Tänään on tullut kuluneeksi Suomen säveltäjämestari Sibeliuksen syntymästä 145 vuotta. Hän on liian suuri maahamme jotta hänet osattaisiin paikoittaa. Hän on myös niin suuri, että kaikkea mitataan Sibelius-mittapuulla, aivan samoin kuin jokainen argentiinalainen jalkapalloilija on uusi Maradona. Erittäin kuunneltavaa ja paikoin omaperäistäkin musiikkia säveltänyt Einar Englund onkin kuvaavasti nimennyt omaelämäkertansa "Sibeliuksen varjossa".
Suomessa ei arvosteta eikä tunneta Johan Julius Christian (Jean) Sibeliuksen tuotantoa. Koulukirjoissa luetellaan hänen arvostetuin ja/tunnetuin tuotantonsa, joka on yhteneväinen virallisen totuuden kanssa, jossa hän on säveltänyt loppuun seitsemän sinfoniaa, viulukonserton, muuta orkesterimusiikkia, lukuisia yksin- ja kuorolauluja ja vähäsen piano- ja pikkuriikkisen kamarimusiikkiakin. Siis kerrotaan, että Janne on tehnyt tällaista. Hänen musiikkinsa ei kuitenkaan ole elävää kansankulttuuria. Eikä voikaan olla. Pitäisi ottaa pois Janne kansakunnan kaapin päältä.
Kuitenkin aniharva suomalainen tunnistaa Sibeliuksen tuotannosta muuta kuin Finlandian, Karelian (Alla Marcia-osan Karelia-sarjasta), Valse Tristen, En etsi valtaa loistoa ja ehkä Jääkärimarssin (jos tietävät, että nekin ovat Jannen kynästä). Ne, jotka jaksavat seurata Sibelius-viulukilpailua, tunnistavat viulukonsertonkin, jota saavat nelivuotisen yliannostuksensa juuri edellämainituista kilpailuista. Suurin osa lukeneistosta tietänee sen verran, että Jannella kuulemma on seitsemän niitä sinfonioita, siten kuin he koulussa lukivat ja että ne kai ovat kansainvälisestikin arvostettuja (ovat ne! niitä ovat levyttäneet Herbert von Karajan, Arturo Toscanini, Lorin Maazel, Simon Rattle, Thomas Beecham, Leonard Bernstein, Colin Davis, Sergei Koussevitzky ja niin edelleen). Aniharva kuitenkaan tunnistaisi ainoankaan sinfonian ainuttakaan osaa, puhumattakaan siitä, että muistaisi, miten ne menevät. Enemmän kuin häpeä, se on surku. Uskon, että moni elämä rikastuisi ja saisi lisäsisältöä tämän ainutlaatuisen musiikin tuntemisesta. Ei vain Suomessa, vaan missä tahansa.
Suomessa Sibelius on niin omassa kastissaan, että muut ovat saaneet kulkea hänen varjossaan, kuten Einar Englundin elämäkerta muistuttaa. Koska Siballa ei täällä ole varteenotettavia kilpailijoita, hänen musiikkiaan ei pystytä suhteuttamaan. Vasta kansainvälisessä valaistuksessa hänen merkityksensä ja suuruutensa asettuu viitekehykseen.
Parhaiten Sibelius on saanut jalansijaa muissa Pohjoismaissa, Englannissa, Yhdysvalloissa, Venäjällä ja Japanissa. Vaikeinta on ollut latinalaisessa Euroopassa, jossa ei ole sinfonisen musiikin traditiota, ja saksankielisessä Euroopassa, joka taas on sinfonian kotikenttää. Saksalaisilla on jo omat Beethoveninsa, Brahmsinsa, Mozartinsa, Mahlerinsa ja Brucknerinsa, vaikka osa heistä onkin itävaltalaisia.
Pieni palanen suhteellisuudentajua onkin siis paikallaan. Ei, Sibelius ei ole Beethoven, Bach, Mozart tai Haydn. He ovat musiikin universaalit jättiläiset, joiden tuotannon laatu ja merkitys kohottaa heidät länsimaisen kulttuurin suurimpien nerojen joukkoon. Sibelius on pikemminkin seuraavan kategorian säveltäjiä, saman kaliiberin miehiä Brahmsin ja Tsaikovskin kanssa, ja se onkin jo paljon se. Niistä säveltäjistä, joiden merkittävin aktiivikausi on ollut 1900-luvun puolella, Sibelius on ehkä merkittävin sinfonikko maailmassa, Sostakovitsin ohella, ainakin omaleimaisin, tai ihan varmasti ainakin hänen sinfoniansa ovat keskenään erilaisimpia. Kuitenkin ne muodostavat sarjan.
Ensimmäinen sinfonia on nuoruudentyö, kuitenkin taiteellisesti täysipainoinen sellainen. Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia oli nuoren säveltäjän julistus ”täältä tulen minä”; samalla se paalutti suomalaisen sinfoniakirjallisuuden syntyneeksi. Sibeliuksen aikalaisen, Robert Kajanuksen levytys on teoksesta referenssitallenne; uudemmista versioista Lorin Maazelin Wienin filharmonikkojen kanssa 60-luvulla tehty levytys on paras.
Jos ensimmäinen sinfonia julistaa suomalaisen säveltaiteen syntyä, toisella sinfonialla nähdään usein kansallista merkitystä. Se muodostaa 40-minuuttisen, koko ajan kasvavan kaaren, ja se kerää vauhtia loppuhuipennukseensa ennenkuulemattomalla tavalla lähes 20 minuutin verran. Kajanuksen ja Koussevitzkyn klassisten levytysten lisäksi pidän John Barbirollin romanttisesta, George Szellin virtuoosisesta ja analyyttisestä ja Neeme Järven selvästi Kajanusta heijastelevasta digitaalilevytyksestä. Hienoja levytyksiä toisesta sinfoniasta löytyy kuitenkin lukuisia.
Kolmas sinfonia onkin vaikeampi, ainakin sille on vaikeampi tehdä oikeutta kuin kahdelle ensimmäiselle. Kun toinen osa soveltuu säestämään herrasmiesten rauhallisia puistokävelyitä, niin finaali, jossa kaaos kristallisoituu kosmokseksi, on erittäin vaikeaa toteuttaa kontrolloidusti ja kuitenkin siten, että vaikutelma on vääjäämätöntä järjestystä kohti kulkeva kaaos. Kajanuksen levytyksen tavoin tässä ei ole onnistunut lähellekään kukaan toinen; sir Colin Davisin livetaltiointi Sibelius-Akatemian orkesterin kanssa yltää lähelle, lisäksi siinä on liikuttavalla ja hikoiluttavalla tavalla tarttuvaa innostuksen paloa. Siban orkka soittaa henkensä edestä. Valitettavasti tätä taltiointia ei ole kaupallisessa levityksessä, ja aivan ihanteellisia Kajanusta uudempia studiotaltiointeja en ole kuullut.
Neljäs sinfonia onkin sitten vallankumouksellista tavaraa. Se uusintaa Sibeliuksen sävelkielen kosiskelemattomassa ilmaisussaan, ja on sensaatiomaisen moderni. Se on kirkas kuin lähdevesi ja syvä kuin hiidenkirnu. Nelosesta on kirjoitettu paljon potaskaa; sitä sanotaan pettuleipäsinfoniaksi ja sen sanotaan kuvastelevan suomalaisten metsien synkkyyttä. No, suuri musiikki altistuu monenlaisille tulkinnoille. Hyvä ystäväni sanoi, että hän tunsi itsensä pohjattoman yksinäiseksi kuunnellessaan sinfonian hidasta osaa, ja tunsi, että hän vajoaa tuoleineen lattiasta läpi. Yksinäisyys ei kuitenkaan ole pelottavaa, kuten ei tämä musiikkikaan. Vakavaa se on. Sir Thomas Beechamin referenssilevytys 30-luvulta toteuttaa esikuvallisimmin sävellyksen hengen, ja Lorin Maazelin 60-luvun levytys on ihanteellinen uudempi versio. Hienoja levytyksiä teoksesta löytyy pilvin pimein. Positiivisimman yllätyksen tarjoaa Ernest Ansermet, joka osoittaa, että ensimmäinen osa pysyy koossa myös vaarallisen hitaassa tempossa. Ansermet ja Orchester de la Suisse Romande esittelivät minulle neljännen sinfonian täysin uudessa valossa, ja tämän toteuttaa ranskalaisen tradition kapellimestari!
Vain ihminen, jolla on niin vahva itsetunto, että hän viihtyy yksinään, selviää ehjänä neljännen sinfonian kuuntelemisesta.
Viides sinfonia on lähestyttävä ja romanttinen mutta kuitenkin kompakti. Tai ehkä termi ”klassinen” kuvailisikin sinfoniaa paremmin. Se on kakkosen tiiviimpi sisarteos, jossa on myös uljas loppuhuipennus. Klassisten Kajanuksen ja Koussevitzkyn levytyksien lisäksi on vaikeaa suositella moderneja tallenteita, jotka olisivat aivan ideaaleja.
Kuudes sinfonia pakenee määrittelyjä ja määrittelijöitä. Siitä tulee helposti läpisoitto, jos sen henkeä ei ymmärretä. Parhaiten sen ymmärsi sir Thomas Beecham, jonka levytys on parhaan auktoriteetin – Sibeliuksen itsensä – mielestä paras levytys mistään hänen teoksestaan (siis ennen vuotta 1957). Ja tähän näkemykseen on helppo yhtyä. Olen kirjoittanut tästä oman juttunsa tänne kesällä.
Seitsemäs sinfonia sisältää nelosen ohella hienoimmat Suomessa kirjoitetut musiikkisivut. Se on yksiosainen, tai oikeastaan se koostuu neljästä toisiinsa integroidusta osasta. Sen rakenne on sinfonisessa kirjallisuudessa vallankumouksellinen, vaikka on toki Mozartkin toteuttanut samantyyppisiä integroituja rakenteita 32.sinfoniassaan. Siinä on vieläkin vähemmän mitään turhia yksityiskohtia, jotka eivät nivelly kokonaisuuteen kuin Sibeliuksen sinfonioissa yleensä, mikäli mahdollista, sillä Sibeliuksen sinfonioissa ei ole mitään turhaa. Seitsemäs sinfonia ei kuitenkaan ole ainoastaan rakenteellisesti vallankumouksellinen ja sävellysteknisesti kunnioitusta herättävä tiiviydessään, vaan neljännen sinfonian ohella oma suosikkini. Koussevitzkyn klassisen levytyksen lisäksi, hienoimmat tallenteet ovat live-esityksistä: sir John Barbirollin käsissä seiska on yksi, pitkä tauoton hengähdys, pelkkää legatoa, kun taas Jevgeni Mravinskin esitys korostaa sinfonian dramaattisuutta, ollen Barbirolliin verrattuna staccato, taukoa tauon perään ja aina uusia alkuja.
Suosittelen kyllä muunkin suomalaisen musiikin kuuntelemista kuin vain Sibeliuksen. Esimerkiksi Crusellin, Melartinin tai Englundin. Jos Sibelius otetaan alas kaapin päältä, ehkä hän lakkaisi myös varjostamasta muutakin suomalaista musiikkia.
Koulujen musiikinopetuksella on suuri vastuu, jotta suurmies muistettaisiin niistä tekemisistään, jotka tekivät hänestä suurmiehen. Ja ehkä myös historianopetuksella. Paras tapa kunnioittaa suurmiestä onkin kuunnella hänen musiikkiaan. Sibelius tulee ottaa alas kansan pariin, sinne, minne hänen musiikkinsa kuuluu! Sibeliuksen musiikki elää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti