olemista. Lastenohjelmat. Niiden sankareina on sellaisia kuin rakennusmestari-robert, postimies-petri, palomies-pasi ja niin edelleen. Perinteistä maailmaa ne edustavat - ja ehkä jopa propagoivat? - toisellakin tavalla: ne perustuvat kovin perinteiseen sukupuolitettuun roolijaotteluun, jossa on miesten töitä ja naisten askareita, miesten sankaruutta ja naisten avustajuutta. Jos ihan tarkkoja ollaan, lastenohjelmat ovat paradigmaattinen esimerkki vanhan ammattikansalaisuuden ja kuluttaja-asiakkuuden kohtaamisesta: niiden katsojat uusintavat lastenohjelmiin sosiaalistumisen kautta maailmaa, joka perustuu ammatti-identiteettiin. Lastenohjelmat ovat siis teollismodernin yhteiskunnan vastaisku jälkimodernille.
Enää ei kuitenkaan ammatteja ole vanhanaikaisessa mestari-kisällimielessä, jolloin yksi oppiarvo tai ainakin yksi oppi takaisi yhden vakiperustaisesti määriteltävän osaamisen, jota voi tehdä yhdessä paikassa ja usein vain yhdessä ja samassa vakanssissa. Corporate brand manager tai projektipäällikkö eivät ole ammatteja, koska niitä ei voi siirtää paikasta toiseen, vaan tehtäviä, ja tehtävät on tilannekohtaisesti määritelty työsopimuksissa. Ne eivät ole siis ammatteja vaan aksidensseja. Nyt pysyvää on vain oppiarvo, jota hieman erilaisilla ansioluetteloilla painotettuna ja päivitettynä myydään eri paikkoihin, yleensä sellaisiin paikkoihin, joista saa rahaa. Siis työpaikkoihin, mikä sana luultavasti tultaneen korvaamaan tilanteen mukaan osuuskunnilla tai osaamiskeskuksilla.
Työnantajat vaativat työntekijöiltään sitoutumista arvoihinsa, ja näiden vaatimuksien määrä lisääntyy suoraan verrannollisesti suhteessa työsuhteiden keskimääräiseen lyhentymiseen. Tässä on tietty paradoksi, sillä paras sitouttaja työhön taitaa olla mahdollisuus nähdä oman työnsä jäljet, oikeus, joka on pätkätyöläiseltä lähes jäävätty. Ei fordismi eli liukuhihnatyö ole mihinkään hävinnyt. Kun aikaisemmin hihnan vieressä seisoivat vierekkäin työntekijät, joilla oli jokaisella sananmukaisesti oma, tarkkarajaisesti määritelty paikkansa ja paikan määrittelemä tehtävä, nyt sillä hihnalla ovat työntekijät itse. Toiseksi paras sitouttaja lienee mahdollisuus osallistua oman työnsä suunnitteluun, ja senkin kanssa on pätkätyöläisillä vähän niin ja näin, koska he yleensä astuvat enemmän tai vähemmän lastattuun laivaan, tyypillisesti suorittamaan jostakin rajatusta projektista jonkin rajatun vaiheen. Tosin, mikäs siinä, jos laiva on lastattu hyvin.
Jälkiteollinen prekaari ei kuitenkaan ole tuomittu kadotukseen. Moni aikalaisanalyytikko - mm. John Urry - tarjoaa kulutusta mahdollisuutena rakentaa identiteettiä jälkiteollisessa tai jälkituotannollisessa maailmassa. Epävarmalle sielulle turvasatama löytyy tutuista kulutustavaroista, tai tarkemmin ottaen, merkeistä - eli brändeistä, kuten nykyään sanotaan - joihin oma identiteetti kytketään ja joilla sitä rakennetaan. On Marlboro-miehiä, Audi-miehiä ja niin edelleen. Naisista en osaa sanoa, koska en ole sosiaalistunut naisten brändimaailmaan.
Kuluttaminen tarjoaa kuitenkin aivan yhtä hataran eksistentiaalisen perustan kuin tuotannollinenkin oleminen. Brändien ja niiden kuluttajien suhde on yhtä epätasa-arvoinen ja epäsuhtainen kuin työntekijöiden ja työnantajienkin: kun olet kerran hankkinut puhelinliittymän tai kuntosaliketjun jäsenyyden, sinun oleman pitää Töks-mies (tai nainen), joka levität mehiläisen tavoin Töks-ilosanomaa logovaatteilla ja liittymislahjarepuilla joita saat vain tämän kerran ilmaisiksi siitä hyvästä että "vain tämän kerran" saat ainutlaatuisena liittymistarjouksena ilmaisen jäsenyyden töksiläisyyteen sadaksi vuodeksi, mistä sinut vapauttaa vain molemminpuolinen aivohalvaus. Jäsenhankintansakin ovat ulkoistaneet, jäsenilleen. Tai sitten olet naisen nimistä puhelinliittymäoperaattoria käyttävää kannettavaa matkapuhelinta kantava ja käyttävä nainen tai mies, kunnes luottokelvottomuus sinut vapauttaa vararikkoon, jolloin et enää ole kelvollinen kuluttajakansalainen.
Vaatimus brändiin sitoutumisesta on kohtuuton ja mahdoton, sillä eivät bränditkään kuluttajaihmisiin sitoudu. Ne pakenevat meitä. Posti ei ole enää entisensä, juuri siinä vaiheessa kun oli jo unohtanut, mikä oli Postipankin entinen nimi, se ei enää ollutkaan Leonia. Puhumattakaan autoista.
Isälläni oli kaveri, jonka piti pitkään päivittää aina itsensä, kun BMW julkisti uuden tuotteen, vaikka se olisi tarkoittanut lähinnä etusäleikön kulmanoikaisua. Se oli silloin turvallisen teollisilla 60-70 -luvuilla, jolloin etusäleikköjä ei vielä oiottu, sillä autot olivat pyöreähköjä. Onneksi hän ei ollut nissanisti. Eiku datsunisti. Eiku nissanisti. Vai oliko se sittenkin datsunisti. En tiedä, elääkö Upi enää - rauha hänen levottomalle edelläkävijäkuluttajasielulleen joka tapauksessa - mutta jos hän eläisi, ja olisi BMW:n sijasta ajanut mainittua japanilaista autoa - onko se muuten sama auto kun sen nimi muuttuu? - niin hän olisi hullujenhuoneessa.
PS. On kuitenkin yksi maailma, kummallinen reliikki, jossa ammatit edelleenkin määrittelevät ihmisen olemusta ja olemista. Lastenohjelmat. Niiden sankareina on sellaisia kuin rakennusmestari-robert, postimies-petri, palomies-pasi ja niin edelleen. Perinteistä maailmaa ne edustavat - ja ehkä jopa propagoivat? - toisellakin tavalla: ne perustuvat kovin perinteiseen sukupuolitettuun roolijaotteluun, jossa on miesten töitä ja naisten askareita, miesten sankaruutta ja naisten avustajuutta. Jos ihan tarkkoja ollaan, lastenohjelmat ovat paradigmaattinen esimerkki vanhan ammattikansalaisuuden ja kuluttaja-asiakkuuden kohtaamisesta: niiden katsojat uusintavat lastenohjelmiin sosiaalistumisen kautta maailmaa, joka perustuu ammatti-identiteettiin. Lastenohjelmat ovat siis teollismodernin yhteiskunnan vastaisku jälkimodernille.
20.4.2010
Arvo-osaaminen on tärkein inhimillinen pääoma
Epävarmuuden työmarkkinoilla tärkeintä ei ole jonkin - melkein minkä tahansa - tarkkarajaisesti määriteltävän ammattitaidon hallinta, vaan kyky jatkuvaan oppimiseen. Vielä tärkeämpää kuitenkin on se, että ihmisellä on oikeat arvot, että hän toisin sanoen on arvo-osaaja. Mitä tähän sitten kuuluu?
Arvo-osaamisen kynnysedellytyksenä on oikea asenne. Oikea asenne on vastuullisuutta, joustavuutta ja kyseenalaistamattomuutta. Vastuullinen arvo-osaaja ymmärtää, että vaikka maailma pärjäisi aivan hyvin ilman häntä, hän toimii ikään kuin hän pyrkisi aktiivisesti unohtamaan tämän. Arvo-osaajan on kyettävä jatkuvaan poisoppimiseen: vanhojen käytäntöjen, vanhojen asenteiden ja koulussa opitun poisoppimiseen. Jos arvo-osaaja on oppinut korkeakoulussa kyseenalaistamaan kaiken, tämä kyseenalaistaminenkin pitää oppia kyseenalaistamaan. Näin siis ainakin työelämässä. Jos työnantaja kehottaa kyseenalaistamaan, ainakin tämä tulee kyseenalaistaa.
Arvo-osaajan ammattitaidon substanssin ydinosaamisalueen keskiössä ovat mittaaminen, prosessikuvaus, arviointi ja suunnittelu. Arvo-osaaja tietää, miten muotoillaan toiselle arvo-osaajalle lähetettävä projektihakemus siten, että arvo-osaaja saa taas vähäksi aikaa makkaraa leivän päälle, piirtää tekemisistään sellaiset kaaviot että ministeritkin ne ymmärtävät, tuotteistaa työnsä jonkin tunnistettavissa olevan laatujärjestelmän standardien mukaiseksi niin että kuka tahansa lukutaitoinen ja näkökykyinen osaa ne arvioida; tästä huolimatta hänen on kuitenkin vielä toimitettava henkisenä testamenttinaan loppuraportti.
Tärkeintä on siis lopultakin eksplikointikyky: tärkeintä on, että osaa näyttää tehneensä tulosta esittämiensä tuloskriteerien mukaan. Arvo-osaaja osaa siis eristää itsensä tyhjiöön omissa toimintaympäristöissään, hän osaa osoittaa, mikä on hänen toimintansa tuoma lisäarvo sellaisessa kuvitteellisessa laboratoriomaailmassa, joka olisi ollut ilman hänen panostaan. Tähän roolileikkiin kuuluu oleellisesti, että osaa osoittaa osaavansa käyttää sen alan jargondiskurssia, mistä kulloinkin on kyse.
Arvo-osaajan pitää myös ottaa karkaavien arvojen kiinniottoyritys vakavasti, silloinkin pannaan arvolle sellaisia asioita, joita ei aikaisemmin oltu arvolle pantu kun Viinanen oli valtionvarainministerinä. Tähän ajatukseen kuuluu, että asioita kullataan, niitä naamioidaan arvokkaamman näköiseksi. Työntekijät ovat human resources, oppilas on oppija, linjatuomari on avustava erotuomari, siivoustyönjohtaja on palveluohjaaja, hakkerointi on sisällöntuotantoa, vapaa ja idealistinen kansalaishäröily voimaannuttaa, potilas on asiakas ja kansalainen on kuluttaja.
Tärkein arvo-osaajan pääoma on kuitenkin elämän todellisen arvojärjestyksen ymmärtäminen: sen erottelukyky, mikä on elämässä pysyvää ja kestävää ja mikä vähemmän pysyvää ja vähemmän kestävää. Todellista arvo-osaamista on sen ymmärtäminen, mikä ei missään olosuhteissa ole arvollepantavaa.
Arvo-osaamisen kynnysedellytyksenä on oikea asenne. Oikea asenne on vastuullisuutta, joustavuutta ja kyseenalaistamattomuutta. Vastuullinen arvo-osaaja ymmärtää, että vaikka maailma pärjäisi aivan hyvin ilman häntä, hän toimii ikään kuin hän pyrkisi aktiivisesti unohtamaan tämän. Arvo-osaajan on kyettävä jatkuvaan poisoppimiseen: vanhojen käytäntöjen, vanhojen asenteiden ja koulussa opitun poisoppimiseen. Jos arvo-osaaja on oppinut korkeakoulussa kyseenalaistamaan kaiken, tämä kyseenalaistaminenkin pitää oppia kyseenalaistamaan. Näin siis ainakin työelämässä. Jos työnantaja kehottaa kyseenalaistamaan, ainakin tämä tulee kyseenalaistaa.
Arvo-osaajan ammattitaidon substanssin ydinosaamisalueen keskiössä ovat mittaaminen, prosessikuvaus, arviointi ja suunnittelu. Arvo-osaaja tietää, miten muotoillaan toiselle arvo-osaajalle lähetettävä projektihakemus siten, että arvo-osaaja saa taas vähäksi aikaa makkaraa leivän päälle, piirtää tekemisistään sellaiset kaaviot että ministeritkin ne ymmärtävät, tuotteistaa työnsä jonkin tunnistettavissa olevan laatujärjestelmän standardien mukaiseksi niin että kuka tahansa lukutaitoinen ja näkökykyinen osaa ne arvioida; tästä huolimatta hänen on kuitenkin vielä toimitettava henkisenä testamenttinaan loppuraportti.
Tärkeintä on siis lopultakin eksplikointikyky: tärkeintä on, että osaa näyttää tehneensä tulosta esittämiensä tuloskriteerien mukaan. Arvo-osaaja osaa siis eristää itsensä tyhjiöön omissa toimintaympäristöissään, hän osaa osoittaa, mikä on hänen toimintansa tuoma lisäarvo sellaisessa kuvitteellisessa laboratoriomaailmassa, joka olisi ollut ilman hänen panostaan. Tähän roolileikkiin kuuluu oleellisesti, että osaa osoittaa osaavansa käyttää sen alan jargondiskurssia, mistä kulloinkin on kyse.
Arvo-osaajan pitää myös ottaa karkaavien arvojen kiinniottoyritys vakavasti, silloinkin pannaan arvolle sellaisia asioita, joita ei aikaisemmin oltu arvolle pantu kun Viinanen oli valtionvarainministerinä. Tähän ajatukseen kuuluu, että asioita kullataan, niitä naamioidaan arvokkaamman näköiseksi. Työntekijät ovat human resources, oppilas on oppija, linjatuomari on avustava erotuomari, siivoustyönjohtaja on palveluohjaaja, hakkerointi on sisällöntuotantoa, vapaa ja idealistinen kansalaishäröily voimaannuttaa, potilas on asiakas ja kansalainen on kuluttaja.
Tärkein arvo-osaajan pääoma on kuitenkin elämän todellisen arvojärjestyksen ymmärtäminen: sen erottelukyky, mikä on elämässä pysyvää ja kestävää ja mikä vähemmän pysyvää ja vähemmän kestävää. Todellista arvo-osaamista on sen ymmärtäminen, mikä ei missään olosuhteissa ole arvollepantavaa.
14.4.2009
Kirjoituksia toinen jalka kellarissa - eli maisterin jälkeenjääneet paperit
Viimeisen reilun puolen vuoden aikana on tapahtunut paljon, liikaakin. Kaksi työsuhdetta on päättynyt, yksi lähisukulainen on menehtynyt, yksi ihmissuhde (ja avoliitto) päättynyt, luovuin kissasta saadakseni Annin jälleen takaisin, tappelin koko alkusyksyn taloyhtiön kanssa kunnes lopulta muutin. Tämä taustoitukseksi, ehkä osittain apologiaksikin. Ajat eivät siis ole olleet ihan helpoimmasta päästä.
Jos jotain olen tähänastisen elämäni reilussa 30 vuodessa oppinut, on se, että elämässä pääsee eteenpäin muitakin kuin kaikkein suorimpia polkuja. Elämä koostuu episoideista, ei narratiiveista (ehkä kuitenkin kvasinarratiiveista), oli sitten kyse opiskelemisesta, ihmissuhteista, asumisolosuhteista tai työnteosta.
Sanoin eilen puoliksi leikilläni eräälle entiselle kollegalleni - leikissä (kuten esimerkiksi urheilu) on yleensä totta toinen puoli - että tässä tilanteessa odotan ns. kokonaisvaltaisen elämänratkaisun ilmaantumista ns. puskasta. Ihan hyvä alku olisi esimerkiksi oma tietokone, luova työratkaisu ja tyttöystävä. Yksikin näistä, noin niin kuin aluksi. Tietokoneen hankkiminen vaikuttaisi helpoimmalta, sen sentään saa rahalla, mutta sitä kun ei ole, olen vähän kerrassaan pudonnut köyhyysloukkuun.
Se työelämä, johon ulostauduin Helsingin yliopistosta 1998, oli tyystin toinen kuin se, mistä sinne menin. 90 -luvulla työelämään, jopa turvallisena lintukotona pidettynä julkishallintoon, on pesiytynyt tulosohjautuvuuden, projektiluonteisuuden ja jatkuvan itsereflektoimisen virus. Tulosvastuussa on myönteisetkin puolensa, se pakottaa meidät kaikki katsomaan peiliin ja ainakin miettimään tykönämme, onko tekemämme työ todella tarpeellista. Ehkä päivitykseni vanheni yliopistovuosina, tai sitten vaan olen ollut naiivi.
Olen ollut 1990 –luvun alusta töissä kahdeksassa julkishallinnollisessa virastossa. Yhteiskunnallisessa keskustelussa nousi laman alkuvaiheissa esille ääniä, jotka peräänkuuluttivat julkisen hallinnon supistamista ja järkeistämistä. Yksityisellä alalla sisäänrakennettu tulosvastuullisuuden eetos teki tuloaan tämän keskustelun sivutuotteena, Troijan puuhevosen tavoin, myös julkiselle sektorille. Toiminnan tuloksellisuutta ja sen kanssa käsi kädessä käytävää priorisointikeskustelua toiminnan tarpeellisuudesta on käyty voimistuvassa määrin viime vuosina.
Politiikasta on tullut 90 –luvulla talouden jakojäännös, ja arvokeskustelu usein typistyykin priorisointikeskusteluksi, jossa eri yhteiskunnalliset instituutiot, kuten koulutus, kulttuuri, armeija, perhe, terveydenhoito ja niin edelleen taistelevat rajallisista resursseista, jolloin se, jolla on viimeistellyimmät argumentit, on vahvoilla. Tämä keskustelu arvoista, tuloksellisuuden mittamisen kriteereistä ja visioista on lähtöisin yritysmaailmasta, jossa mahdollisesti se, että kaikki toiminta ja valinnat ylipäätään ovat arvolatautuneita ja toisistaan riippuvaisia, ei ole ollut aina itsestäänselvää. Taustalla on oletus, että vallitseva arvo on insinörismi, minkä yhtenä näkyvänä tuloksena on juuri se, että politiikot argumentoivat 90 –luvun alusta ikään kuin politiikasta olisi tullut talouden jakojäännös, tai ainakin kokoomuslaiset valtiovarainministerit ovat kyselemättä ottaneet (media)vallan itselleen, ja se on heille suuremmin vikisemättä luovutettu. Visiot, missiot ja arvot ovat sinkoilleet, ilmeisesti ihmiset työläisinä (=tuottavina toimijoina) ovat aiemmin olleet robotteja. Semiotiikkani lukeneena ja irjoittaneena epäilen kokoomuslaisella 90 –luvun välttämättömyyden talouspuheella, hallinnon kehittämisellä ja tulostavoittelulla olevan positiivinen korrelaatio.
Olen opiskellut lähes koko elämäni, ja saavutin erään tärkeän - edelleen välietapiksi uskomani - tavoitteeni, saatuani maisterin paperit ulos vajaat viisi vuotta sitten. Tosin ikuiseksi lupailtu jatko-opinto-oikeuskin on minulta yksisuuntaisesti ryövätty, se ei vain kuulemma ole enää voimassa ilman uudelleenkirjoittautumismaksua, jota muuten periaatteesta en aio maksaa, eipä minuakaan ollut muistettu informoida ilmoittautumiskäytännön muutoksista. No, samaan sanelupolitiikkaan olen joutunut tottumaan työelämässäkin. Nähtävästi meidät roikkujat on päätetty siivota tuottamattomina yksilöinä pois rumentamasta valtiotieteellisen tiedekunnan tilastoja.
Olen tottunut ympäristönvaihdoksiin; olen asunut 31 vuodessa 11 paikassa, minulla on ollut ainakin kahdeksan vakavahkoksi luokiteltavaa ihmissuhdetta ja olen ollut ainakin 15 työpaikassa, joista kuutisen vuotta olen viettänyt kahdeksassa eri julkishallinnon virastossa, joissa on ollut yhteensä 15 virkasuhdetta. Pidän itseäni perusluonteeltani pitkäjänteisenä ihmisenä, ja epäaikuismaisuudenkin uhalla oletan tietyn, sieluuni pesiytyneen levottomuuden olevan pikemminkin syy kuin seuraus. Ja itsesäälinkin uhalla enemmän uhri kuin sankari tai voittaja, selviytyjäkin riittäisi.
Nyt olen viime aikoina alkanut kaipaamaan, jos ei aivan Suurta Kertomusta, niin ainakin omaohjautuvuutta. Vaikka en hae elämälleni pääasiallista mielekkyyttä työnteon kautta, työ on ollut väline itsensä elättämiseen (välineitä on toki parempia ja huonompia, ja mitäs parempaa työhön motivoijaa voisikaan olla kuin itsensä elättäminen; parempaa keinoa tuskin on välttyä saamasta työpaikkaa kuin möläyttää tämä tabu ääneen työhaastattelussa), niin mielekäs työ voi kuitenkin tuoda elämään lisäsisältöä.
Olen koko ikäni käytännössä viettänyt kirjallisuuden parissa, lukenut, kirjoittanut ja tutkinut kaikkea maan ja taivaan väliltä. Tätä haluaisin edelleenkin tehdä, mutta tutkimukseen keskittyminen on miltei mahdotonta, kun jatkuvasti täytyy olla “pelko perseessä” siitä, mistä saa elantonsa ensi kuussakin. Mitenkäs se olikaan: ei voi kehitellä kommunismin teoriaa kurjuudesta ja yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta jos itse on niiden uhri. Nälkäisenä, väsyneenä, likaisena ja sairaana kenenkään on paha ryhtyä teoreetikoksi. Ehkä ryhdynkin kellosepäksi, eläintentäyttäjäksi tai siivoustyönjohtajaksi.
Toleranssikynnykseni (suom.huom. naisen sukuelimestä käytetty halventava nimitys, jota ei tässä lehdessä arvaa käyttää, lehdellä kun on myös ns. tiedostavia, vihaisia nuoria naislukijoita + kynnys) lienee pysyväisesti alentunut, en jaksa enää pitää mölyjä mahassani havaitessani työpaikoissani epäkohtia, joita herkästi havaitsenkin, koska olen joutunut tuntemaan itseni aina ulkopuoliseksi, alkaen jo yläasteen musiikkitunneilta, joilla myytiin lippuja viikonloppubileisiin johonkin “byggalle”.
Virallisesti annetaan ymmärtää, usein jo työpaikkahaastatteluista alkaen, että uusien työntekijöiden odotetaan tuovan avointa ja ennakkoluulotonta tuulahdusta ja ideoita sekä kehittävää organisaatiokritiikkiä mukanaan, mutta he eivät saa vastakaikua, koska he törmäävät kollektiivisen pelon muuriin - yleensä kuviteltuun - työpaikkojen puolesta. Ehkä sinkun on helpompi rähjätä, koska hänellä ei ole vaimoa tai miestä) kotiovella tarjoamassa ikimuistoista vastaanottoa kera kaulimen, jos mies on mielipiteidensä takia jäänyt työttömäksi (tunnen muuten Suomessa asuvan ulkomaalaistaustaisen miehen, joka sai jättää työpaikkansa, koska oli jossain tilanteessa erehtynyt sanomaan ääneen kannattavansa World Trade Centerin pommituksia. Nyt tämä mies on varattu, onneksi hänen naisystävänsäkin on aktivistina suvaitsevainen). Suomessakin esiintyy siis poliittista vainoamista. (toim.huom. kissa on vastassa, mutta se toivottaa aina tervetulleeksi.)
Ihminen saattaa oppia kokemuksistaan jotain, mutta silti hän yleensä toimii itselleen tyypillisimmällä ja totunnaisimmalla tavalla, toistaen tuttuja toimintamallejaan. Olen viimeisen viiden vuoden aikana ajanut aina itseni jossakin vaiheessa sellaiseen nurkkaan jokaisessa työssäni, että on ollut vain ajan kysymys, milloin en enää omin voimin niistä nurkista löytäisi ulospääsyä. Ja silloin kun ei löydä mitään muuta ulospääsyä, alitajunta toimii niin, että ihminen omalla toiminnallaan, pienentääkseen epävarmuuden aikaansaamaa ahdistustaan, karsii vaihtoehdot minimiin. Käytännössä tämä vaihtoehdottomaksi koettu ja vaihtoehtoja minimoiva tilanne realisoituu siten, että ajaa itsensä enemmän tai vähemmän konfliktiin - joko sisäiseen tai ulkoiseen - työnantajansa kanssa. Osittain omasta tahdostaankin, sillä ihminen, joka kokee tilanteensa umpikujaksi, kelpuuttaa minkä ulospääsytien hyvänsä. Tämä ei varmastikaan ole järkevää urapolitiikkaa, mutta ihminen, joka ei koe olevansa oman elämänsä sankari, suuren kertomuksensa äänenkuljettaja, ei muuhunkaan pysty. Näin siis huonoina päivinä, joita paha kyllä on vuosien myötä alkanut esiintymään lisääntyvissä määrin.
On kuitenkin jatkuvasti pienenevän henkilöstön työajan tuhlausta puuhastella missioiden, visioiden ja arvojen kimpussa, jos ne ovat jopa satunnaiselle matkailijalle jotensakin itsestäänselvät. Maitokaupastahan saa tunnetusti maitoa, konservatoriosta musiikkia, siivousfirmasta puhtautta ja virastosta viranomaispalveluita. Kukaan ei sano tätä ääneen, vaikka melko suurella todennäköisyydellä vieruskaverikin ajattelee niin sisimmässään. Olen ollut todistamassa kollektiivista lammasmaisuutta ja pelkoa 90 -luvun uskonnon - kehittämisen - sakramenttien äärellä. Tulipas taas bon voyage –ilmiö, ihan niin kuin silloin yläasteen musiikkitunnilla. Mitä ihmettä nuo kaikki muut oikein tekevät?
Rahoittajana toimivat ministeriöt, joilta tämä käsky tulee määritellä oman olemassaolon oikeutus, eivät ole arvostelun ulko -ja yläpuolella. Mielestäni työnantajan ja työntekijän suhde (tai valtiovallan ja kansalaisten) on aina kahdensuuntainen (kuten sopimussuhteet aina): molemmilla on oikeus edellyttää toisiltaan jotakin, jos ei muuta niin ainakin minimaalisimmillaan työrauhaa saada tehdä edes lakisääteiset tehtävänsä kunnollisesti.
Nähdäkseni oman mission määrittelyssä on kyse siitä, että perustellaan oman olemassaolon oikeutus verrattuna muihin toimialoihin ja jopa muihin saman toimialan kilpailijoihin; kyse on siis siitä, että musiikki on parempaa ja tarpeellisempaa kuin tanssi tai teatteri. Meidän asioistamme julkista keskustelua käyvät vaikuttajat tulee ilmeisesti pystyä vakuuttamaan siitä, että näemme olemassaolomme ja toimintamme edelleenkin yhtä tarpeelliseksi tulevaisuudessa kuin tähänkin saakka. Etteivät kokoomusvaikuttajat lapsenomaisessa vaalienalusinnossaan tulisi saneeranneeksi juuri meitä.
Kyse saattaakin siis olla loppujen lopuksi tärkeistä ja sisällyksekkäistä käsitteistä; miksi ne sitten jätetään määrittelemättä? Mun mielestäni kysymyksiä “meidän” arvoista ja “meidän” visioista ei voida ottaa edes kunnolliseen käsittelyyn ennen kuin on käyty perusteellinen määrittelyprosessi siitä, mitä näillä käsitteillä tarkoitetaan yleensä ja vasta sitten yrittää ottaa kiinni siitä, miten ne meillä ymmärretään.
Jos olette nähneet Michael Douglasin tähdittämän elokuvan (suom. Rankka päivä, alkuteos Falling Down), tietänette, mitä ajan takaa. Niinsanottu keskiluokkainen mies saa tarpeekseen, kaikesta. Nuorena sain tarpeekseni nuorisopolitiikasta, koska en havainnut siinä maailmassa rohkeutta ja kykyä omien aivojen käyttämiseen. Kaipasin aivotoimintaa ja kaipaan sitä edelleenkin. Itsenäinen ajattelu on harvinaisuus missä ympäristössä hyvänsä.
Haluaisin tehdä työni hyvin, jo senkin toivossa, että mahdollisesti samassa talossa voisi olla luvassa lisää töitä. Yli 10 vuotta olenkin elänyt niistä lupauksista, että joskus suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle ja joskus ehkä määräaikaiset työsuhteet voivat poikia pysyviä. Kuitenkin, näiden rakenteellisten muutosten kanssa samanaikaisesti on suoritettu julkisen sektorin voimakasta alasajoa. En enää voi luottaa näihin lupauksiin, ja uskomus tähän tulevaisuushorisonttiin on kadonnut.
Ihminen ei voi elää tulevaisuudessa, vaan hän toimii ja vaikuttaa nykypäivässä, vaikkakin joskus lupaus paremmasta voikin auttaa jaksamaan. En ole nähnyt vilaustaakan vakituisista työpaikoista, samaten käsitteen “ura” voinee työntää sinne samaan paikkaan kuin laadun ja missiotkin, 11 kilometrin syvyyteen Tyynen valtameren pohjaan, jossa aurinko ei oletettavasti paista.
En tiedä, mitä teen seuraavaksi. Sen tiedän, että taisinpa valita opiskelualani väärin. Tai sitten elin lintukodossa ainakin 20 –vuotiaaksi, ellen 27 –vuotiaaksi. Nyt olen 32 –vuotias ja herännyt todellisuuteen. Sosiologia on hyvä harrastus ja mukavaa, yleissivistävää puuhastelua, mutta se ei elätä. Sosiologia opettaa kriittistä ajattelua, josta muuten tähän mennessä ei ole missään työpaikassani palkittu, pikemmin annettu ymmärtää. Ja jos lukiotakin sanotaan yleissivistäväksi (muistan kuulleeni tämän sloganin n. 16 vuotta sitten, puolet elämästäni. Puolet!), ja jos katson vanhempiani, joista kumpikaan ei ole ylioppilas, väite voitaneen työntää Mariaanien hautaan ja sieltä sitten vähän kerrallaan noutaa pieninä paloina ja lahjoittaa sellaisille, joille on vaikea keksiä joululahjoja. Luultavasti mun olisi pitänyt jäädä Eläinmuseoon oppisopimukselle tai laittaa aivot narikkaan ja mennä teknis-kaupalliselle alalle. Eihän tämä olisi vieläkään myöhäistä, mutta kun jollain pitäisi elääkin... Ja tätä murehtiessa, ja yleensäkin omaa eksistentiaalista tilaa pähkäillessä, kokonaisvaltaisten ratkaisujen tekeminen ei tahdo luonnistua parhaalla mahdollisella tavalla.
Se havainto, että kokee käyttäneensä aikaansa, jos ei väärin, niin ainakin huonosti, on turhauttava ja lamaannuttava; monet valinnat olisi voinut tehdä toisin, mutta edelleenkään en - kaikesta huolimatta - vaihtaisi henkilökohtaista osaani kenenkään kanssa. Ihmiset puhuvat mielestäni onnellisuudesta melko löysin perustein, ja niinpä en väitäkään olevani perusonnellinen; onni näyttäytyy usein ohikiitävinä hetkinä, joista kaikista meidän on syytä olla kiitollisia, puhdistuneena olona pitkän lenkin tai hienon musiikkielämyksen jälkeen. Olenkin kiitollinen kaikista niistä ahaa-elämyksistä ja hienoista tuttavuuksista, joita olen kuuden sosiologian parissa viettämäni vuoden parissa saanut. En ole vielä kuitenkaan valmis ihan lopullisille hyvästijätöille sosiologian kanssa, mutta sen sijaan itsenäisen ajattelun ja omien aivojen laajamittaisen käytön toivotan tervetulleiksi, fanfaarien kera.
Ennen niin tähtitieteellinen itsekritiikkini on kutistunut ollakseen enää ainoastaan valtava ja tämä itsekritiikkini sanoo minulle, että olisin voinut päästä viimeisen viiden vuoden aikana sekä lähimmäisenä, kollegana että virkamiehenäkin huomattavampiinkin suorituksiin. Koulutuspoliittiseksi yhteenvedokseni kuitenkin julistettakoon, että puheet maisteri- ja tohtorimäärän kasvattamisesta ovat vastuuttomia, pikemminkin pitäisi ryhtyä propagoimaan ammatillisen koulutuksen puolesta, ihan jo peruskoulun yläasteen opotunneilta alkaen.
Juttu on julkaistu Helsingin yliopiston sosiologian ainejärjestön Kontakti-lehden numerossa 1/2003. Tämä jeremiadi poiki minulle yhteydenoton, joka sisälsi työpaikkatarjouksen, joka sitten poiki pari muuta koulutusta vastaavaa tutkijantyötä, joskin varsin lyhytaikaista.
Jos jotain olen tähänastisen elämäni reilussa 30 vuodessa oppinut, on se, että elämässä pääsee eteenpäin muitakin kuin kaikkein suorimpia polkuja. Elämä koostuu episoideista, ei narratiiveista (ehkä kuitenkin kvasinarratiiveista), oli sitten kyse opiskelemisesta, ihmissuhteista, asumisolosuhteista tai työnteosta.
Sanoin eilen puoliksi leikilläni eräälle entiselle kollegalleni - leikissä (kuten esimerkiksi urheilu) on yleensä totta toinen puoli - että tässä tilanteessa odotan ns. kokonaisvaltaisen elämänratkaisun ilmaantumista ns. puskasta. Ihan hyvä alku olisi esimerkiksi oma tietokone, luova työratkaisu ja tyttöystävä. Yksikin näistä, noin niin kuin aluksi. Tietokoneen hankkiminen vaikuttaisi helpoimmalta, sen sentään saa rahalla, mutta sitä kun ei ole, olen vähän kerrassaan pudonnut köyhyysloukkuun.
Se työelämä, johon ulostauduin Helsingin yliopistosta 1998, oli tyystin toinen kuin se, mistä sinne menin. 90 -luvulla työelämään, jopa turvallisena lintukotona pidettynä julkishallintoon, on pesiytynyt tulosohjautuvuuden, projektiluonteisuuden ja jatkuvan itsereflektoimisen virus. Tulosvastuussa on myönteisetkin puolensa, se pakottaa meidät kaikki katsomaan peiliin ja ainakin miettimään tykönämme, onko tekemämme työ todella tarpeellista. Ehkä päivitykseni vanheni yliopistovuosina, tai sitten vaan olen ollut naiivi.
Olen ollut 1990 –luvun alusta töissä kahdeksassa julkishallinnollisessa virastossa. Yhteiskunnallisessa keskustelussa nousi laman alkuvaiheissa esille ääniä, jotka peräänkuuluttivat julkisen hallinnon supistamista ja järkeistämistä. Yksityisellä alalla sisäänrakennettu tulosvastuullisuuden eetos teki tuloaan tämän keskustelun sivutuotteena, Troijan puuhevosen tavoin, myös julkiselle sektorille. Toiminnan tuloksellisuutta ja sen kanssa käsi kädessä käytävää priorisointikeskustelua toiminnan tarpeellisuudesta on käyty voimistuvassa määrin viime vuosina.
Politiikasta on tullut 90 –luvulla talouden jakojäännös, ja arvokeskustelu usein typistyykin priorisointikeskusteluksi, jossa eri yhteiskunnalliset instituutiot, kuten koulutus, kulttuuri, armeija, perhe, terveydenhoito ja niin edelleen taistelevat rajallisista resursseista, jolloin se, jolla on viimeistellyimmät argumentit, on vahvoilla. Tämä keskustelu arvoista, tuloksellisuuden mittamisen kriteereistä ja visioista on lähtöisin yritysmaailmasta, jossa mahdollisesti se, että kaikki toiminta ja valinnat ylipäätään ovat arvolatautuneita ja toisistaan riippuvaisia, ei ole ollut aina itsestäänselvää. Taustalla on oletus, että vallitseva arvo on insinörismi, minkä yhtenä näkyvänä tuloksena on juuri se, että politiikot argumentoivat 90 –luvun alusta ikään kuin politiikasta olisi tullut talouden jakojäännös, tai ainakin kokoomuslaiset valtiovarainministerit ovat kyselemättä ottaneet (media)vallan itselleen, ja se on heille suuremmin vikisemättä luovutettu. Visiot, missiot ja arvot ovat sinkoilleet, ilmeisesti ihmiset työläisinä (=tuottavina toimijoina) ovat aiemmin olleet robotteja. Semiotiikkani lukeneena ja irjoittaneena epäilen kokoomuslaisella 90 –luvun välttämättömyyden talouspuheella, hallinnon kehittämisellä ja tulostavoittelulla olevan positiivinen korrelaatio.
Olen opiskellut lähes koko elämäni, ja saavutin erään tärkeän - edelleen välietapiksi uskomani - tavoitteeni, saatuani maisterin paperit ulos vajaat viisi vuotta sitten. Tosin ikuiseksi lupailtu jatko-opinto-oikeuskin on minulta yksisuuntaisesti ryövätty, se ei vain kuulemma ole enää voimassa ilman uudelleenkirjoittautumismaksua, jota muuten periaatteesta en aio maksaa, eipä minuakaan ollut muistettu informoida ilmoittautumiskäytännön muutoksista. No, samaan sanelupolitiikkaan olen joutunut tottumaan työelämässäkin. Nähtävästi meidät roikkujat on päätetty siivota tuottamattomina yksilöinä pois rumentamasta valtiotieteellisen tiedekunnan tilastoja.
Olen tottunut ympäristönvaihdoksiin; olen asunut 31 vuodessa 11 paikassa, minulla on ollut ainakin kahdeksan vakavahkoksi luokiteltavaa ihmissuhdetta ja olen ollut ainakin 15 työpaikassa, joista kuutisen vuotta olen viettänyt kahdeksassa eri julkishallinnon virastossa, joissa on ollut yhteensä 15 virkasuhdetta. Pidän itseäni perusluonteeltani pitkäjänteisenä ihmisenä, ja epäaikuismaisuudenkin uhalla oletan tietyn, sieluuni pesiytyneen levottomuuden olevan pikemminkin syy kuin seuraus. Ja itsesäälinkin uhalla enemmän uhri kuin sankari tai voittaja, selviytyjäkin riittäisi.
Nyt olen viime aikoina alkanut kaipaamaan, jos ei aivan Suurta Kertomusta, niin ainakin omaohjautuvuutta. Vaikka en hae elämälleni pääasiallista mielekkyyttä työnteon kautta, työ on ollut väline itsensä elättämiseen (välineitä on toki parempia ja huonompia, ja mitäs parempaa työhön motivoijaa voisikaan olla kuin itsensä elättäminen; parempaa keinoa tuskin on välttyä saamasta työpaikkaa kuin möläyttää tämä tabu ääneen työhaastattelussa), niin mielekäs työ voi kuitenkin tuoda elämään lisäsisältöä.
Olen koko ikäni käytännössä viettänyt kirjallisuuden parissa, lukenut, kirjoittanut ja tutkinut kaikkea maan ja taivaan väliltä. Tätä haluaisin edelleenkin tehdä, mutta tutkimukseen keskittyminen on miltei mahdotonta, kun jatkuvasti täytyy olla “pelko perseessä” siitä, mistä saa elantonsa ensi kuussakin. Mitenkäs se olikaan: ei voi kehitellä kommunismin teoriaa kurjuudesta ja yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta jos itse on niiden uhri. Nälkäisenä, väsyneenä, likaisena ja sairaana kenenkään on paha ryhtyä teoreetikoksi. Ehkä ryhdynkin kellosepäksi, eläintentäyttäjäksi tai siivoustyönjohtajaksi.
Toleranssikynnykseni (suom.huom. naisen sukuelimestä käytetty halventava nimitys, jota ei tässä lehdessä arvaa käyttää, lehdellä kun on myös ns. tiedostavia, vihaisia nuoria naislukijoita + kynnys) lienee pysyväisesti alentunut, en jaksa enää pitää mölyjä mahassani havaitessani työpaikoissani epäkohtia, joita herkästi havaitsenkin, koska olen joutunut tuntemaan itseni aina ulkopuoliseksi, alkaen jo yläasteen musiikkitunneilta, joilla myytiin lippuja viikonloppubileisiin johonkin “byggalle”.
Virallisesti annetaan ymmärtää, usein jo työpaikkahaastatteluista alkaen, että uusien työntekijöiden odotetaan tuovan avointa ja ennakkoluulotonta tuulahdusta ja ideoita sekä kehittävää organisaatiokritiikkiä mukanaan, mutta he eivät saa vastakaikua, koska he törmäävät kollektiivisen pelon muuriin - yleensä kuviteltuun - työpaikkojen puolesta. Ehkä sinkun on helpompi rähjätä, koska hänellä ei ole vaimoa tai miestä) kotiovella tarjoamassa ikimuistoista vastaanottoa kera kaulimen, jos mies on mielipiteidensä takia jäänyt työttömäksi (tunnen muuten Suomessa asuvan ulkomaalaistaustaisen miehen, joka sai jättää työpaikkansa, koska oli jossain tilanteessa erehtynyt sanomaan ääneen kannattavansa World Trade Centerin pommituksia. Nyt tämä mies on varattu, onneksi hänen naisystävänsäkin on aktivistina suvaitsevainen). Suomessakin esiintyy siis poliittista vainoamista. (toim.huom. kissa on vastassa, mutta se toivottaa aina tervetulleeksi.)
Ihminen saattaa oppia kokemuksistaan jotain, mutta silti hän yleensä toimii itselleen tyypillisimmällä ja totunnaisimmalla tavalla, toistaen tuttuja toimintamallejaan. Olen viimeisen viiden vuoden aikana ajanut aina itseni jossakin vaiheessa sellaiseen nurkkaan jokaisessa työssäni, että on ollut vain ajan kysymys, milloin en enää omin voimin niistä nurkista löytäisi ulospääsyä. Ja silloin kun ei löydä mitään muuta ulospääsyä, alitajunta toimii niin, että ihminen omalla toiminnallaan, pienentääkseen epävarmuuden aikaansaamaa ahdistustaan, karsii vaihtoehdot minimiin. Käytännössä tämä vaihtoehdottomaksi koettu ja vaihtoehtoja minimoiva tilanne realisoituu siten, että ajaa itsensä enemmän tai vähemmän konfliktiin - joko sisäiseen tai ulkoiseen - työnantajansa kanssa. Osittain omasta tahdostaankin, sillä ihminen, joka kokee tilanteensa umpikujaksi, kelpuuttaa minkä ulospääsytien hyvänsä. Tämä ei varmastikaan ole järkevää urapolitiikkaa, mutta ihminen, joka ei koe olevansa oman elämänsä sankari, suuren kertomuksensa äänenkuljettaja, ei muuhunkaan pysty. Näin siis huonoina päivinä, joita paha kyllä on vuosien myötä alkanut esiintymään lisääntyvissä määrin.
On kuitenkin jatkuvasti pienenevän henkilöstön työajan tuhlausta puuhastella missioiden, visioiden ja arvojen kimpussa, jos ne ovat jopa satunnaiselle matkailijalle jotensakin itsestäänselvät. Maitokaupastahan saa tunnetusti maitoa, konservatoriosta musiikkia, siivousfirmasta puhtautta ja virastosta viranomaispalveluita. Kukaan ei sano tätä ääneen, vaikka melko suurella todennäköisyydellä vieruskaverikin ajattelee niin sisimmässään. Olen ollut todistamassa kollektiivista lammasmaisuutta ja pelkoa 90 -luvun uskonnon - kehittämisen - sakramenttien äärellä. Tulipas taas bon voyage –ilmiö, ihan niin kuin silloin yläasteen musiikkitunnilla. Mitä ihmettä nuo kaikki muut oikein tekevät?
Rahoittajana toimivat ministeriöt, joilta tämä käsky tulee määritellä oman olemassaolon oikeutus, eivät ole arvostelun ulko -ja yläpuolella. Mielestäni työnantajan ja työntekijän suhde (tai valtiovallan ja kansalaisten) on aina kahdensuuntainen (kuten sopimussuhteet aina): molemmilla on oikeus edellyttää toisiltaan jotakin, jos ei muuta niin ainakin minimaalisimmillaan työrauhaa saada tehdä edes lakisääteiset tehtävänsä kunnollisesti.
Nähdäkseni oman mission määrittelyssä on kyse siitä, että perustellaan oman olemassaolon oikeutus verrattuna muihin toimialoihin ja jopa muihin saman toimialan kilpailijoihin; kyse on siis siitä, että musiikki on parempaa ja tarpeellisempaa kuin tanssi tai teatteri. Meidän asioistamme julkista keskustelua käyvät vaikuttajat tulee ilmeisesti pystyä vakuuttamaan siitä, että näemme olemassaolomme ja toimintamme edelleenkin yhtä tarpeelliseksi tulevaisuudessa kuin tähänkin saakka. Etteivät kokoomusvaikuttajat lapsenomaisessa vaalienalusinnossaan tulisi saneeranneeksi juuri meitä.
Kyse saattaakin siis olla loppujen lopuksi tärkeistä ja sisällyksekkäistä käsitteistä; miksi ne sitten jätetään määrittelemättä? Mun mielestäni kysymyksiä “meidän” arvoista ja “meidän” visioista ei voida ottaa edes kunnolliseen käsittelyyn ennen kuin on käyty perusteellinen määrittelyprosessi siitä, mitä näillä käsitteillä tarkoitetaan yleensä ja vasta sitten yrittää ottaa kiinni siitä, miten ne meillä ymmärretään.
Jos olette nähneet Michael Douglasin tähdittämän elokuvan (suom. Rankka päivä, alkuteos Falling Down), tietänette, mitä ajan takaa. Niinsanottu keskiluokkainen mies saa tarpeekseen, kaikesta. Nuorena sain tarpeekseni nuorisopolitiikasta, koska en havainnut siinä maailmassa rohkeutta ja kykyä omien aivojen käyttämiseen. Kaipasin aivotoimintaa ja kaipaan sitä edelleenkin. Itsenäinen ajattelu on harvinaisuus missä ympäristössä hyvänsä.
Haluaisin tehdä työni hyvin, jo senkin toivossa, että mahdollisesti samassa talossa voisi olla luvassa lisää töitä. Yli 10 vuotta olenkin elänyt niistä lupauksista, että joskus suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle ja joskus ehkä määräaikaiset työsuhteet voivat poikia pysyviä. Kuitenkin, näiden rakenteellisten muutosten kanssa samanaikaisesti on suoritettu julkisen sektorin voimakasta alasajoa. En enää voi luottaa näihin lupauksiin, ja uskomus tähän tulevaisuushorisonttiin on kadonnut.
Ihminen ei voi elää tulevaisuudessa, vaan hän toimii ja vaikuttaa nykypäivässä, vaikkakin joskus lupaus paremmasta voikin auttaa jaksamaan. En ole nähnyt vilaustaakan vakituisista työpaikoista, samaten käsitteen “ura” voinee työntää sinne samaan paikkaan kuin laadun ja missiotkin, 11 kilometrin syvyyteen Tyynen valtameren pohjaan, jossa aurinko ei oletettavasti paista.
En tiedä, mitä teen seuraavaksi. Sen tiedän, että taisinpa valita opiskelualani väärin. Tai sitten elin lintukodossa ainakin 20 –vuotiaaksi, ellen 27 –vuotiaaksi. Nyt olen 32 –vuotias ja herännyt todellisuuteen. Sosiologia on hyvä harrastus ja mukavaa, yleissivistävää puuhastelua, mutta se ei elätä. Sosiologia opettaa kriittistä ajattelua, josta muuten tähän mennessä ei ole missään työpaikassani palkittu, pikemmin annettu ymmärtää. Ja jos lukiotakin sanotaan yleissivistäväksi (muistan kuulleeni tämän sloganin n. 16 vuotta sitten, puolet elämästäni. Puolet!), ja jos katson vanhempiani, joista kumpikaan ei ole ylioppilas, väite voitaneen työntää Mariaanien hautaan ja sieltä sitten vähän kerrallaan noutaa pieninä paloina ja lahjoittaa sellaisille, joille on vaikea keksiä joululahjoja. Luultavasti mun olisi pitänyt jäädä Eläinmuseoon oppisopimukselle tai laittaa aivot narikkaan ja mennä teknis-kaupalliselle alalle. Eihän tämä olisi vieläkään myöhäistä, mutta kun jollain pitäisi elääkin... Ja tätä murehtiessa, ja yleensäkin omaa eksistentiaalista tilaa pähkäillessä, kokonaisvaltaisten ratkaisujen tekeminen ei tahdo luonnistua parhaalla mahdollisella tavalla.
Se havainto, että kokee käyttäneensä aikaansa, jos ei väärin, niin ainakin huonosti, on turhauttava ja lamaannuttava; monet valinnat olisi voinut tehdä toisin, mutta edelleenkään en - kaikesta huolimatta - vaihtaisi henkilökohtaista osaani kenenkään kanssa. Ihmiset puhuvat mielestäni onnellisuudesta melko löysin perustein, ja niinpä en väitäkään olevani perusonnellinen; onni näyttäytyy usein ohikiitävinä hetkinä, joista kaikista meidän on syytä olla kiitollisia, puhdistuneena olona pitkän lenkin tai hienon musiikkielämyksen jälkeen. Olenkin kiitollinen kaikista niistä ahaa-elämyksistä ja hienoista tuttavuuksista, joita olen kuuden sosiologian parissa viettämäni vuoden parissa saanut. En ole vielä kuitenkaan valmis ihan lopullisille hyvästijätöille sosiologian kanssa, mutta sen sijaan itsenäisen ajattelun ja omien aivojen laajamittaisen käytön toivotan tervetulleiksi, fanfaarien kera.
Ennen niin tähtitieteellinen itsekritiikkini on kutistunut ollakseen enää ainoastaan valtava ja tämä itsekritiikkini sanoo minulle, että olisin voinut päästä viimeisen viiden vuoden aikana sekä lähimmäisenä, kollegana että virkamiehenäkin huomattavampiinkin suorituksiin. Koulutuspoliittiseksi yhteenvedokseni kuitenkin julistettakoon, että puheet maisteri- ja tohtorimäärän kasvattamisesta ovat vastuuttomia, pikemminkin pitäisi ryhtyä propagoimaan ammatillisen koulutuksen puolesta, ihan jo peruskoulun yläasteen opotunneilta alkaen.
Juttu on julkaistu Helsingin yliopiston sosiologian ainejärjestön Kontakti-lehden numerossa 1/2003. Tämä jeremiadi poiki minulle yhteydenoton, joka sisälsi työpaikkatarjouksen, joka sitten poiki pari muuta koulutusta vastaavaa tutkijantyötä, joskin varsin lyhytaikaista.
29.5.2007
Puusta asfalttiviidakkoon - metsäläisestä kaupunkilaiseksi
Omistettu Ray Charlesin muistolle.
Sosiologille, suomalaiselle ja kulttuurin harrastajalle yksi mahdollisuus lähestyä kadonneen suomalaisuuden määritelmän etsimistä olisi lähteä liikkeelle suomalaisuuden representaatioista, eli kulttuurituotteista ja sitten suomalaisista itsestään. Sanotaan, että me olemme kaikki metsäläisiä, ja siksi edelleenkin suomalainen elokuva, musiikki ja kirjallisuus sijoittuu kauas kehä III:sen ulkopuolelle, ja kuvaa aikaa kauan ennen syntymäämme. Huomauttaisin kuitenkin, että minä en ole syntyneet metsässä. Minun Suomeani on Punavuoren divarit, Töölön olutbaarit ja kauppatorin kalantuoksu. Minun maailmaani on yhtä lailla lentokentät, Lontoo, Pariisi taikka Bryssel kuin Pielavesi, Kallavesi taikka Pyhäjärvi.
Suomalaisuus ei ole mikään tilastollinen keskiarvo Aarne Tarkaksen farsseja ja Aki Kaurismäen non-statement jurottelua, Sibeliusta ja Bomfunk MC:tä, Seppo Rätyä ja Mikä Häkkistä, Maiju Lassilan leppoisan humoristisia kansankuvauksia ja Anja Kaurasen urbaaneja (feministisiä) moraliteetteja, Matti Klingen suomenruotsalais-elistististä etabloitunutta ja eltaantunutta ylenkatsetta ja kuvitteellisen abstraktion, Aukusti Räkköläisen kuvitteellista hampaatonta eläköityneen metsätyömiehen suuta, pihlajistolaista kuvitteellisen lähikaupan kuvitteellista myyjää ja käsitteitä halkovaa vihaista keski-ikäistyvää nuorehkoa kannelmäkeläismiestä, pihtiputaan mummoa ja Hankenin ekonomi Håkania ja pihtiputaalaista savusaunaa ja hotelli Strand Intercontinentalin kattosaunaa. Saunaanhan tämä kaikki tietenkin loppujen lopuksi tiivistyy, ja viinaan: ehkä Eppu Normaalin ”Murheellisten laulujen maa” ja ”Irwin Goodmanin” laulu Työmiehen lauantai onnistuvat taltioimaan perinteisesti ymmärretyn suomalaisuuden olemuksesta jotakin olennaista. Ääripäät eivät sinänsä vangitse suomalaisuuden essentiaa, mutta ehkä uudelleenmääritelty suomalaisuus kykenisi kaikesta monomaniasta ja konseksuksen tarpeesta huolimatta sulattamaan, tai ainakin mahduttamaan itseensä kaikki nämä elementit, tosin ei aina ilman ruoansulatusvaivoja.
Suomalaisuuden representaatioita, sinivalkoisia ääniä, ovat esimerkiksi Mikko Alatalo ja Marita Taavitsainen, joka on HKL:n ja YTV:n bussikuskien feivöriitti, ainakin radiokuuntelusta päätellen. Ja jos vanhoja sinivalkoisia ääniä olivat Pekka Tiilikainen ja Paavo Noponen, kaiketi kulttuurin tilasta kertoo jotakin se, että näiden sijasta nykyisinä radiosuosikkeina on sellaisia kavereita, jotka ovat miltei onnistunut harhauttamaan eräät (jotka ovat liian nuoria muistamaan itse) luulemaan että Peltsi ei tarkoitakaan Matti Pellonpäätä. Vantaalla bussiradiosta kuuluu toisinaan myös Ray Charles, joka siirtyi ajasta ikuisuuteen kesällä 2004, joten tämä on omistettu Raylle. Marita Taavitsaiseen sopii sellainen englanninkielinen sanonta kuin “she outkatrihelenisizes even Katri Helena herself”, eli kuulostaa vieläkin enemmän Katri Helenalta kuin K.H itse. K.H. onkin tyylinluojana aito ja sinivalkoinen asia kuin HK:n sininen lenkki.
Kaupunkilaisen esoteerisen kulttuurielitistin helvetissä voisi soida jukeboksissa edellämainittujen lisäksi J.Karjalaisen parhaat, ja Popedaa, koska Popeda on Eppu Normaalin, joka jo sekin on suomalaiskansallisagraarista, junttiversio. Samaten Babloa, vaikken tiedä, mitä se on, mutta jos jumalauta mies ei osaa kirjoittaa “nimeään” oikein, se on helvettiä. Nimi on Pablo, jumalauta.
Norminmukainen, onnellisen suomalaisen elämän katsotaan syntyvän vain ja ainoastaan primaarinormin mukaisesta elämästä eli työstä, perheestä (vaimo/mies + kaksi mukulaa) ja sopivista kevyistä harrastuksista. Miksei kukaan pidä epäilyttävinä niitä, joiden on ihan pakko päästä perjantaisin aikaisin töistä, jotta ehtivät ajaa 8-9 tuntia mökille? Suurin osa keski-ikäisistä (joista sattuu olemaan naispuolisia 95%) hallinto-/toimistoihmisistä, puhuu työpaikkojen kahvihuoneissa etupäässä mökkeilystä ja kaikkeen siihen liittyvästä. Ikäänkuin kaikki muu elämä, työviikot ja arki-illatkin olisivat vain pelkkää todellisen, sisällyksekkään elämän preludia. Mistä tämä kertoo? Luonnosta vieraantuneen ihmisen kaipuusta takaisin luontoon? Suomalaiselle, kaupunkilaisellekin, ajatus omasta mökistä on romanttisella tavalla viehättävä, vaikkakin siihen liittyisi paljon kaikenlaista korjailemista ja värkkäilemistä, eikä asfalttiviidakon apina pidä hyttysistä, paarmoista ja sensellaisista. Kaupunkilainen elämäntapa on Woody Allen-, eli 24/7 elämää; jos esimerkiksi saa keskellä yötä pakkomielteen syödä kiinalaista ruokaa, ei tarvita kuin yksi puhelinsoitto, ja a vot. On myös tärkeää että lähettyvillä on runsaasti kulttuuritarjontaa, vaikkei sitä koskaan käyttäisikään. Avainsanana on että tarjontaa on runsaasti saatavilla, kaikkea mahdollista, ja aina. Ajatus siitä, ettei videovuokraamoa ole saatavilla suunnilleen kilometrin säteellä, on kaupunkilaiselle ahdistava, vaikkei omistaisikaan videoita.
Mökki antaa myös mahdollisuuden olla ulkomaailman tavoittamattomissa - ilman puhelinta, saunoa, katsella auringonlaskua järvellä ja lukea kirjaa laiturilla olutpullon kera. Vaikka välttämättä ajatus veneiden, kattopaanujen ja laitureiden jatkuvasta nikkaroinnista, puhumattakaan saunapuiden hakkaamisesta ei kiehtoisikaan, ja tämän kaltaiset toimenpiteet kai kuitenkin ovat edellytyksiä mökkielämälle, myös saunonnalle, ja suomalainen mökki ilman rantasaunaa on käsitteellinen mahdottomuus, kuin torppa ilman polulla astelevaa ”ehtoisaa” emäntää. Nyky"mökeissä" on myös oltava sisävessat ja suihkut, mikrot ja jenkkijääkaapit, telkkarit, videot, kaikilla herkuilla, jolloin mökkeily ei enää olekaan paluuta/kaipuuta luontoon ja yksinkertaiseen elämään. Mökkikin on statussymboli, on aina ollut, halutaan näyttää että on varaa sellaiseen ylellisyyteen kuin joutilaisuus. Kyse ei taidakaan lopulta olla rentoutumisesta, leppoisasta ja joutilaasta vapaa-ajanvietosta, ellei sitten kyse ole nimenomaan protestanttisen etiikan puhkirasittamien työmuurahaisten rentoutumisesta, jolloin ajatus ohjelmoimattomasta vapaa-ajasta rasittaa. Mökkeily taitaa olla nimenomaan niiden ihmisten harrastus, jotka eivät osaa olla rauhassa, vaan joilla on oltava koko ajan jotain puuhasteltavaa, myös perheen pienimmille on aina tiedossa ohjelmoitua aktiviteettia, milloin keräämällä käpyjä, auttamalla vesakon harvennustöissä, rannan kunnostamisessa tai miljoonassa muussa yhtä "kehittävässä" toiminnassa sateen ja hyttysten piiskattavana. Ja vapaa-aika onkin syytä täyttää sen seitsemällä aktiviteetilla, jotteivat vain perheestään norminmukaisessa työn raskaan raadannassa vieraantuneet eivät ehtisi kyllästyä perheeseensä, siis siihen norminmukaiseen.
On kuitenkin inhimillisesti katsottuna ymmärrettävää, että jos kaupunkilainen vihdoin ja viimein saa oman siirtolapuutarhamökin tai edes viljelyspalstan, on mukavaa istutella sinne kaikenlaista ja syödä omakasvatettuja vihanneksia. Puutarha, vaikka pienikin, antaa muistutuksen siitä että mekin kuulumme luontoon, edes jotenkin, ja samalla muistutuksen kaiken elollisen kiertokulusta ja katoavaisuudesta. Lisäksi puutarhassa möyriminen antaa terapeuttista puuhailua työn raskauttamille. Ehkä tässäkin elämysyhteiskunta näyttäytyy, vaikkakaan puutarhanhoidossa ei kaiketi olekaan kyse mistään extreme -lajista. Ja jopa antiporoporvari, tai salapikkuporvari, voi tuntea porvarillista mielihyvänpoikasenpahasta ajatuksesta, että saa kesällä maata sellaisella nurmikolla, johon kellään ei ole nokan koputtamista. Vaikka - filosofisesti ja periaatteellisesti ottaen - on kyseenalainen ajatus, että ihminen voisi omistaa maata. Vaan päinvastoin: ihminen kuuluu maalle, on maan lapsi.
Koska moniin ihmislajiin kuuluvilta yksilöiltä niin kovin usein unohtuu, että hekin ovat luonnonlakien alaisia, on syytä tarkentaa sitä, mikä oikeastaan on luontoa. Kaikki, niin eloperäinen kuin keinotekoinenkin, kuuluu maailmaan, myös ihminen, mutta luonnollinen tarkoittaa ihmisen toiminnasta ja olemassaolosta riippumatonta elämää ja olemista. Eivät ihmisen tekeleet silti ole keinotekoista - vaikka olisivatkin ei-eloperäisiä - ne ovat yhtä todellisia kuin luonnon muokkaamat tekeleet, mutta meillä ihmisillä on kyky ja tahtoa muokata ympäristöämme tehokkaammin kuin mitä luonto yhtä lyhyessä ajassa yleensä tekee. Meillä kun ei ole miljoonia vuosia aikaa. Mutta miten sitten pitäisi suhtautua sellaiseen luontoon, jota ihminen on muokannut? Jalostetut kotieläimet, jalostetut ja moneen kertaan leikellyt koristekasvit, padotut joet ja geenimanipuloidut vihannekset; mihin ne luokitellaan? Ovatko ne luontoa vai/tai/ja kulttuuria? Entä sitten hevosen avustuksella ihmisen puusta rakentamalla auralla kynnetty, mutta ihmisen salaojittama ja keinokastelema pelto? Eläimet, ihmisen muokkaamat ja/tai jalostamat, voitaneen joka tapauksessa ymmärtää luonnoksi, koska miten ikinä ihminen onkaan niitä muokannut, "ainekset" on kerätty luonnosta,vaikka niin ovat kahvi ja tupakkakin. Mutta talot tai kaupungit ovat kulttuuriluomuksia, vaikka ne olisikin rakennettu 100 -prosenttisesti luonnonaineksista.
Me saamme olla täällä maan päällä rajallisen ajan, ja elää maailmassa, mieluusti sovussa (muun) luonnon kanssa, käyttäen luonnon antimia kestävän kehityksen hengessä; kestävän kehityksen, joka sikisi Brundtlandin komiteassa, kärsi talouskasvun aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin ja joka on nouseva kolmantena päivänä haudasta, kostaakseen läntisille teollisuusmaille, elinkeino- ja rahamiehille, eläville ja kuolleille ja kaikille muillekin, jota sitä vastaan ovat rikkoneet. Tämä tapahtui siis niinä päivinä, kun keisari Augustukselta (nimen voi muuttaa sen mukaan, mitä uskontokuntaa eli puoluetta edustaa; pääministeri Vanhaselta/pääministeri Lipposelta/valtiovarainministeri Kalliomäeltä/valtiovarainministeri Niinistöltä/valtiovarainministeri Kataiselta) kävi käsky, että koko maa on arvollepantava. Niin lähtivät kaikki, kukin omiin laitoksiinsa, tehtaisiinsa ja yhteisöihinsä... sitten tulikin neitsyt Suomineidon budjetinsynnyttämisen aika. Kolme viisasta miestä, Putin, Prodi ja Bush tulivatkin sitten katselemaan tätä ihmettä, joka makasi seimessään, jota myös Suomen pan(ii)kiksi kutsutaan. Jakovaraa ei kuitenkaan ollut.
Tämä käsitys ei tietenkään sovi raamatullis-maalaisliittolais-vanhaslaiseen pirtaan... esitämmekin täten avoimen ja julkisen kysymykseni Suomen Keskustan puoluekokoukselle. Muutkin puolueet saavat vastata. Onko ihminen eläin vaiko ei? Valittavina ovat seuraavat vastausvaihtoehdot: 1) ovat, sillä ihmiset ovat eläimiä, ja kuuluvat apinoihin, jotka kuuluvat kädellisiin (primates), jotka kuuluvat nisäkkäisiin (mammalidae), jotka kuuluvat selkärankaisiin, jotka kuuluvat eläimiin 2) eivät, vaan ihmisiä, kaiken maanpäällisen hallitsijoita, ja luonnonlakien yläpuolella ja niiden muokkaajia ja maan antimien estottomia hyväksikäyttäjiä ja 3) emme ota kantaa, koska kannatamme vaihtoehtoa 2 ja juomme samppanjaa. Kokoomuslaisille käy kohtaan kolme juomaksi myöskin Kolmen sepän aukion vaalimökkikahvi pahvimukista, vasemmistoliittolaisille Sovjetskoje sampanskoje igristoje, demareille Egri Bikaver, kristillisdemokraateille ehtoollisviini ja vihreille Africafe. Suomen Keskustan viralliseksi puoluelauluksi sopisikin (kuten myös Ameriikan republikaanien) "Ei, ei olla apinoita". Tämä täytyy esittää kansanomaisen kupletin tyyliin, mikä keskustalaisilta onnistuneekin, sillä kansanomaisuus on heillä verissä, samalla tavalla kuin suomenruotsalaisilla Helan går ja 19 muuta tunnettua juomalaulua.
Kauniaisissa oli muutamia vuosia sitten nähty merkkejä siitä, että alueella oli vieraillut yksi (1!) karhu, mikä aiheutti alueella suurta huolta. Kumpi mahtaisikaan olla ihmiselle ns.luonnollinen kuolema: joutua lenkillä kauniaislaisen karhun raatelemaksi kuin kauniaislaisen mersun yliajamaksi? Karhut tavallisesti pelkäävät ihmisiä, mikä onkin erittäin ymmärrettävää ja järkevää politiikkaa, sillä ihminenhän on maapallon vaarallisin eläinlaji.
Nk. ”huvimetsästys” tarkoittaa sitä, että kykitään jossain pusikossa hörppimässä näkäräisiä ja sitten ammutaan kiikaritähtäimen (ja kenties syötin) kanssa avuttoman elikon puolentoista kilsan päästä. Kun näkäräisiä otetaan yksi, hups, kaksi, ja toisellekin jalalle, ja sitten vielä neuvoa-antava, ja vielä kolmannellekin, sitten saatetaan osua, ei siihen väärään toiseen, vaan keskelle, eli sienestäjään. Nykyihmiset tappavat vain tappamisen ilosta, mikä myös todistaa etääntyneestä luontosuhteesta. Eikä sellaisesta ihmisestä, joka tappaa vain tappamisen ilosta, voida sanoa mitään hyvää, paitsi jos hän tappaa vain tappamisen ilosta sellaisia ihmisiä, jotka tappavat vain tappamisen ilosta. Kaupunkilainen, jolla on luontoon reservaatti -suhde, voi ottaa oikeudekseen ajatella näin.
Teksti on ote Nina Broströmin kanssa tehdystä kirjakäsikirjoituksesta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)