En yleensä käy vapaaehtoisesti Espoossa. Tänään siihen oli syy. Minut oli kutsuttu sinne erääseen tilaisuuteen, sen verran tärkeään että en varsinaisesti olisi mennyt sinne vapaaehtoisesti. Tärkeää sinne olisi kuitenkin ollut mennä. En kuitenkaan mennyt, sillä en löytänyt perille. Mitään ei auttanut, että varasin Espoon juna-asemalta 200 metrin matkaan 20 minuuttia. Ja senkin olin etukäteen kartasta katsomalla varmistanut.
Tilaisuus, jonne minun piti mennä, oli erään suuren espoolaisen toimijan järjestämä. Ei kuitenkaan heidän pääkonttorissaan, minkä heidän edustajansa muisti erikseen mainita kutsuessaan minut kyseiseen tilaisuuteen puhelimella, vaan kaupungintalossa. Vai oliko se valtuustotalo. En tiedä. Minä kun olen luullut, että ne ovat kaupungeissa sama asia. Espoo ei kuitenkaan ole kaupunki. Kaupunkia ei voi kantaa säkillä kuin valoa.
Matkan juna-asemalta kaupungintalolle piti olla helppo. Kuin riemumarssia teloitettavaksi ikään. Saavuinkin kaupungintalolle alta aikayksikön. Kiersin puolet kaupungintalosta, löytääkseni sieltä edes yhden oven. Se yksi ovi, jonka löysin, sen päälle oli liimattu lappu.Siinä luki jotakin suunnilleen sellaista kuin että toiminnot a on siirretty osoitteeseen b ja toiminnot c on siirretty osoitteeseen d. Oletin, että tässä on kyse sellaisesta tilaisuudesta, vaikka evakossa onkin, joka olisi evakossa sellaisen kaupungintalon evakossa olevan osaston evakolla olevassa toiminnossa, joka sijaitsisi osoitteessa d. Vielä vaan tarttis tietää, missä on osoite d.
Espoolaiset talot sijaitsevat teillä, joita kutsutaan joskus kaduiksi, vaikka ne sijaitsevat pelloilla, joiden ja talojen väliin jää sellainen ei-kenenkään maa, johon ei kannata kiinnittää teiden nimikylttejä, siis sellaisia talojen seiniin laitettavia siitä yksinkertaisesta syystä,että talojen seinät ovat 15 metrin päässä teiden reunoista eikä jalankulkija näkisi niitä, joten sinne ei kannata nimikylttejä tuhlata. Ja sellaiset omalla jalallaan seisovat mallit ovat Espoosta loppu tai niitä ei haluta ostaa koska sellaisiahan on vain maaseudulla. Niinpä en tiennyt, minkä nimisellä kaduksi nimetyllä tiellä seisoin. Ja siitä, ei-mistään on paha lähteä ponnistamaan minnekään. Jos nyt ihan aluksi saisi edes tietää, kummalla puolella rataa se minnekään sijaitsisi...
Koska näytti siltä, että junaradan ja tämän talon, jota kaupungintaloksi kutsutaan, kaupungissa, joka ei ole kaupunki, talossa, jossa ei ole mitään, tai ketään, välissä ollut mitään, ja koska tämä talorivi radan itsestäni katsoen vielä oikealla mutta lopullisessa katsantokannassa ehkä oikealla tai väärällä puolella näytti kulissilta, arvasin lähteä ylittämään rataa. Vakuuttuneeksi minut tämän strategian oikeellisuudesta saivat ne kaksi postia lajitellutta ihmistä, jotka löytyivät sellaisesta talosta, jossa luki ”virastotalo”. Toinen heistä oli kehitysvammainen. Muut vaihtoehdot olisivat olleet r-kioski, pizzeria ja tupakoivat teinit. Olisin muuten soittanut siihen numeroon, josta minulle oltiin soitettu ja esitetty kutsu ja tarkistanut asian, mutta Espoon kaupungilla on näköjään salaisia numeroita.
Radan ylittäminen käy ainoastaan siltaa pitkin, jonne pitää kiivetä ensin korkeita liukuportaita. Siis kiivetä, koska liukuportaat eivät toimineet. Sitten lähdin siltaa siihen suuntaan, joka loogisesti vaikutti kulkevan enemmän toiseen suuntaan kuin se, josta juuri tulin. Tai itse asiassa, olin vielä tulossa.
Silta näytti loppuvan kuin seinään noin 30 askeleen kuluttua. Oli rakennusaita. Jonka edestä kun kulki ihmisiä, oletin että jossakin täytyy olla reikä. Ei kuitenkaan Narniaan, vaan johonkin kauppakeskukseen, jonka läpi näytti kulkevan ainoa reitti, joka kulkisi ainoalle tielle, joka kulki toisella puolella rataa. Tämä oli matkan helpoin osio.
Onneksi minun kaltaisiani ummikkojuntteja varten oltiin kauppakeskuksen ainoaan tuulikaappiin pläntätty Espoon keskuksen kartta. Tämän lupaavan ilmestyksen ilmaannuttua silmäkulmaani palasin tuulikaappiin. Otin suunnan, tosin ilman kompassia, ja jouduin toteamaan, että kahdesta suunnasta vasemman on oltava oikea. Sitten vielä kerran neulansilmä vasempaan, antaa mennä vaan!
Kuljin sen talon, jonne minut erehtymätön suuntavaistoni kuljetti, ympäri kerran. Näkemättä mitään merkkiäkään mistään muusta kuin kauneushoitolasta. Jatkoin matkaani, koska seuraavassakin talossa luki sama kadunnumero, 2. Sen ensimmäisessä ovessa oli lappu:käytä viereistä ovea. Käytin viereistä ovea. Siinä luki, että siinä talossa pitäisi oleman sellaista toimintaa, joka kyllä on etäistä sukua sille toiminnalle, jota olin menossa etsimään. Siis etäistä sukua.Tiesin tosin, että koska Espoo on iso kaupunki, täällä kaikki asiat ovat sievästi erillään. Espoossa olisi kaikelle ja kaikille tilaa ja kaikki järjestyksessä.
Avasin oven ja otin hissin yksitoistakerroksisen talon siihen kerrokseen, joka vaikutti lupaavimmalta. En voinut tarkistaa, olisiko vastaus piillyt jossakin muussa kerroksessa. Alhaalla ei ollut vahtimestaria tai ulkoistettua vahtimestaria eli ovisummeria. Otin hissin kahdeksanteen kerrokseen, ja ovi avautui. Siellä ystävällinen mies ohjasi minut takaisin sinne taloon, jonka olin juuri kiertänyt.
Lähdin sitten saattamaan sen edellisen talon kiertämiskierrokseni loppuun. Ainahan on mahdollista, että se asia, jota etsin,olisikin jossakin takapihalla. Siellä, missä parkkipaikka ja jätepuristin. Kaupungintalo.
Kierrokseni lähestyessä loppuaan, näin kaksi haalaripukuista miestä paperossilla. He ehdottivat, että lähtisin vielä kerran kiertämään tätä samaa taloa takaisinpäin. Heidän mielestään paras veikkaus saattaisi olla, että se asia, jota etsin, olisi talon c-rapussa, hiusliikkeen vieressä. En löytänyt mitään hiusliikettä. Menin kuitenkin c-rapun ovesta sisään, ovesta, joka sijaitsi kulmassa, jota ei ollut, koska se oli pyöristetty.
Astuessani sisään, minua tervehti kunnioittavasti siivooja. Melkein pelästyneesti. Ajattelin, että täälläpäs olen vip-henkilö. Ajoin hissillä kolmanteen kerrokseen, jonka vahtimestari ei tiennyt mistään tilaisuudesta mitään. Totesi, että meillä täällä Espoossa päin sellaiset tilaisuudet sijaitsevat yleensä sen ison toimijan pääkonttorissa, joka sijaitsee toisella puolella rataa, siellä, josta tulin. Selitin asiani, ja totesi, että ei sellaista tapahtumaa heille olla tänne ilmoitettu ja että hänelle ilmoitettaisiin yleensä kaikki, jota tässä talossa tapahtuisi ja että hän tietäisi kaiken.
Kiitin ymmärrettyäni äkkiä että ai niin, että siellä taisikin olla ollut sen kaupungintalon vieressä, joka oli suljettu, myös toinen talo. Ainakin muistini mukaan olin nähnyt kaupungintaloa, siis sitä suljettua, kiertäessäni, kyltin, jossa luki ”valtuustotalo”. Tai siis kylttejä. Päätin mennä tarkistamaan, mutta en juosten, vaikka olin jo kymmenen minuuttia myöhässä, sillä voittaisin vain minuutin. Tai häviäisin siis minuutin vähemmän. Ja raikasta kainalotuoksuani minulla ei ainakaan ollut varaa menettää. Hiki on kalliimpaa ainetta kuin yksi minuutti. Olisin muuten soittanut siihen numeroon, josta minulle oltiin soitettu ja esitetty kutsu ja tarkistanut asian, mutta Espoon kaupungilla on näköjään salaisia numeroita.
Kun tulin takaisin sille sillalle, josta pääsisi taas takaisin radan yli, ja myös sinne sen ison toimijan pääkonttorin luo, jos haluaisin, mistä merkkinä vastaani taisi tulla sellaisia meikiltä haisevia ja tupakalta näyttäviä tyttösiä, päätin että parempi veikkaus on nyt vielä kokeilla sitä virastotaloa. Sinne myöhästyisin vain vartin. Se paikka, joka varmaan kasvatti näitä tyttöjä, oli kai vielä kauempana. Ainakaan en ollut nähnyt sitä viimeksi. Ja sinne kun minua nimenomaisesti oli kielletty menemästä!
Virastotalo löytyikin helposti,kiitos opasteiden, joita oli siellä sillalla. Sitten olis vielä tarttenut tietää, oliko tämä se sama virastotalo, jonka ensimmäisessä kerroksessa olin neuvotellut sen kehitysvammaisen postinjakajan kanssa vai se toinen. Siinä kerroksessa, jonne olin sillalta päätynyt, ei sitä lukenut.
Kiersin taloa aikani löytämättä mitään rahtuakaan lupaavan tähdellistä, kunnes näin viitan, joka osoitti vasemmalle ”kaupunkisuunnitteluvirasto”. Sitä täällä tosiaankin tarvittaisiin, ajattelin. Palasin vähän takaisinpäin, vielä arvioidakseni, olisiko sittenkin jokin näistä juuri jo ohittamistani ovista jotenkin lupaavampi. Niissä mitään ollut, joten palasin takaisin sinne kohtaan, jossa luki ”kaupunkisuunnitteluvirasto”.
Kun palasin siihen, jossa luki ”kaupunkisuunnitteluvirasto”, siihen oli ilmaantunut toinenkin kyltti. Siinä luki valtuustotalo. Lähdin kyltin suuntaan. Sinne ei päässyt, esimerkiksi sellaisesta yksinkertaisesta syystä, ettei sellaista suuntaa ollut olemassa. Ainoa suunta, johon pääsi, lukuunottamatta ”takaisin”, oli luiska, joka kiersi noin 100 metriä vähän sinnepäin.
Menin luiskan alas, kysyttyäni vielä joltakin, miten sinne valtuustotaloon pääsisi. En muista enää, missä vaiheessa ja keneltä. Luiska päättyi paikkaan, jonka toisella puolella piti olla polku, josta piti päästä valtuustotaloon. Ei ollut polkua.
Piti kävellä ensin noin 50 metriä eteenpäin, jotta olisin päässyt ei-minkään toiselle puolelle. Nyt vaikutti lupaavalta, tosin olin jo yli 20 minuuttia myöhässä. Eivät he uudelleen aloittaisi takiani, joten peli oli jo aikapäiviä sitten menetetty, mutta halusin edes tämän päästä toteamaan ihan itse.
Löysin lopulta sen polun, jota pitkin piti pääsemän siihen valtuustotaloon. Jota piti kiertää aika pitkään ennen kuin siitä löytyi ovi. Astuin siitä ensimmäisestä löytämästäni ovesta sisään siitä yksinkertaisesta syystä, että se oli ainoa löytämäni ovi.
Oven takana oli koppi. Kopissa istui kaksi ihmistä, joiden piti olla virkansa puolesta perillä siitä, mitä talossa tapahtuu. Selitin asiani, ja totesivat, että ei sellaista tapahtumaa heille olla tänne ilmoitettu ja että heille ilmoitettaisiin yleensä kaikki, jota tässä talossa tapahtuisi ja että he tietäisivät kaiken. He ehdottivat että mitäs jos katsoisin alakerroksen auditoriosta kun siellä oli jotakin, joka oli kai suunnilleen sitä samaa alaa, mistä he eivät olleet koskaan kuulleetkaan. No, ei ollut.
He kuitenkin yrittivät parhaansa. Vielä he ehdottivat, että tuolla kabinetissa olisi perussuomalaisten kokous. Kun käännyn vasemmalle, ensimmäisessä ovessa lukisi perussuomalaiset. No, olihan siellä. Perussuomalaisia. Seuraavan oven takana oli vihreitä. Heitä en enää kokeillut. Enkä enää kyllä kokeilisi Espootakaan, ainakaan vapaaehtoisesti.
Espoo on Suomen Kazakstan, Helsingin ollessa Venäjä. Ja Tapiola on sen Alma-Ata, ja Espoon keskus perustettiin sen Astanaksi. Ja kylmä viima puhkuu yli arojen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti