Ota kantaa!

Oikeusministeriön Ota kantaa! -sivulla voi esittää kehittämisehdotuksia suomalaisiin, demokraattisiin vaikutusmahdollisuuksiin. Nyt on mahdollisuus sanoa sanasensa sekä perustuslain suomista periaatteellisista vaikutusmahdollisuuksista että niiden käytännön soveltamisesta!

Itse aloitin allaolevalla viestillä keskusteluketjun Maankäyttö- ja rakennuslain osallisuuspykälästä, jossa mainitaan oikeus tulla kuulluksi, mutta kuuntelemisesta ei puhuta mitään. Toinen ongelma liittyy osallisuuskäsitteen kapeaan maantieteelliseen tulkintaan, joka käytännössä johtaa siihen, että kaikki vaikuttaminen näyttäytyy kaavoituksen estävänä nimbyilynä.

Ja sitten se keskustelunavaus:

"Maankäyttö- ja rakennuslaissa on paljon käytännön rajoituksia, jotka rajoittavat osallistumista kaavoitukseen. Ensimmäinen rajoitus on osallisuuden käsitteen rajoittuminen vain maantieteelliseen läheisyyteen ja toinen saman lain kuulemispykälän käytännön soveltaminen. Toinen ongelma on se, että ei ole mitään tapaa todentaa, missä määrin osallistumis- ja arviointisuunnitelmia on implementoitu suunnitteluun. Kolmas ongelma liittyy vielä tämän saman lain muoto-ongelmaan: kansalaiset tulevat mukaan vasta silloin kun pitää ottaa kantaa, jolloin heillä ei jää mahdollisuuksia vaikuttaa positiivisesti. Pitäisi voida olla mukana jo suunnitteluvaiheessa, esimerkiksi ehdottamassa hankkeita."

Aidan toisella puolella ruoho ei aina ole...

Olen tottunut vihreänä kaupunkiaktivistina kaksinkertaisiin syytöksiin siitä, että olisin muka kaikkea - varsinkin kaavoitusta ja ympäristön kehittämistä ja yleistä "kehitystä" vastustava ja hidastava jarru, mutta näin väittävä ei kyllä ole koskaan asunut pikkukaupungissa tai ylipäätään altistunut naapuruuksille. Oman aktivistiurani vanhetessa, suhtaudun nimbyilyyn aina vain nihkeämmin, etenkin kun olen nyt oppinut tunnistamaan mikä on nimbyilyä ja mikä ei.

Kaupungin rakennustarkastajan täytyy olla epäkiitollinen työ, sillä hän joutuu virkansa puolesta myötäilemään kaiken maailman pikkusieluja, joiden mielestä aidan tai kadun toisella puolella asuvan naapurin roskis, kasvihuone tai grillikatos ovat esteettinen, naapuristosaniteetillinen tai mikä lie moraalinen ongelma tai jotka horaisevat aamukahvinsa väärään kurkkuun nähdessään ikkunastaan ei-niin-sotilaallisesti itseään kantavia heidän mielestään liiaksi dalimaisia ihmishahmoja sattuessaan asumaan liian lähellä naapurin kehitysvammaisten asumisyksikköä, kuten nyt Espoossa viimeksi.

Nämä silkasta katkeruudesta mielisairastuneet pikkusielut eivät kuuluisi kaupunkiin, mutta siltikin todistustaakka jää sille, joka on syytettynä oman ja ehkä siinä sivussa toistenkin ympäristön aktiivisista hoitamis-, kehittämis- ja parantamisyrityksistä.

Sen sijaan kaavoitukseen voi vaikuttaa vain negatiivisesti, jälkikäteisesti valittamalla, jolloin taas todistustaakka on aina valittajalla, siis sillä, joka yrittää käyttää ainoaa hänelle Maankäyttö- ja rakennuslain sallimaa tapaa vaikuttaa ympäristöönsä.

Se, mikä erottaa kaavoitukseen vaikuttamaan yrittäviä kansalaisia ja ammatikseen närkästyviä naapureita, on se, että kaavoituksessa - ainakin silloin kun on kyse liikenneväylien tai asuinalueiden kaavoituksesta - on kyse yhteismaiden puolustamisesta, kuten altruistista intresseistä säilyttää virkistysalue. Naapuriterroristit taas toimivat puhtaasti itsekkäillä motiiveilla, joista tärkein on sadismi. Ilmeisesti ruoho siis tosiaan voi olla toisella puolella aitaa vihreämpää kun sitä pitää niin kadehtia. Nimbyilyn määritelmä siis olkoon: oman naapuruston muutosten vastustaminen itsekeskeisillä motiiveilla.

Mikään julkinen häpeäpaalurangaistus ei taida olla naapurustoaan terrorisoiville pikkusieluille riittävä, sillä nimby ei ymmärrä tekevänsä väärää saastuttaessaan negatiivisuudellaan naapuruston hengen, luullessaan suojelevansa omaisuutensa arvoa. Espoossa yksi tällainen luonnonsuojelija-aktivistiksi naamioitu jo ilmiantoi itsensä sunnuntain Hesarissa. Hänen nimensä on Henrik Lampén.

Pieni vinkki kaikille jotka haluavat yrittää vaikuttaa mihin tahansa omaksi kokemassaan intressissä: koettakaa nyt herran jumala löytää joku yleinen intressi, jota ajatte, ettette näytä niin onnettoman itsekkäiltä. Naamioikaa se nimbyilynne edes vähän paremmin, ainakin jos aiotte minusta hakea liittolaistanne kunnallispolitiikassa.

Ympäristöön vaikuttamisessa on valuvika. Se, että vain negatiivinen vaikuttaminen nauttii lainsuojaa, aiheuttaa sen, että kaikki vaikuttaminen on helppo leimata nimbyksi. Pitäisi olla mahdollista puolustaa ympäristöä myös antamalla puoltoääniä asioille, joiden kokee lisäävän yleistä elämisen ja asumisen ja ympäristön laatua. Miksei minun ole mahdollista puolustaa oman ikkunani alla olevaa naapurini rakentamaa pieteetillä kasattua grillikatosta, joka muka häiritsee naapuria aidan toisella puolella? Nyt yleisen viihtyvyyden lisääminen tai ympäristön yleisen laadun parantaminen ei ole mahdollista. Rakennustarkastajan olisi sitten helppo laskea, saako joku grillikatos enemmän peukutuksia ylöspäin vai alas.



Jos sattuu näkemään sen, minkämerkkisiä aamiaismuroja vastapäisessä talossa syödään, vika ei ole naapurin muroissa vaan sinun silmälaseissasi!

Miten mitata asukkaiden kokema häiriö?

Yritin tässä muutama viikko sitten miettiä nimby-ilmiön luonnetta, sitä, onko se syy vai seuraus että ihmiset tapaavat niin usein vastustaa erilaisia hankkeita, jotka sijoittuvat heidän välittömään läheisyyteensä. Minulle jäi alusta alkaen tunne, että tavoitin ilmiön vain osittain.

Toki Maankäyttö- ja rakennuslain vallitsevassa osallisuustulkinnassa on osasyynsä siihen, että ihmiset "typistyvät" asukkaiksi, joille taas ei jää mitää muuta vaihtoehtoa kuin kaikkea vastustavan nimbyn rooli, mutta edelleenkään tämä ei kerro mitään siitä, miksi jotakin vastustetaan.

Otetaan esimerkiksi jonkun liikenneväylän suunnitteleminen. Liikenneväylien kannattajat perustelevat niiden tarpeen siksi, että liikenteen määrä joko kasvaa kokonaisuutena tai sitten se on ylittänyt paikallisen saturaatiopisteen, jolloin se pitää ohjata toisaalle.

Aina kuitenkin silloin kun liikenne ohjataan toisaalle eikä se siis täten tule "tänne", se menee "sinne", jolloin liikenteen määrä lisääntyy jossakin muualla. Sama pätee mihin tahansa kaavoittamiseen, oli kyse sitten asuintaloista, liikehuoneistoista tai yleishyödyllisistä hankkeista (koulu), joitakin suoraan mutta kaikkia välillisesti hyödyttävistä hankkeista (turvakoti) tai vain harvalukuista, valikoitua joukkua hyödyttävistä hankkeista (jäähalli). Jos ne eivät tule jonnekin, ne menevät sitten jonnekin toisaalle. Ellei niiden tarpeellisuutta aseteta kyseenalaiseksi.

Mitkä sitten ovat liikenneväylien tai muiden hankkeiden vastustamisen perusteet? Niiden aiheuttama häiriö: melu, saasteet, turvattomuus tai liikenne itsessään. Melua ja saasteita voi mitata, mutta turvattomuutta ja yleistä epämukavuuden tunnetta ei voi. Ne kun ovat suhteellisia kahdella tavalla.

Suhteellisia haitat ovat ensinnäkin aika-akselilla. Jos näkymä huonontuu tai melu lisääntyy, silloin muutosta vastustetaan, koska asiat ovat ennen olleet paremmin. Toiseksi haitat ovat suhteellisia jos niitä rinnastetaan esimerkiksi samankokoisiin kaupunkeihin: esimerkiksi viheralueiden suhteellista osuutta tai liikenteen määrää voidaan verrata vastaavanlaisiin kaupunkeihin.

Se on tosin oma problematiikkansa, miten mitata kaupunkien kokoa. Ei esimerkiksi suuri Kouvolan alueliitos nostanut sitä Keravan luokasta Lahden luokkaan kertaheitolla, vaikka asukasluku miltei kolminkertaistui. Ja on Porvoo edelleenkin aika paljon pienempi kuin vaikka Vaasa tai Lappeenranta.

Jos siis vaikka Porvoossa koetaan, että liikenne ruuhkautuu liiallisesti ja aiheetta, on ehkä kyseenalaista puhua ruuhkista. Liiallisuudesta toki voidaan puhua ja aiheettomuudesta. Ei tietenkään Porvoon ruuhkista voi sanoa oikein mitään verrattuna vaikka Helsinkiin tai Moskovaan, mutta toki jo onnistuneemmalla liikennevalo-ohjauksella voisi suuren osan niistä vähäisistäkin turhista ruuhkista poistaa.

Nimby ja ammattivalittaja ovat seurauksia, eivät syyllisiä

Usein asukkaiden mahdollisuus ottaa kantaa kaavoihin näyttäytyy nimbyilynä, omalle takapihalle tai etuovelle kohdistuvien rakennushankkeiden vastustamisena tai oman kotikadun liikenteen lisääntymisen vastustamisena. Erityisen äänekästä vastustus on etenkin erilaisiin sosiaalisiin laitoksiin liittyen, kuten esimerkiksi asuntoloihin tai turvakoteihin. Vastustajat pelkäävät yleensä epäsuorasti oman kiinteistön tai kodin arvonlaskua näistä sosiaalisista laitoksista lähtevän ajatellun järjestys- tai liikennehäiriön takia tai sitten kyse on ihan siitä, että näiden häiriöiden ajatellaan olevan naapurustosaniteetillinen ongelma.

Kaavoittaminen on erilaisten intressien yhteensovittamista. Kaavoittaja puolustautuu "nimbyjä" vastaan sillä, että hän huolehtisi kokonaisuudesta kun taas asukasaktivistit puolustautuvat tätä kokonaisuutta vastaan, joka kuitenkin käytännössä on useimmiten postimerkkikaavoitusta. Joskus vaihtoehtoina ovat lisääntyvä liikenne jonkun kadun varrella ja koko kaupungin mittakaavassa ainutlaatuinen viheralue.

Olen ollut perustamassa Helsingin Keskuspuistoa suojelevaa kansalaisliikettä Ei enää palaakaan Keskuspuistosta, muotoillut Kaupunkimetsäliikkeen lausuntoa Maankäyttö- ja rakennuslaista ja opiskellut kaupunkimaantiedettä Oslossa, jossa osallistuin lisäksi paikallisagendatoimintaan. Suomessa olen tehnyt asukastoimintaa palkkatyönä, ja voi tietysti olla, että tämä suhteellisen laaja-alainen perspektiivini kaavoitukseen ja asukasaktivismiin yleensäkin sekä tutkimuksen että vaikuttamisen kohteena vaikuttaa omaan näkökulmaani osallisuudesta.

Sen minä ymmärrän, että kaavasuunnitelmista tiedotetaan proaktiivisesti vain kaavan välittömässä läheisyydessä asuville, mutta sitä minä en hyväksy, että kaava-alueesta kauempana asuvan sudeettiaktivistin vaikuttamisenhalua yritetään torpata. Kyllä ympäristöstään on oikeus olla kiinnostunut vaikka kyse ei olisikaan omasta takapihasta. Ja tulen vaikuttamaan Helsingin Keskuspuistossa tai Kaarelassa vielä hautani takaakin.

Miksi sitten asukkaiden vaikuttaminen on niin kovin usein nimbyilyä? Paljolti kyse on vakiintuneesta Maankäyttö- ja rakennuslain osallisuuden ja osallistumisen tulkintatavoista, jotka aiheuttavat näköharhoja ja vääristävät näkökulmia. Jos asukkaat otettaisiin mukaan omaksi kokemansa ympäristön suunnitteluun, heillä olisi mahdollisuus olla aktiivisia ja rakentavia suhteessa kaavoitukseen. Kun heille tuodaan kaavasuunnitelmia kommentoitaviksi, oikeastaan ainoa vaihtoehto on vastustaa niitä: sekä niiden sisältöä että kaavoitusprosessia. Ja kun kaavasuunnitelmista tiedotetaan vain niiden välittömässä läheisyydessä asuville, tällöin luonnollisena seurauksena on nimbyily. Ja silloin kun elinympäristöstään kiinnostunut ihminen ottaa kantaa kaavaan, joka ei nyt ole ihan hänen omalla takapihallaan, hänet leimataan ammattivalittajaksi.

Kun ei anneta vaikuttaa rakentavalla tavalla ennen, ainoaksi vaihtoehdoksi jää vaikuttaa ei-niin konstruktiivisesti jälkeen. Nimbyt ja ammattivalittajat eivät ole syy kaavoituksen hitauteen, vaan seuraus Maankäyttö- ja rakennuslain vallitsevasta tulkintatraditiosta.

Palautteeni Joonaanmäen kävijäkyselyyn

Porvoon kaupungin ei kannata tuhlata resursseja liialliseen metsänhoitoon; tulee välttää avohakkuita ja kannattaa jättää metsään lahopuita. Tarkempi ulkoilureittien viitoitus ja ulkoilureittien kartoitus (mukaanlukien Humla-Holkenin jatkoreitti) auttaisi ulkoilijoita suunnittelemaan jatkoreittinsä.

Kysely pakotti ottamaan kantaa poissulkevin kategorioin siihen, kuinka kaukana metsästä asuu. Asun tasan kilometrin päässä metsänreunasta. En olisi halunnut siis rastittaa tähän kohtaan mitään. Toinen syy, miksi olisin halunnut jättää kohdan tyhjäksi johtui siitä, kannattaako vastata "alle 1 km" vai "yli 1 km", juontuu traumaattisista kokemuksistani siitä, miten Helsingissä sovelletaan Maankäyttö- ja rakennuslain osallisuuspykälää, tuoden mieleeni ristiriitaisia ajatuksia. Jos korostan maantieteellistä läheisyyttä metsään, minut saatetaan huomioida jatkossa osallisena ja osallistaa metsän suunnitteluun, jos taas tähdennän kaukaisuutta metsästä, tällä taas korostan vaikutelmaa, jossa metsä näyttäytyy koko kaupungin tai ainakin laajemman alueen virkistysalueena eikä vain naapurustonsa paikallisina keuhkoina mutta en saane osallistua jatkossa metsää koskevaan suunnittelutyöhön.

Salailua ja vääriä todistuksia jäähallista

Olen täällä kirjoittanut aiemminkin Maununnevalle aiotusta jäähallihankkeesta, joka olisi muuten päässyt lipsahtamaan huomaamattani Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnasta hyväksytty -leimalla, mutta onneksi valpas ja huolestunut kansalainen hälytti. En edelleenkään ole niin ihastunut halliin, ainakaan tuolle paikalle. Lisäksi hankkeen motiiveihin, perusteluihin ja itse prosessiin liittyy paljon epäilyttävää: tosiasioiden ja intressien sekä mielipiteiden salailua.


Yleishyödyllisyydeksi naamioituja intressejä
Maununnevan harjoitusjäähallihan on Jääkenttäsäätiön ja Kaarela-Seuraksi naamioituneen jääkiekkoseura Karhu-Kissojen yhteishanke. Aloite hallista tuli jääkiekkoseura Karhu-Kissojen vahvasti lobbaamalta Kaarela-Seuralta.


Kokoomusvaltuutettu Hanu Luukkaisen mukaan, kun jääkenttäsäätiön toimitusjohtaja Harry "Bogo" Bogomoloff jotakin päättää tehdä, hän myös sen tekee. Hanke halutaan siis jättää konkreettiseksi, betoniseksi muistomerkiksi kunnioittamaan kohta eläköityvän Bogon elämäntyötä. Siitä tulee samalla tahtopolitiikkaan alistumisen muistomerkki.



Muistomerkin siitä itselleen saa myös Kaarela-Seuran puheenjohtaja Erik Bärlund, jääkiekkoseura Karhu-Kissojen manageri.
Korostan vielä, että pidän jääkiekosta. Se varmaan on ihan toimivaa ennaltaehkäisevää nuorisotyötä. On kuitenkin turha väittää, että kyse olisi yleishyödyllisestä hankkeesta, jääkiekko on liiketoimintaa. Helsingin kaupungin avustaman Jääkenttäsäätiön rahoille varmaan löytyisi kansanterveydellisesti tähdellisempääkin käyttöä, esimerkiksi aika monen kaikille avoimen ja yleishyödyllisen kaukalon rakentaminen. Ja saataisiin enemmän nuorisoa harrastuksen pariin, ja muitakin.


Jos nyt sitten katsottaisiin, että hyväksyttäisiin jäähalli sinänsä, kaikkine harrastuksen poissulkevuus- ja liikenne- ja lämmitysseurauksineen, niin ei sen tarvitsisi tuohon tulla. Bogo ei kuitenkaan suostu keskustelemaan vaihtoehtoisista paikoista, ei, vaikka niitä tarjoilisi kultatarjottimelle. Ja kyllä niitä olisi tarjolla.


Unohdettu ja piiloteltu luontoarvoselvitys


Yleisten töiden lautakunnan 26.6.2008 hyväksymän Kaarelan aluesuunnitelman yhteydessä Markus Holstein teki alueen luontoarvoselvityksen, jossa jäähallille aiotun tontin eteläosa - juuri se paikka, johon jäähalli on tulossa - on C5 -luokan arvometsää, samantapaista kuin Metso-ohjelmassa tarkoitetulla tavalla. Alueen pohjoisosa on C1-luokiteltua lähimetsää, joka sitäpaitsi on linnoituslaitteineen Museoviraston suojeluksessa. Niiden väliin jää C3-luokiteltu suojametsä, joka suojaa Maununnevan asutusta Hämeenlinnantien melua ja saastetta vastaan. Tämä luontoarvoselvitys on kuitenkin unohdettu; esimerkiksi ympäristötarkastaja Eeva Pitkäsen mukaan ko. kohteessa ei ole mitään arvokasta. Eikö luontoarvoselvitykseen olla tutustuttu vai onko se hukattu? Minne? Ja kuka on sen hukannut?


Minne sitten?


Edellä siteerattu luontoselvitys jo todentaa riittävästi, että aiottu paikka ei sovellu jäähallille, puhumattakaan hallin liikennevaikutuksista, joista vielä vakavamman tekee se, että vastapäisen Puukoulun lakkautus ajaa alueen lapset kävellen ja pyöräillen käymään alakoulunsa Kannelmäen puolella. Lisäksi on selvää, että nykyinen puukoulun kenttä tulee hallin ilmaiseksi parkkipaikaksi, alue, jota nyt käytetään laajalti liikuntaan. Paljon sopivampia sijainteja lähiseudulla ovat:
- Pirkkolantien ja Pirkkolan maauimalan välinen parkkialue. Sinnekin on oivat joukkoliikenneyhteydet, mm. Jokeribussi, ja vieressä on valmiiksi toinen harjoitushalli.
- nk. Kalanninpuisto hieman tätä paikkaa pohjoisempana, Kalannintien ja Hämeenlinnantien kainalossa. Alue on nykyisellään ryteikköä. 
- Etelä-Kaarelan ent. yhteiskoulun ja Hämeenlinnantien väliin, ryteikköön. 
- Malminkartanon pelloille. Ainakin Kannelmäen ja Malminkartanon suunnasta katsottuna Konalan teollisuushallien ja kuplahallien muodostama "maisemaa" ei paljoa voi rumentaa, joten sinne vain.   

      - Maununnevan lumenkaatopaikan päälle. Helsingiin kaupungin ympäristökeskuksen julkaisun 3/2012 "Lumen läjityksen ympäristövaikutukset Helsingissä" mukaan Maununnevan kaatopaikalla ylittyy raskaan, keskiraskaan öljyn, arseenin sekä lyijyn valtioneuvoston asetuksessa 214/2007 annettu kynnysarvo. Tämä kyseinen kohde sijaitsee Keskuspuiston reunalla ja tuhoaa myös Keskuspuiston maaperää pikkuhiljaa...

      Koko alue ja alueen muinaismuistolain suojaamat kohteet olisi pitänyt kartoittaa ennen sijainnin valintaa. Näin ei kuitenkaan olla tehty. Museovirastoa konsultoitiin vasta kun paikka oli valittu.
    
      Kiinteistöviraston tonttiosaston Juhani Tuuttilan antaman lausunnon mukaan ko. tontti on vuokrattu liikuntavirastolle. Tämä ei pidä paikkaansa. Tuuttilaa ei olla saatu kiinni kommentteja varten.


   
     Kenen sana painaa?


     Ainakaan asukkaiden sana ei paina, sillä heille jää todistustaakka. Kaupunkisuunnitteluvirasto on vaatinut, että asukkaat esittävät alkuperäisen nimilistan, jonka ovat allekirjoittaneet ne, joiden mielestä jäähalli ei sovellu aiotulle paikalle Maununnevaan. Kuitenkin Karhu-Kissoil... eiku Kaarela-Seuralta riittää, että he ilmoittivat keränneensä 1812 puoltavaa nimeä, vaikka ovatkin hukanneet addressinsa. Maankäyttö - ja Rakennuslaki jää Maununnevalla kuolleeksi kirjaimeksi.

      Mitä sitten?
      
      Taistelua ei olla missään nimessä hävitty. Seuraavaksi kannattaa olla yhtydessä Helsingin kaupunginhallitukseen. Ja alueella tapahtuu; jäähallin suunnittelualueella Maununnevalla järjestetään 5.5. siivoustalkoot! Sinne kaikki kynnelle kykenevät!


      Luonnonhoitosuunnitelmaan voi tutustua allaolevasta linkistä:

http://www.hel.fi/static/hkr/julkaisut/lhs/Kaarela_lhs_2008_2017_www.pdf 

Kaavoituksen avoimuus on märkä päiväuni

Päättäjille kannattaa puhua kasvokkain. Tässä kasvokkain Ei enää palaakaan Keskuspuistosta-liikkeen grand old man Vilho Ikkala ja oikeusministeri Tuija Brax, liikkeemme tärkeimpiä ja pitkäaikaisimpia tukijoita.

Vuonna 2000 voimaan astunut Maankäyttö- ja rakennuslaki nosti ensimmäistä kertaa kansalaiset toimijoiksi kaavoituksessa. Se korosti kaavoitusprosessin avoimuutta: sitä, että kaavasuunnitelmiin voi tutustua kaavoituksen kaikissa vaiheissa ja sitä, että niihin voi myös vaikuttaa ja niistä lausua oman mielipiteensä. Todellisuus on kuitenkin paljon raadollisempi.

Käytännössä kansalaiselle laissa suodun aktiivisen roolin ottaminen edellyttää omaa aktiivisuutta, erittäin kovaa päätä, kovakorvaisuutta ja suhteita päättäjiin. Niitä suhteita voi tietenkin aktiivinen kansalainen itse hankkia, ottamalla puhelimen käteen, kirjoittamalla heille sähköpostia tai tapaamalla heitä henkilökohtaisesti.

Omien kokemuksieni perusteella olen lähtökohtaisesti hyvin epäileväinen kaupunkisuunnittelupäättäjiä kohtaan ellei toisin todisteta. Heistä moni toimii siten että se antaa aiheen epäillä heidän pitävän kuntalaisia vihollisinaan, joiden tehtävänä on vaikeuttaa heidän massoittelutavoitteitaan. Eikä tämä epäily välttämättä jää aivan kielikuvan tasolle: tiedän omasta kansalaisliikkeestäni, että päättäjä voi olla valmis uhraamaan henkilökohtaiset ystävyyssuhteetkin siinä vaiheessa kun hänestä tulee kaavoituspäättäjä.

Neuvon tapaamaan päättäjiä henkilökohtaisesti, sillä sähköposteihin he eivät välttämättä vastaa. He saavat niitä nimittäin aika paljon, ja meilit on helppo deletoida. Henkilökohtaisessa tapaamisessa päättäjä ei pysty menettelemään kuin se entinen tyttö, joka pakeni ystävänsä selän taakse kun kävin häntä kumartamassa vanhojentanssiharjoituksissa daamikseni. Tai jos näin tekee, nolaa itsensä. Mieluiten kannattaa puhua heille joukkotilaisuuksissa, kuten kaavoitustilaisuuksissa tai erilaisissa julkisissa vaalitilaisuuksissa, sillä muut paikallaolijat ovat "todistajia" ja "vartijoita".

Sekä omien että tuttavieni kokemuksen kautta yleensä vihreät ja vasemmistoliittolaiset ovat myötämielisimpiä toimimaan Maankäyttö- ja rakennuslain velvoittamalla tavalla. Näin siis ainakin Helsingissä. Tämän epäilen johtuvan siitä, että näiden puolueiden viiteryhmänä ovat kansalaiset ja niillä on suorin yhteys epäpoliittiseen kansalaistoimintaan. Niillä ei myöskään ole vakiintuneita yhteyksiä liiketoiminnallisiin intresseihin. Helsingissä hyviksiin kuuluu myös Keskusta.

Puhelinkeskusteluissa päättäjien kanssakin on sellainen vika, ettei niitä voi käyttää todisteena, jos nimittäin on mennyt nauhoittamaan puhelun ilman vastapuolen suostumusta. Puhelinkeskustelusta tehtyjä muistiinpanoja ei välttämättä pidetä yhtä vastaansanomattoman todistusvoimaisena dokumenttina kuin nauhaa, ja nekin voivat sitäpaitsi johtaa käräjille. Minua on eräs johtava kaavoituspoliitikko uhannut oikeustoimilla kuullessaan että teen muistiinpanoja puhelinkeskustelustamme. Näitä todistajia ja vartijoita nimittäin tarvitaankin jos kansalainen ei halua oikeuteen, jossa sitten tarvitaankin niitä oikeita todistajia ilman sitaatteja.

Maankäyttö- ja rakennuslain vakavasti ottaminen voi siis johtaa kansalaisen käräjille, jossa hän on syytettynä, vaikka pitäisi olla toisinpäin, jos ei mistään muusta niin vähimmilläänkin maankäyttö- ja rakennuslain hengen rikkomisesta.

Asukkaita ja käyttäjiä

Maankäyttö- ja rakennuslaissa sanotaan, että ne tahot, joita kaava koskee, voivat sanoa sanasensa sen suunnittelussa. Asianosaisuus tulkitaan aina läheisyytenä: asianosaisuus ja asukkuus nähdään synonyymeinä.

Kuitenkin, ihminen on luotu liikkumaan. Suurin osa meistä harrastaa, rakastaa, tekee töitä, opiskelee, tai ainakin joitakin näistä ja liikkuu päästäkseen tekemään näitä asioita. Suurin osa meistä on myös harrastanut, rakastanut, työskennellyt tai opiskellut.

Ihminen ei ole mikään monoliitti. Paikat pysyvät paikoillaan, ihmiset eivät. Ihminen voi tuntea olonsa kotoisaksi monessa paikassa silloinkin kun hänellä olisi vain yksi koti. Ja monella on monta kotia: esimerkiksi minä asun arkipäiväni Helsingissä, osan viikonlopuistani Porvoossa ja osan viikonlopuistani Oslossa. Kuten 80-luvulla suosittu laulaja Paul Young lauloi, "wherever I lay my hat, there's my home".

Tunnen oloni kotoisaksi ainakin Kannelmäessä, Munkkivuoressa, Töölö-Meilahti-Laakso -alueella ja Porvoossa, Vantaan Kivistö-Kannisto -alueella ja Keskuspuistossa, vaikka en ole asunut siellä. Keskuspuistossa asuvat vain korpit, metsäkauriit, palokärjet, kanit, satakielet, asunnottomat metsien miehet ja naiset sekä muut huuhkaimet.

Edellämainittujen aluiden lisäksi, minun sydänalaani koskettaa aina kun kuulen että jotakin sellaista aluetta heikennetään, jonka osaan sijoittaa omalle subjektiiviselle kokemuskartalleni. Ja itse asiassa silloin kun mitä tahansa aluetta huononnetaan. Olen osana ihmiskuntaa osallinen aina kun mitä hyvänsä ympäristöä heikennetään.

Jos nyt joku ei hyväksyisi maailmoja tai ainakin ihmiskuntaa syleilevää osallisuustulkintaani, niin kun esimerkiksi pyöräilen työmatkaani Keskuspuiston läpi Kannelmäkeen tai tulen kuntosalilta Pitäjänmäestä Kannelmäkeen, totta mooses minua koskettaa se, mitä matkani varrella tapahtuu. Nämä reitistöt ovat päivittäisympäristöjäni! En kuitenkaan satu olemaan pitäjänmäkeläinen tai haagalainen, puhumattakaan keskuspuistolaisesta joten minulle ei lähetetä sellaisia ksv:n kyselylomakkeita joita kuulemma "asukkaille" lähetetään silloin kun heidän ympäristöään siivotaan, suunnitellaan, parannetaan, puhdistetaan tai raiskataan. Enkä tiedä, miten esimerkiksi huuhkajan mielipidettä kerättäisiin. Se kun taitaisi olla huu.

Jos joku keksisi sellaisen systematisoidun kanavan kerätä mielipiteitä suunnitteluhankkeista myös sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät syystä tai toisesta käytä aktiivisesti internettiä tarkistaakseen osoitteesta www.hel.fi/ksv mitä milloinkin ja missäkin tapahtuu, hän saa minulta pusun ja papukaijamerkin!

Kansalaisvaik(e)uttamisen lyhyt oppimäärä Helsingissä – Never trust a smiling socialdemocrat

Kirsikka Bonsdorffin ja Saara Toivosen kanssa Lääkärinkadun alueella Keskuspuistossa lokakuussa 2006. Kirsikka ja Saara eivät ole vastuussa allaesitetyistä mielipiteistä.

Olen aina ollut sitä mieltä, että puoluepolitiikka on kansalaistoiminnan jatke, ja poliittiset puolueet ovat välineitä, joista jotkut ovat parempia välineitä kuin toiset. Liityin Vihreisiin kolmisen vuotta sitten, kuultuani, että rakastamani Keskuspuisto nk.Lääkärinkadun alueelta Laaksossa oltaisiin uhraamassa muutamien satojen etuoikeutettujen asuinmaaksi. Uskoin, että jäsenyys Vihreissä antaisi minulle suoremmat yhteydet päätöksentekoon kuin vapaana kansalaisaktivistina toimiminen ja välineen säilyttää Keskuspuisto kaikkien yhteisenä virkistysalueena. Olen saanut kansalaisaktivistina paljon kontakteja puoluerajojen ylitse, ja kokemuksia, joiden uskon olevan hyödyllisiä ja opettavaisia.

Poliittiset puolueet eivät ole suljettuja salaseuroja. Niissä on kenen tahansa mahdollista vaikuttaa. Esimerkiksi minä olin aloitteentekijänä ja laatijana kesän 2007 puoluekokousaloitteessa, jossa Helsinkiin ajetaan kansallista kaupunkipuistoa, joka turvaisi nykyisiä kaavamääräyksiä paremmin Helsingin viheralueiden säilymisen virkistyskäytössä. Ilokseni tämän aloitteen sisältö on nyt mukana Helsingin Vihreiden kunnallisvaaliohjelmassa.

Miksi sitten kannattaa äänestää Vihreitä? Vihreiden vahvuus on aina ollut tiiviit yhteydet myös ei-puoluepoliittiseen kansalaistoimintaan; me uskomme, että luottamuksen palauttaminen politiikkaan lähtee sellaisesta yhteisöllisyydestä, jossa poliitikot kuuntelevat kansalaisia, eivät vain kuule.

Vuonna 2000 voimaansaatetussa Maankäyttö- ja rakennuslaissa taataan kuntalaisten vaikutusmahdollisuus oman ympäristön suunnittelussa. Kaupunkiamme suunnitellaan sen asukkaille, ja paras kaupunki saadaan siten, että kuntalaiset todella ovat mukana päätöksenteossa. Miten tämä sitten taataan?

Maankäyttö- ja rakennuslaki takaa siis kuntalaisten oikeuden tulla kuulluiksi omaa elinympäristöään koskevissa asioissa. Ei kuitenkaan riitä, että puolueella on korvat; niitä on myös käytettävä.

Vallitseva kaupunkisuunnittelukäytäntö Helsingissä lähtee siitä, että osallisia ovat maankäyttöhankkeiden välittömän lähipiirin asukkaat, yhteisöt ja yritykset. Helsingissä ei kuitenkaan ole kaupunginosademokratiaa, joten kaupunkiympäristön osallisia ovat kaikki kaupunkilaiset. Olen kannelmäkeläisenä puolustanut meilahtelaisten, töölöläisten, laaksolaisten, pikku-huopalahtelaisten, ruskeasuolaisten, paloheinäläisten, malminkartanolaisten, myllypurolaisten, laajasalolaisten ja vuosaarelaisten oikeuksia omiin lähivirkistysalueisiin, koska ne ovat arkiliikunnan kannalta välttämättömiä; lisäksi ne ovat monille ainoa kosketus luontoon.

Tätä kaupunkisuunnittelulautakunnan yhden äänen 5-4 enemmistö ei kuitenkaan ole ymmärtänyt, vaan Kokoomus ja Kokoomuksen salarakkaat, Demarit kaupungin betonoimisessa ovat olleet yksituumaisesti panemassa kaupunkilaisten virkistysalueita muovipussiin. Yhdessä asiassa Kok-dem –puolueessa on kuitenkin sisäinen särö: kun Kokoomus redusoi kuntalaiset kuluttaja-asiakkaiksi ja kunnan valintamyymäläksi, demari tietää kansalaista itseään paremmin, mitä kansalainen haluaa!

Vaikka Helsingissä ei ole kaupunginosademokratiaa – kiitos paljolti Kokoomuksen, joka pelkää sen estävän kaupungin ”järkevän ja kokonaisvaltaisen kehittämisen” – moni kaupunkipäättäjä toimii ikään kuin helsinkiläisten elinpiiri rajoittuisi heidän omalle takapihalleen. Kaupunkisuunnittelupäättäjät tulkitsevat vain kaavoitushankkeiden naapurit osallisiksi; tämä oletettavasti siksi, että näin menetellen heidän vaikuttamisensa on helppo tyrmätä nimbyilynä. Kuitenkin, jos kaupunkisuunnittelupoliitikko esimerkiksi vastustaa Hakaniemen ravintolapaviljonkia, tämä ei ole autoritaarisimman näkemyksen – eli hänen itsensä mielestä - nimbyilyä, vaan kaupungin kokonaisedun ajattelemista.

Luulin aikaisemmin, että Maankäyttö- ja rakennuslain edellyttämä dialogisuus edellyttäisi kaksisuuntaista kommunikointia, aitoa keskustelua, jossa molemmat osapuolet kuuntelisivat toisiaan ja ottaisivat toistensa ideoista mahdollisuuksien mukaan ns. vaarin. Kun kaavoitustilaisuuksissa, joita kuntalaisten kuulemiseksi järjestetään, laaditaan muistio, johon kirjataan ylös esitetyt kansalaismielipiteet, niin vastaavasti kuntalaisella tulee olla oikeus tehdä muistiinpanot kaupunkisuunnittelupoliitikon kanssa käymistään keskusteluista ilman uhkailuja sananvapauden väärinkäytöstä, ja torumista väärän propagandan levittämisestä. Yksittäisen kuntalaisen on kuitenkin käytettävä kaikki puskaradiokanavansa ja suusta suuhun –menetelmänsä, sillä hänen käytössään ei ole puoluelehdistöä taikka ay-liikkeen avointa kassaa.

Toivon, että sunnuntaisissa vaaleissa mandaatin saa sellainen kaupunkisuunnittelu, jossa kaupunkilaiset tulkitaan kaupunkivaikuttajiksi, ei kaupunkisuunnittelun vaikeuttajiksi. Tätä edesauttaa Vihreiden äänestäminen. Toivon myös, että lautakunnat lisäisivät avoimuuttaan; tähän mennessä aktiivisten kuntalaisten ”karvalakkilähetystöt” ollaan säännönmukaisesti käännytetty Kansakoulukadun ovelta. Lisäksi toivon, että lautakuntiin – siis myös kaupunkisuunnittelulautakuntaan - valitaan alan harrastajia ja asiantuntijoita, jotta vapaasti jyllääville rakennusliikkeille saataisiin demokraattinen vastavoima.

Kaupunkimetsäliikkeen lausunto Eduskunnan ympäristövaliokunnalle

Lausunto maankäyttö- ja rakennuslain muutosesityksestä
Eduskunnan ympäristövaliokunnalle
Kaupunkimetsäliike Helsinki, 17.9.2008

Kaupunkimetsäliike paheksuu suunnitelmia muuttaa maankäyttö- ja rakennuslakia, jonka tarkoituksena on nopeuttaa kaavoitusprosessia. Kaupunkimetsäliike on huolestunut siitä, että lakimuutosesitys kaventaa kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia. Uusi lakiesitys, jossa poistetaan mahdollisuus valittaa toistuvasti samaa aluetta koskevasta maankäyttösuunnitelmasta (188 § Muutoksenhaku kaavan ja rakennusjärjestyksen hyväksymispäätöksestä ja 190 § Muutoksenhaku muun viranomaisen päätöksestä), ei huomioi sitä, että tosiasiallisesti tarkemmat kaavat (kuten asema- ja osayleiskaavat) eivät aina perustu laajempiin samaa aluetta koskeviin maankäyttösuunnitelmiin (kuten yleis- ja maakuntakaavoihin). Tosiasiallisesti tarkemmat kaavat saattavat olla ristiriidassa laajempien kaavojen kanssa, vaikka näin ei pitäisi olla. Kaupunkimetsäliike myös epäilee, että uuden lakiesityksen sisältämä valituslupakäytäntö ei ainakaan nopeuta kaavoitusprosesseja. Lakimuutos voi johtaa asian kaksinkertaiseen selvittämiseen: ensin KHO:lta menee aikaa päättää, antaako se valitusluvan ja sitten itse asian ratkaisemiseen.

Kaupunkimetsäliike paheksuu sitä, että asemakaavojen ja osayleiskaavojen mitoitukset, rajaukset ja maankäyttötarkoitukset poikkeavat useasti yleiskaavojen ja maakuntakaavojen merkinnöistä. Tämä rapauttaa kansalaisten luottamuksen kaavoitusprosessin läpinäkyvyyteen, periaate, jota piti nimenomaisesti vahvistaa maankäyttö- ja rakennuslaissa. Jos mahdollisuus valittaa toistuvasti saman alueen maankäyttösuunnitelmasta poistetaan, tämä ei saa tarkoittaa sitä, että tämä mahdollistaa sellaisten maankäyttötarkoituksien ujuttamista mukaan aluetta koskeviin maakunta- ja yleiskaavatasoa tarkempiin kaavoihin, joita laajemmissa kaavoissa ei ole ollut. Esimerkiksi Uudenmaan maakuntakaavassa virkistysalueiksi merkityt alueet on paikoitellen osoitettu muihin tarkoituksiin. Näin on tapahtunut ainakin Espoon Suomenojalla, jossa arvokas lintualue alistetaan suunnittelukilpailulle vastoin maakuntakaavaa.

Kaupunkimetsäliike paheksuu myös sitä, että maankäyttö- ja rakennuslain mahdollistama vaikuttaminen maankäyttösuunnitelmiin tulkitaan vaikeuttamiseksi. Tämän vaikuttamisen vaikeuttamiseksi maankäyttö- ja rakennuslain muutosesitys voidaan tulkita, koska lakimuutosesityksen ilmeisenä tavoitteena on vähentää kaavavalitusten määrää. Kaupunkimetsäliike toivookin, että kansalaisten tosiasiallisia vaikutusmahdollisuuksia kaavoihin jo niiden suunnitteluvaiheessa lisättäisiin, sillä valituksilla ei enää ole sanottavaa vaikutusta kaavojen sisältöön, niillä voidaan lähinnä rajoittaa kaava-alueiden laajuutta ja kaavoituksen mitoitusta. Näin valittamalla on mahdollista vain vähentää kaavojen haittavaikutuksia, ei parantaa kaavoituksen laatua. Kaupunkimetsäliike toivoo myös, että kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia kaavojen sisältöön ja tavoitteisiin lisättäisiin, sillä jo ensimmäisen vuorovaikutusvaiheen alkaessa, yleensä vuorovaikutuksen kohteena on vain yksi vaihtoehto.

Käytännön kokemukset osoittavat että Suomessa valitetaan hallinto-oikeuksiin vain noin 10% kaavoitustapauksista, joten on liioiteltua pitää valittamisoikeutta tekosyynä kaavoitusprosessien pitkittymiselle. Asemakaavoja maankäyttö- ja rakennuslain voimassaoloaikana vuosina 2001-2005 tutkineen Susanna Wähän (2005) mukaan kaavavalituksien määrä ei ole noussut siitä tasosta kuin missä se oli vanhan rakennuslain aikana. Mahdollisuus valittaa kaavoista korkeimpaan hallinto-oikeuteen on hyvä säilyttää kansalaisten oikeusturvan takaamiseksi. Vaikka KHO hyväksyi vain 6 prosenttia jatkovalituksista, se muutti hallinto-oikeuden päätösten perusteluja lähes joka kolmannessa ratkaisussa (Wähä 2005). Hyväksyttyjä kaavavalituksia on niin vähän, että sillä ei ole Suomen asuntomarkkinoiden kokonaisuuden kannalta oleellista merkitystä.

Alun alkaenkin maankäyttö- ja rakennuslaissa korostettiin osallistumismahdollisuuksia kaavoitukseen. Kuitenkaan osallistuminen ei ole merkittävästi lisännyt osallisten tyytyväisyyttä kaavoitukseen, jos kaavavalituksien määrä ei ole maankäyttö- ja rakennuslain voimassaoloaikana laskenutkaan. Suurimmat valitusten ja niiden hyväksymisen perusteet ovat selvitysten ja osallistumisen puutteet (Wähä 2006). Kaavoitusprosessien vuorovaikutteisuus onkin otettava vakavasti, ja tarvittavien selvityksien – kuten luonto- ja liikenneselvityksien - tekeminen kaavoitusvaiheessa lisäisi kaavoituksen legitimiteettiä.

Kaupunkimetsäliike kiittää erikseen mainitusta mahdollisuudesta kansallisten kaupunkipuistojen perustamiseen, joskin sen mielestä hankkeissa pitäisi voida olla aloitteentekijöinä muitakin tahoja kuin kunta (68 §). Mielestämme olisi perusteltua, että aloitteentekijänä voisi olla myös yhdistys tai kansalaisliike, etenkin tapauksissa, jossa viheralueet jatkuvat saumattomasti kuntarajojen ylitse tai tapauksissa, joissa niillä on seudullista, maakunnallista tai valtakunnallista merkitystä.

Kaupunkimetsäliike paheksuu myös sitä, että maankäyttö- ja rakennuslain muutosesitys on julkilausutusti motivoitu ainoastaan asuntorakentamisen nopeuttamistarpeilla, vaikka on olemassa muitakin tärkeitä maankäyttötarpeita, kuten esimerkiksi suojelu, ulkoilu ja virkistys, maanviljely ja talousmetsänhoito. Kaupunkimetsäliike ei kategorisesti vastusta kaikkea asuinrakentamista, vaan se toivoo, että kaavoituksella ei tarkoituksellisesti, Maankäyttö- ja rakennuslaissa mainitulla tavalla heikennettäisi kenenkään asuinympäristöä ja että osallisiksi itsensä katsovien tahojen vaikutusmahdollisuuksia ei ehdoin tahdoin heikennettäisi.

Helsingissä, 17.9.2008
Kaupunkimetsäliikkeen puolesta
Michael Perukangas, VTM, kaupunkitutkimuksen jatko-opiskelija

Keskuspuistoa pirstotaan

Keskuspuistoa ei pienennetä vain nakertamalla sitä reunoilta vaan myös sisältäpäin. Pirkkolassa on suoritettu mittavaa ”metsänhoitoa”. Rakennusviraston kyselyjen mukaan helsinkiläiset arvostavat valoisia ja hyvinhoidettuja puistoja.

Artikkeli on julkaistu Oulunkyläinen -lehden tuoreimmassa numerossa 4/2008.

Helsingin etelä-pohjoissuunnassa halkaiseva Keskuspuisto tulee satavuotiaaksi vuonna 2011. Puisto on lainsuojaton eikä sillä ole edes omaa osayleiskaavaa, sillä mahdollisuus jättää Keskuspuisto maareserviksi on ollut liian houkutteleva.
Toisin on Oslossa, jossa kaupunkimetsän arvo on ymmärretty suojaamalla se erityislainsäädännöllä, Helsingissä Keskuspuisto tulkitaan ylijäämäalueeksi, jota sopii nakertaa aina kun tarvetta ilmenee. Näin, vaikka v. 2002 kaupunginvaltuusto hyväksyi Paavo Arhinmäen ponnen, jonka mukaan Keskuspuiston pinta-alaa ei saa pienentää. Todellisissa metropoleissa - kuten New Yorkissa – puistoja kunnioitetaan.

Paloheinän alueen asemakaavatilaisuus

Kaupunkisuunnitteluvirastossa valmistellaan asemakaavaa ja asemakaavan muutosta Keskuspuiston pohjoisosaan Elontien ja Vantaanjoen väliselle alueelle, Haltialan länsiosaan ja Paloheinän ulkoilumajan lähialueille. Mikäli kaupunginvaltuusto tekee myönteisen päätöksen maanalaisesta Jokeri 2 -hankkeesta, alueelle suunnitellaan Jokeri 2 -bussilinjan tunneliosuus ja siihen liittyvä hiihtotunneli. Aiheesta pidettiin keskustelutilaisuus 16.6. Paloheinän ulkoilumajalla.

Jokeri kakkosen tunneli tulisi menemään maan alle nykyisen Perhekunnantien jatkeen kohdilla ja toinen ulostulo sijoittuisi lähelle nykyistä bussi 66:n päätepysäkkiä Paloheinässä. Paloheinästä Jokeri jatkaisi itään Kuusmiehentietä, jonka linjausta suoristettaneen ja siirrettäneen hieman pohjoiseen, kauemmas nykyisistä asuintaloista. Jokeri kakkosen tunnelin vierestä vedettäisiin toinen huoltotunneli, jota normaalioloissa käytettäisiin hiihtoputkena. Yhteensä tunnelin pituus olisi noin 1,3 kilometriä ja se olisi tarkoitettu yksinomaan kahdelle bussilinjalle ja hälytysajoneuvoille.

Jokeri kakkosen tavoitteet houkutella autoilijoita bussimatkustajiksi ja parantaa itä-länsi-yhteyksiä ovat sinänsä erittäin kannatettavia. Kuitenkin vielä tässä vaiheessa on epäselvää, mitä tunnelin päästöille tullaan tekemään. Liikennesuunnittelija vannotti tilaisuudessa, että vuoden 2011 lopulla - jolloin liikennöinti on tarkoitus aloittaa - bussit ovat nykyistäkin vähäpäästöisempiä. Kuitenkin minimaalisetkin lisäpäästöt johdettuina esimerkiksi poistoputkien kautta Keskuspuistoon tekevät tämän jälkeen sienestämisestä arveluttavaa ja heikentävät ulkoiluilmaa. Hankkeesta tulisikin tehdä YVA.

Keskuspuistoa nakerretaan monelta hollilta

Näiden suunnitelmien lisäksi Keskuspuiston pohjoisosa on parhaillaan altis monenlaisille kunnostustöille. Rakennusvirasto on suorittanut metsän ns. hoitoa kovalla kädellä ainakin Perhekunnantien jatkeen varrella. Lisäksi suunniteltu Paloheinä-golfin laajennus vie yleisen maisemaniityn pois yleisestä käytöstä. Keskuspuiston ali kulkee monenlaisia huoltotunneleita. Paloheinästä vain muutamia satoja metrejä etelään tekee Helsingin Vesi parhaillaan Vanhakaupunki-Pitkäkoski-raakavesitunnelin saneeraustöitä.

Pirkkolan käyttöarvo liikuntaan ja ulkoiluun soveltuvana kaupunkimetsänä on kärsinyt siitä, että luonnollisina saaste- ja meluvalleina ja näkösuojina Kehä ykköseen ja Nurmijärventien suuntaan toimineita puita on harvennettu talousmetsänhoidon intensiteetillä. Valitettavasti kaupunki on kohdellut karttuisalla kädellä metsiään muuallakin, kuten Vantaanjoen rannalla, vastapäätä Pikkukoskea, jossa joenrantaa aiotaan Rakennusviraston mukaan ”maisemoida” ja ”ennallistaa”.

Tällä hetkellä Keskuspuiston virallinen status määritellään Yleiskaavassa 2002. Se sisältää eräitä Keskuspuiston asemaa koskevia heikennyksiä. Kuninkaantammeen on tulossa uusi asuinalue, jossa rajankäyntiä Keskuspuistoon tullaan käymään ja paikoin ylittämäänkin. Paloheinän golfkentälle on myönnetty laajempi suoja-alue ja Laaksossa lounaisin kulma puistoa ollaan uhraamassa asuntomaaksi. Lisäksi Hakamäentien remontin tieltä on kaadettu hehtaaritolkulla puita. Nähtäväksi jää, mikä tulee olemaan Keskuspuiston alittavan, Kuninkaantammesta Paloheinään tunnelissa kulkevan Jokeri kakkosen ja sen viereen aiotun hiihtoputken liikenne- ja päästövaikutus Paloheinän ja Haltiavuoren metsäluontoon.

Ei Keskuspuisto vaan Helsinkipuisto

Jos joku on luullut Haltialassa tai Niskalassa olevansa Keskuspuistossa, hän erehtyy. Yleiskaavassa 2002 alettiin Paloheinän itäpuolista aluetta kutsua Helsinkipuistoksi, johon luetaan lisäksi Vantaanjoen reuna-alueita, Viikki, Kivinokan ja Laajasalon rantoja sekä saaristoa.

Nimestä viis. Keskuspuiston ja Helsinkipuiston soisi saavan kansallisen kaupunkipuiston aseman, minkä vuonna 2000 voimaansaatettu Maankäyttö- ja rakennuslaki mahdollistaa. Tähän saakka asia ei ole saanut riittävästi kannatusta Helsingin nykyisiltä valtapuolueilta, koska nykyiset valtapuolueet pelkäävät aiheettomasti kansallisen kaupunkipuiston statuksen vievän kaavoitusvaltaa pois kaupungilta ja vähentävän mahdollisuuksia hyödyntää Keskuspuistoa taloudellisesti kannattavampiin tarkoitusperiin.

Ulkoilumetsänäkin se on kuitenkin mittaamattoman arvokas ja Bertel Jungin elämäntyötä ja kaukonäköisyyttä sopisi kunnioittaa.

Marlon Brando vs. Helsinki 1-0

Heinäkuussa havaitsin lenkilläni, että pohjoisessa Keskuspuistosssa oli tapahtunut kauheita. Metsää oli kadonnut silmämääräisesti noin hehtaarin alueelta jäljettömiin. Vasta vedottuani ylimpiin tahoihin, sain asiasta selvityksen noin kuukauden perästä. Saamani selvityksen mukaan asia ei kuulu Helsingin kaupungille, koska maan omistaa joko Sponda. En tiedä, onko Sponda mies vai nainen, mutta selitys ei vetele. Maankäyttö- ja rakennuslaki velvoittaa kuulemaan asianosaisia eli vähintäänkin maankäytön lähellä asuvia. Käsittääkseni sama laki koskee kaikkia, riippumatta siitä, kuka maan omistaa.

Tänään luinkin sitten Hesarista, että jääkiekkoilija Miikka Kiprusoff saattaa joutua edesvastuuseen kaadettuaan puita omalta yksityistontiltaan ilman lupaa. Mitä tämä tapaus opettaa? Jos ei Kipru saa kaataa puita omalta yksityistontiltaan, miten sitten tämä Rhonda? Kiprun tonttia eivät voi ulkopuoliset käyttää virkistäytymiseen kuin hyvän maun rajoissa, jokamiehenoikeudella esimerkiksi noukkimassa sieltä yhden kuvitteellisen ukonsienen. Brendanin omistama maa taas on aitaamaton, yleisessä virkistyskäytössä, lenkkeilijöiden, pyöräilijöiden ja koiranulkoiluttajien suosima.

Jos kerran Brando saa kaataa lupaa kysymättä Keskuspuistoon yhteydessä olevaa virkistysmetsää, tämä tarkoittaa sitä, että jos saamani tulkinta on tosi, niin silloin se voisi kaataa myös omin lupineen omistaamaansa viralliseen Keskuspuistoon kuuluvaa maata, vaikka virallisen tiedon mukaan Helsingin kaupunki omistaa Keskuspuiston.

Helsingistä on viime aikoina kadonnut satoja julkisia roskiksia. Tämä sen takia, että Helsinki on tehnyt Sodexho -nimisen firman kanssa sopimuksen roskiksiensa mainospaikkojen myynnistä sen kanssa, ja samalla ulkoistanut myös roskiksensa Sodexholle. Koska Sodexho ei kuitenkaan ole jätehuoltofirma, se ei ole vastuussa uusien roskiksien toimittamisesta taikka niiden jälkien korjaamisesta, jotka koituvat siitä että ihmiset roskiksien puuttuessa heittävät jätteet maahan. Helsingin kaupunki on vastuussa.

Näin Helsingin kaupunki pesee kätensä. Luulin, että jos Helsingin kaupunki omistaa jotakin - kuten Keskuspuiston - se tarkoittaisi sitä, että me, kuntalaiset omistamme sen, ja meillä olisi oikeus hallinnoida sitä antamalla yleisöpalautetta esimerkiksi juuri MRL:ssa mainitulla tavalla. Ehei, Brendan Brando on lainsuojaton, tai ainakin kaikkien lakien yläpuolella. Lännen kovin karju.

Virkistysalueet ja jätehuolto ovat julkisia palveluja, jotka siis on ulkoistettu. Vaikka tuntemissani esimerkeissä vastuun ulkoistamisesta kaupungin osapuolena onkin Rakennusvirasto, se ei paini ongelman kanssa yksin. Tapaukset ovat oireellisia ja niitä sattuu jokaisessa hallintokunnassa. Jollei kaupungin ja toisen sopimusosapuolen välisessä sopimuksessa olla velvoitettu tätä toista osapuolta toimimaan vastuullisesti, silloin vastuussa on Helsingin kaupunki.

Metsä pitää möröt ja pöpöt loitolla

Oslon kaupunkimetsän asemasta vallitsee täysi yksimielisyys. Kuva Trollvannetin rannalta.

Helsingin kaupungin rakennusviraston osastopäällikkö Raimo K. Saarinen puolustaa vapunpäivän Hesarissa kaupungin tehometsän"hoitoa", väittäen, että luonnonhoidon yhtenä lähtökohtana on asukasmielipide. No, kuten Maankäyttö- ja rakennuslain kuulemispykälästäkin tiedetään, kuuleminen ei vielä tarkoita kuuntelemista. Toiseksikin, mielipiteellä voidaan perustella mitä erilaisempia ja jopa keskenään ristiriitaisia toimenpiteitä. Jos esimerkiksi yksikin hieman liikaa luonnosta vieraantunut kokee metsät pelottavina pusikkoina, jotka kätkevät sisäänsä itsensäpaljastajia ja seksuaalirikollisia, tämäkin jo saattaa riittää syyksi metsän parturoimiseen.

Saman päivän lehdessä oli toinenkin kirjoitus, joka osoittaa nykykaupunkilaisen luonnosta vieraantumisen lieveilmiöt. Professori Tari Haahtela peräänkuulutti kaupunkilaisilta sienimetsään menemistä, kasvimaan möyrimistä, ylipäätään luontosuhteen hankkimista, jos sellaista ei vielä ole. Haahtela toteaa poleemisesti, että "lasten olisi hyvä olla hieman kylmissään, hieman nälkäisiä ja hieman likaisia". Kun ihmisen omalla vastustuskyvyllä ei ole kosketusta luonnon mikrobeihin, hänen alttiutensa allergioihin moninkertaistuu.

Kaupungissa luonnosta vieraantumisella on siis todellisia seurauksia. Kaupunkimetsät ylläpitävät ja luovat luontosuhdetta, mikä pitää turhat möröt ja pöpöt loitolla.

Mielipiteeni Mustavuoren kaavasuunnitelmasta

Ohessa Helsingin Kaupunkisuunnitteluvirastossa kirjattu mielipiteeni nk. "Pohjois-Vuosaaren" eli Mustavuoren kaavasuunnitelmasta.

Vastustan ns. Pohjois-Vuosaaren, eli Mustavuoren kaavasuunnitelmaa, koska Mustavuoren alue, joka alkaa juuri Pohjois-Vuosaaresta, jatkuen nykyisen Vantaan puolelle Västerkullan kiilan kautta yhtenäisenä ekologisena käytävänä Sipoonkorpeen, on Helsingin itäinen vastine Keskuspuistolle. Se on paitsi Itä-Helsingin tärkein seudullinen virkistysalue, myös luontoarvoiltaan huomattavaksi tunnustettu: se on paitsi Natura-alue, Helsingin luonnonsuojeluyhdistys Helsy ry:n mukaan Mustavuoren kallioalue on Helsingin merkittävin kallioalue, jolla on myös valtakunnallista merkitystä. Suomen Ympäristökeskus on todennut Mustavuoren kallioalueen arvokkaaksi sekä biologisesti että maiseman suojelun kannalta.

Vetoomuksen alueen säilyttämisen puolesta on allekirjoittanut noin 4500 asukasta. Lisäksi lausunnot alueen luontoarvojen tärkeydestä ovat antaneet Pro Mustavuori-liike, Uudenmaan ympäristönsuojelupiiri, Vuosaaren Asukastoimikunta, Vuosaari-Seura ry, Vuosaari-Säätiö rs, Helsingin Luonnonsuojeluyhdistys ry, Luonto-Liitto ry, Vasemmistoliiton Vuosaaren osasto ry ja Vuosaaren Vihreät ry. Kaavasuunnitelmasta kiinni pitäminen osoittaisi, että asukkaiden, alueen kansalaisjärjestöjen sekä asiantuntijatahojen mielipiteille viitattaisiin kintaalla.

Kaava-alue on syrjässä julkiselta liikenteeltä, joten se tulisi lisäämään yksityisautoilua, joka luultavimmin tulisi kulkemaan jo satamaliikenteenkin ylirasittamaa Niinisaarentietä pitkin. Lisääntyvästä liikenteestä kärsivät paitsi lähialueen asukkaat - myös uudet - ja Mustavuoren lehtometsän herkkä luonto. Mustavuori on Helsingin arvokkain lehtometsä, jossa esiintyy uhanalaisiakin lajeja, kuten ruso-, poimu- ja vuotikankäävät. Lehtolinnustoa alueella edustavat mm. harvinaiset idänuunilintu ja pikkusieppo.

Asukasmäärän lisääntyminen Natura-alueen kupeessa uhkaisi välittömästi Mustavuoren harvinaisia kasvilajeja, kuten korpihohtosammalta (Herzogiella turfacea), joka on luontodirektiivin liitteen II laji. Mustavuori lienee lajin ainoa säilynyt esiintymispaikka Helsingissä. Lisääntyvä asutus lisäisi alueen luonnon kuormitusta ja kuluttaisi herkän kallioalueen maaperää.

Mustavuoren kallioalueen takana kulkee liikuntaviraston ylläpitämä lenkkipolku- ja latuverkosto, jossa ulkoilee vuosittain vähintään 53 000 asukasta, joista huomattava osa tulee Vuosaaren ja sen välittömän lähialueen ulkopuolelta. Alue on tärkein seudullinen virkistysalue muun muassa vuosaarelaisille, mellunkyläläisille, vartiokyläläisille, vesalalaisille, länsimäkeläisille ja rajakyläläisille, mutta sinne tullaan kauempaakin ihailemaan sen upeaa luontoa ja historiallisia kohteita.

Kaupunkisuunnitteluviraston rakentamissuunnitelmat nakertaisivat Mustavuoren aluetta eteläpäästä ja poistaisivat suositun seudullisen ulkoilualueen asukkaitten käytöstä. Rakentamisalueella on myös suojeltuja muinaismuistokohteita, kuten tykkiteitä, jonka kaltaisia Museovirasto on muualla rauhoittanut ja pohjavesialue. Rakentamisen vaikutus pohjaveteen ulottuu välitöntä lähialuetta pidemmälle.

Alueen kaavoituksessa ei myöskään olla noudatettu Maankäyttö- ja rakennuslain henkeä. Maankäyttö- ja rakennuslain tarkoituksena oli taata asukkaille ja muille asianosaisiksi katsotuille lakisääteinen oikeus vaikuttaa kaavoitukseen, mutta käytännössä Helsingin kaupunki pyrkii vaikeuttamaan vaikuttamista, nimetessään kaavatilaisuudet yleisiksi keskustelutilaisuuksiksi alueen tulevaisuudennäkymistä. Maankäyttö- ja rakennuslain lisäksi kaavoitusprosessissa laiminlyödään perustuslain 2.pykälä, jossa ”kansanvaltaan sisältyy yksilön oikeus osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnan ja elinympäristönsä kehittämiseen”.

Samalla rikotaan maankäyttö -ja rakennuslain 54§:ä, jonka mukaan ”Asemakaavalla ei saa aiheuttaa kenenkään elinympäristön laadun heikkenemistä”, koska Pohjois-Vuosaaren kaavaehdotus heikentäisi lähiseudun asukkaiden ulkoilumahdollisuuksia sekä lähiluontoa. Lisäksi rikotaan MRL:n 5§:ä, jonka mukaan ”rakennuksen rakentamisen...tulee soveltua ympäröivän alueen yleisesti noudatettuun rakennustapaan...rakennusten tulee muodostaa kaupunkikuvaltaan sopusuhtainen ja alueen luonnonvarat huomioon ottava kokonaisuus”. Lähialue on kerrostalovaltaista, ja on vaikea nähdä, miten alueelle suunniteltu pientalorakentaminen sopisi alueen muuhun rakennuskantaan.

Edellämainittuihin seikkoihin vedoten - sisältöseikoista mainittakoon alueen arvokas luonto ja sen merkitys seudullisena virkistysalueena sekä menettelytapaseikoista salaileva, MRL:n ja Suomen perustuslain vastainen kaavoitusprosessi - vastustan Pohjois-Vuosaaren kaavasuunnitelmaa sen kaikissa muodoissaan.

Valtiotieteiden maisteri, kaupunkitutkimuksen jatko-opiskelija
Michael Perukangas
Kannelmäki/Oslo

Vapauksista ja oikeuksista virtuaalimaailmassa

Viimeisen parin viikon aikana olen joutunut mukaan kahteen tapaukseen, joissa mielipiteenilmaisua sähköisillä foorumeilla on koeteltu. Ehkä tarinassa on opetus; kenties vietän liikaa aikaa virtuaalitodellisuudessa. Ehkä internet on minulle liian tärkeä yhteydenpito- ja tiedotusväline.

Olen ottanut ensiaskeleitani sähköisten foorumien keskustelijana 80-90 -lukujen vaihteessa, jolloin otin asiakseni kommentoida kaikkea mikä liikkuu, täysin riippumatta siitä, tiedänkö puheena olevasta asiasta yhtikäs mitään tai pystynkö muutenkaan tuomaan keskusteluihin mitään uutta. Otin tässä projektissa pari kertaa köniinikin, aiheesta, sillä silloin kun ottaa asiakseen kommentoida kaikkea, tulee tuottaneeksi taas lisää tavaraa sähköiseen todellisuuteen, jolloin vastaanottajille tulee infoähky, eivätkä he jaksaa enää neuloa akanoita heinäsuovasta. Käy kuten sadussa entiselle saaliseläimelle: kun tarpeeksi monta kertaa antaa väärän susihälytyksen, kukaan ei tule auttamaan sitten kun susi todellakin tulee.

Minulle sananvapaus on yksi niistä arvoista, joiden puolesta olen valmis taittamaan peistä ja tekemään väsymättömästi työtä. Näen sananvapauden perusihmisoikeutena, oikeastaan alalajina omaan elämänpiiriin vaikuttamisen oikeudelle, sille, jota myös minulle niiiiiin rakas maankäyttö - ja rakennuslaki puolustaa. Samaten kuin ihmisoikeudetkin, myös sananvapaus on erottelematon, kuuluen myös idiooteille, eikä sitä voi menettää paitsi jos on niin vähämielinen ettei kykene itse edustamaan itseään omilla sanoillaan ja teoillaan, jolloin tästä huolehtii uskottu mies (tai nainen).

Samanmieliset tapaavat liittyä toisiinsa, muodostaen yhteisöjä. Tätä lajityypillistä piirrettä takaamaan perustuslaissa on taattu yhteisöjen muodostamisen ja kokoontumisen vapaus. Säännöstä on vain yksi absoluuttinen poikkeus: Suomessa ei ole sallittua perustaa natsistisia yhteisöjä. Itse olen mukana monissa yhteisöissä: eräät niistä ovat virallisia yhdistyksiä, toiset epämuodollisia mutteivat sen vähäpätöisempiä liikkeitä. Tämän lisäksi kuulun useaan kuvitteelliseen ryhmään, joiden perusteella minut voi luokitella: olen esimerkiksi naimisissa oleva eurooppalainen heteroseksuaalinen sosiologimies. Minua, olemistani ja sitä, mikä on minulle tärkeää, mitä edustan, luonnehtivat pikemminkin ne yhteisöt, joihin kuulun vapaaehtoisesti - kuten yhdistykset ja liikkeet kuin ne biologis-kulttuurisen olemukseni reunaehdot, joihin olen syntynyt ja joille en itse voi yhtikäs mitään.

Mielipiteenilmaisemisen tulisi ihannetapauksessa johtaa kommunikaation läpinäkyvyyteen, jolloin kellään ei koskaan olisi pienintäkään epäilyksen tai epätietoisuuden syytä siitä, mitä toinen ajattelee. Tieto on arvausta parempi, ainakin yleensä. Olen ottanut sydämenasiakseni omalta vaatimattomalta osaltani edistää tätä dialogisuutta, oli kyse sitten dialogista puoluepoliittisen päätöksenteon ja kansalaisten, systeemin ja ihmisten, rakenteen ja toiminnan tai vaikkapa eri uskontojen välillä. Minulle ei tietenkään ole suotu mitään kristallipalloa ymmärtää kaikkea kummallista ja joskus ahdistavaakin, mitä vastaani sattuu. Mutta ei se mitään! Olen siinä mielessä libertaristi, että hyväksyn toisten ihmisten vapausoikeudet absoluuttisina niin kauan kuin ne eivät loukkaa toisten ihmisten vapausoikeuksia tai pyhiä arvoja perustavalla tavalla. Oletan ja toivon myös, että myös toinen osapuoli kunnioittaa minun vapausoikeuksiani ja arvomaailmaani vastaavalla tavalla. Kokonaan toinen juttu, tai ainakin seuraava askel onkin suvaitseminen. Suvaitsevaisuutta koetellaan aina silloin kun pitäisi suvaita suvaitsemattomuutta, sillä suvaitsemattomuus voi rajoittaa omaa liikkumavapauttani, mahdollisuuttani harjoittaa omaa suvaitsevaisuuttani.

Olen koettanut edistää dialogisuutta erilaisten yhteisöjen edustamien sähköpostilistojen välillä, samalla suojellen kirjoittajiensa integriteettiä ja intimiteettiä, koska erilaisilla foorumeilla käydään keskustelua erilaisin - usein kirjoittamattomin - diskursiivisin säännöin, ihan taktisistakin syistä. Tämä on ymmärrettävää jos esimerkiksi valmistellaan pommiattentaattia tai vaarattomampaa ja hyväntahtoisempaakin tempausta. Monen sähköpostilistan loukussa on kyse molemminpuolisesta simultaanitulkkauksesta, jossa joskus kuitenkin voi käydä ns. rikkinäinen puhelin -ilmiö: tulee siteeranneeksi jotakuta epätarkasti tai kun suojelee kirjoittajan anonymiteettiä, joutuu ottamaan vastuun edustamansa liikkeen sanomisista itse. Tai sitten onkin vaarana, että edustaessaan kollektiiviä joutuu pyöristämään sanomisiaan, koska tietenkään kaikki eivät ajattele ihan samalla tavalla, jolloin lopulta ei tulekaan sanoneeksi mitään.

Parhaassa tapauksessa dialogisuus lisääntyy, ja uskon vakaasti dialogisuuden yhteisymmärrystä lisäävänä olevan lähtökohtaisesti hyvä asia. Toisaalta voi käydä niin, että ennakkoluulot estävät kommunikaation kun osapuolet ovat linnoittautuneita omiin puolustusasemiinsa. Tässä kuitenkin simultaanitulkin vastuu loppuu: vaikka olisi kuinka kielellisesti ja kulttuurisesti kompetentti tulkitsija, esimerkiksi ydinpommista tai suomalaisen sosialidemokratian mainstreamin nykytilasta ei saa hyvää minkäänlaisella silmänkääntötempulla.

Vaikka kykenenkin jäljittämään, että mahdolliset asiattomat kommentit olisivat tulleet blogiini vaikkapa makedonialaisesta ip-osoitteesta, en kykene kuin ainoastaan spekuloimaan, kuka on kommentin takana. Internet mahdollistaa piiloutumisen nimimerkkien taakse, jolloin on mahdollista päästää suustaan ihan mitä sattuu, koska siitä ei kuitenkaan joudu edesvastuuseen.

Internet mahdollistaa sen, että saan vastuullista sananvapautta puolustavaan blogikirjoitukseeni kommentin, jossa rohkaistaan juuri sen kaltaista toimintaa, josta itse haluan sanoutua irti vaarallisena tai typeränä, ja linkin toiseen blogiin, jossa sananvapauden taakse piiloutuvat karvalakkirasistit sekoittavat rasismin isänmaallisuuteen ja sananvapauden toisten loukkaamiseen. He käyttävät vastuuttomasti tai ainakin valistumattomasti mielipiteenvapautta ohjaten omassa blogissaan muiden samantapaisen ajattelumaailman ja toimintamallit omaksuneiden sylkäisyjä päin virkansa puolesta Suomessa asuvien ihmisten ihmisoikeuksia puolustavia Oikeusministeriön virkamiehiä ja viattomia, sivullisia kansalaisia.

toim.huom.: Yleensä seuraava päivä on edellistä viisaampi. Olen tänään oppinut sen, että ei, en vietäkään mitenkään poikkeuksellisen paljon aikaa netissä, sillä luulin olleeni yksittäinen sananvapauden väärinkäytön uhri. Ennen eilistä olin autuaan tietämätön tämän nyt (vasta?!) sattuneen tapauksen taustoista.

Keskuspuisto on yhteistä omaisuutta

Sanotaan, että kansalaiset ovat vieraantuneet politiikasta. Totuus taitaakin olla päinvastainen; poliitikot ovat vieraantuneet kansasta. Tässä suhteessa Maija Anttilan kolumni (23.10.2005) Helsingin Uutisissa oli monellakin tapaa hyvin paljastava.

Leimatessaan Keskuspuiston eteläosaan suunniteltua asuinrakentamista vastustavat kuntalaiset ja kansalaiset luluilijoiksi (lulu=locally unwanted land use, eli paikallisesti ei-toivottu maankäyttö), Anttila tulee samalla myöntäneeksi, että Helsinki onkin loppujen lopuksi vain pieni (agraarinen?) kyläpahanen.

Kutsuessaan kaavoitushankkeen vastustamista luluiluksi hän myös myöntää, että Lääkärinkadun rakennushankkeessa onkin kyse paljon suuremmasta asiasta kuin vain omille nurkille rakentamisen vastustamisesta

Hanketta vastustavat paitsi useat hankkeen välittömässä lähipiirissä asuvat, myös muualla pääkaupunkiseudulla asuvat, jotka käyttävät Keskuspuistoa ja jopa eräät ulkosuomalaiset, jotka ovat ylpeitä Helsinkimme luonnonläheisyydestä.

Anttila ei täsmennä, mitä hän tarkoittaa sillä kilpailulla, jossa Helsingin olisi menestyttävä. Ketä vastaan kilpailemme, missä asiassa ja millä keinoilla?

Olemmeko mukana Vantaan aloittamassa ihmishuutokaupassa, jossa ihmisarvo mitataan veronmaksukyvyllä? Vai yritämmekö kenties kilpailla samassa painoluokassa eurooppalaisten metropolien kanssa? Siinä voi käydä kuin entiselle nyrkkeilijälle.

Maalaillessaan uhkakuvia Helsingin ylle Anttila tekee itsestään ylivertaisen asiantuntijan. Samalla hän kehottaa äänestämään itseään. Kenties hän raottaa verhoa salaperäisen uhkakuvan päältä seuraavalla vaalikaudella.

Anttilan välttämättömyyksiin sopeutumista painottava retoriikka ei ole mitään uutta. Sitä käytti jo esimerkiksi valtiovarainministeri Juho Vennola 1930 -luvun suurlaman aikana kehottaessaan ihmisiä säästämään. Sietäisi toivoa, että päättäjien ja kansalaisten suhde olisi muuttunut valistussuhteesta edes hieman tasa-arvoisemmaksi.

Kun maankäyttö- ja rakennuslakia säädettiin 1998, tarkoituksena oli lisätä kuntalaisten kuulemis- ja vaikutusmahdollisuuksia. Totuus taitaa kuitenkin olla toisenlainen. Jo lain säätämisvaiheessa eduskunnan perustuslakivaliokunta ilmaisi huolensa näin: "Ratkaisevaksi kuitenkin muodostuu, kuinka todellisia yksilön osallistumis -ja vuorovaikutusmahdollisuudet ovat käytännössä... tarvittaessa ryhdytään lisätoimiin vaikutusmahdollisuuksien turvaamiseksi".

Kenties kansanedustaja Anttila on kunnallispoliitikko Anttilaa viisaampi, mutta varatessaan kunnan kokonaisvaltaisen kehittämisen ymmärtämisen vain päättäjille, hän ainakin nostaa itsensä kuntalaisia viisaammaksi.

Michael Perukangas
valtiotieteiden maisteri

Mielipidekirjoitus julkaistu Helsingin Uutisissa 30.10.2005 - kommentti Maija Anttilan kolumniin (Helsingin Uutiset 23.10.2005)

toim.huom. ehkä myös vihreä kansalaisaktivisti Perukangas vuonna 2007 on kansalaisaktivisti Perukangasta vuonna 2005 viisaampi, sillä Maija Anttila ei ole kansanedustaja. Tai ehkä kansalaisaktivisti Perukangas yritti vain ounastella kuluneen kevään eduskuntavaalien tuloksia, ja tunnetustihan ennustaminen on vaikeaa. Etenkin tulevaisuuden ennustaminen, kuten tässä kirjoituksessa mainittuja henkilöitä huomattavasti laajakatseisempi vaikuttaja Juho Kusti Paasikivi loihe lausumahan.