Helsingin ruuhkat ovat kaikkien asia

Työmatkasukkuloin päivittäin Porvoosta Sörnäisiin Porvoon moottoritietä kulkevalla bussilla. Olen kuukaudessa kehittänyt logistiikan huippuunsa: ensimmäisenä aamuna kuljetin fillarin mukanani bussissa, ja jäin pois Vallilan ammattikoulun pysäkillä. Viikon poljettuani idyllisen puu-Vallilan läpi aamuin iltapäivin, ymmärsin, että joku tässä mättää. Sturenkatu. Ruuhka-aikana liikenne mataa Sturenkatua tuskin kävelyvauhtia.



Keksin kokeilla seuraavana maanantaina jäädä pois kyydistä Kumpulan kampuksen pysäkiltä. Siitä kävelen vartissa tai polkaisen viidessä minuutissa loppumatkan. Olen perillä ennen kuin olisin jäänyt pois Vallilan amiksen pysäkiltä.

Junayhteyttä odotellessa, moottoritiebussi toimii aika hyvin. Nopeimmillaan matka Porvoon bussiasemalta Kumpulan kampukselle joutuu 33 minuutissa, hitaimmillaan 42. Ainoa kriittinen kohta matkalla on silloin kun Porvoon moottoritieltä käännytään Lahden moottoritielle, joka ei oikein vedä kun yhtäkkiä kahdesta moottoritiestä onkin tullut yksi. No, onneksi tätä kestää vain 1,6 km ennen kuin Suomen liikennöidyin väylä eli Kehä ykkönen imaisee osan liikennevirrasta. Loppumatka tuleekin heittämällä.

Vielä ollessani helsinkiläinen, vastustin kaikkia uusia liikenneväyliä. Nyt en enää tiedä. Esimerkiksi Itä-Pasila, jossa on hyvin paljon työpaikkoja, on porvoolaiselle motissa: pitää suostua köröttelemään Sturenkatua edes ensimmäiselle, Hattulantien pysäkille ja sitten vaihtaa vielä seiskan ratikkaan. Ellei sitten satu olemaan isää, jonka siirtolamökillä voi yösäilyttää fillaria. Kumpulanlaakson läpi suhauttaa Pasilaan hetkessä.

Tässähän olisi jo joukkoliikennekadun alkuaihio valmiina.



Vastustin Kumpulanlaakson halkaisevaa katua vielä ollessani helsinkiläinen, mutta jos entisen tavarajunan paikalle olisikin tullut kaivattu joukkoliikennekatu, ainakin Pasilan suuntaan pääsisi paljon jouhevammin. Ja varmaan Pasilassa on porvoolaisia töissä melkein yhtä paljon kuin Porvoossa, sitäpaitsi joukkoliikennekatu jatkuisi luontevasti Nordenskiöldinkatua Töölön ja Meilahden suuntaan. En ole niinkään varma, että bussit Kumpulanlaakson rauhaa pilaisivat sen pahemmin kuin tavarajunat ennen. Ja niitä tuli aika tiheään.

Vanha tavarajunaradan paikka näkyy kuvassa vasemmalla ylhäällä, pyörätien vasemmalla puolella.



Siitä en ole varma, mitä etenkin autopuolue Kokoomuksen hellimä keskustatunneli tekisi työmatkaruuhkille. Autoilijoiden pääsyä Helsingin keskustaan ei tarvitse helpottaa, mutta joukkoliikenteen pitää. En ole enää niin varma, vastustaisinko Keskustatunneliakaan, mikäli sille löytyisi maksaja. Helsingille se on liian kallis.

Työmatkaruuhkassa istuminen on hukkaan heitettyä aikaa tuloksen tekemisestä. Ok, toki bussissa voi lukea tai vaikka valmistella jotakin muistiota jos on tarpeeksi pieni kannettava tietokone. Mutta on se aika pois myös itsensä hoitamiselta, kuten harrastuksista ja perheeltä (katso otsikkoa klikkaamalla Talouselämän uutinen 22.5.2011, jonka mukaan pitkä työmatka on riski jopa avioliitolle).

Helsingin tulisi kantaa vastuunsa ja osallistua sellaisten liikennehankkeiden kustannuksiin, jotka sujuvoittavat Helsingin ja kehyskuntien välistä työmatkaliikennettä. Se on nimittäin helsinkiläistenkin etu, työmatkaliikenne. Ilman sitä kaikki haluaisivat asua täällä kun nyt monille riittää 8 tuntia 5 päivänä viikossa. On kummallista, että kun Keskustapuolue haluaa pitää koko maan asuttuna, niin yleensä pääkaupunkiseudun liikennehankkeille ei ole löytynyt rahaa, vaikka niissäkin on kyse siitä, ettei kaikkia tarvitse tunkea asumaan tänne niemelle. Jos ei työpaikkoja saada luotua kehyskuntiin, niin sitten työmatkustaminen pitää tehdä mahdollisimman sujuvaksi.

Hämeentien kotiinpaluuruuhkaa Hämeentieltä katsottuna, just ennen ruuhkan jakautumista kahtia: Hämeentielle ja Kustaa Vaasan tielle.



Hämeentien kotiinpaluuruuhkaa Kustaa Vaasan tien risteyksestä katsottuna.

Jos Eduskunta puolitettaisiin...

... niin silloin toki kansanedustuslaitoksen edustavuus kärsisi. Siis maantieteellinen, ikäryhmittäinen ja ties mikä kattavuus. Tämä tapahtuisi, jos olisi uskominen populisteja, jotka ovat sitä mieltä, että omaa palkkaa vain nostavat, ja vieläpä omaa palkkaansa. Mutta eivät Eduskunnan karsimisen seuraukset tähän pysähtyisi.

Eduskunnan kutistaminen johtaisi myös jo nyt maakunnissa vallitsevan yksipuoluejärjestelmän maantieteelliseen levittäytymiseen. Kiitos vaalipiirien, mitä pienemmäksi Eduskuntaa karsittaisiin, sitä suurempi siellä olisi Keskustan osuus. Ei tarvitse kuin katsoa Suomen poliittisesti väritettyä kuntakarttaa. Tämä samalla varmistaisi sen, että Suomen kuntakarttaa ei ainakaan tultaisi karsimaan, sillä sehän on vähän kuin että sahaisivat omaa oksaansa.

Eivätpä ole populistit tainneet tulla ajatelleeksi, ja pahaa pelkään, että tämä on monille ihan sama, myös niille, joissa kyseinen puolue ei herättäisi päällimmäisenä kovin lämpimiä mielleyhtymiä, riippumatta siitä, onko se hallituksessa vai ei, ja riippumatta siitä, tiedetäänko, mikä puolue on hallituksessa tai onko "oma" puolue hallituksessa, riippumatta siitä, onko sellaista vai ei ja että tiedetäänkö edes sitä, onko sellaista olemassa vai eikö ole olemassa. Kyllä demokratia on ihmeellistä!

Kiitos Joonas Lyytiselle ideasta!

P.S: Jottei jäisi mutuiluksi, laskin, miten puolitus vaikuttaisi Keskustan edustajamääriin. Eduskunnan puolittuessa myös vaalipiirikohtaiset kansanedustajamäärät menisivät uusiksi, ja kun tarkastellaan vaalipiireittäin suhteellisen vaalitavan mukaisessa läpimenojärjestyksessä, niin kun nyt 200 edustajasta 35 on keskustalaisia (eli 17,5%), niin uudessa eduskunnassa sadasta olisi 19 keskustalaisia (eli 19). Eli kyllä se keskustalaisten osuus kasvoi, mutta sentään keskustan yleensä parempi menestys pienemmissä vaalipiireissä tasoitti tätä vaikutusta.

Miten sitten muiden puolueiden kävisi? Alla tarkastelen puolueiden paikkamääriä nyt ja 100 kansanedustajan mallissa. Tarkastelussani olen yhdistänyt Ahvenanmaan edustajan RKP:hen. Ensin nykyinen edustajamäärä ja sitten edustajamäärä 100 edustajan mallissa, suluissa prosentuaaliset osuudet edustajapaikoista.

Kokoomus 44 - 22 (22 - 22)
SDP 42 - 21 (21 - 21)
PS 39 - 23 (19,5 - 23)
Kepu 35 - 19 (17,5 - 19)
Vas 14 - 6 (7 - 6)
Vihr 10 - 4 (5 - 4)
RKP 10 - 5 (5 - 5)
KD 6 - 0 (3 - 0)

Kaikkein suurimpia voittajia olisivatkin kuitenkin yllätys yllätys, eivät Keskusta, vaan Perussuomalaiset. Ehkä joku heistä on osannut laskea tämän. Veikkaankin näppituntumalta, että heidän kannattajansa ovat myös innokkaimpina karsimassa edustajien määrää, johtuu sitten edellisestä kalkyylistä tai sitten siitä, että kansanedustajat nähdään herroina, ja niitähän pitää vastustaa, omiakin. Kristilliset sen sijaan putoisivat tyystin puoluekartalta.

Ruoto pystyyn, Kanki!

Kun Antti "Kanki" Kaikkonen sai eilen 5 kuukauden ehdollisen tuomion luottamusaseman väärinkäytöstä Nuorisosäätiö-gatessa, hänestä tuli Maan tavan marttyyri.

Suomen vähäväkisyys kompensoi sen, että meillä eliitti ei ole koko ikäluokka käynyt samaa koulua kuten vaikka Iso-Britanniassa. Tämä on mitä rohkaisevinta: meillä voi päästä ministeriksi asti vaikka emäntä tai sikafarmari, ja demokraattisen edustavuuden ja osallistumisen kannalta tämä on rohkaisevaa ja upeaa.

Toki täälläkin vaikuttajat tuntevat toisensa, ja onkin palkitsevaa tämmöisellekin harrastelijalle kuin vaikka minä, tuntea henkilökohtaisesti joitakin ministereitä ja lukuisia kansanedustajia. Pidän tätä mahdollisuutta verkostoitumiseen rohkaisevana merkkinä, yhteiskuntamme avoimuuden osoituksena: täällä tie on avoin huipulle asti, jos vain osaa pelata oikein. Ja viitsii. Ja mikä kai vieläkin tärkeämpää, täällä päättäjät ovat oikeasti yhden puhelinsoiton päässä. Ellei sitten se Arhinmäki ole vaihtanut kännynumeroaan kun hänestä tuli ministeri...

Kaikkonen pelasi peliä, tunnetuin seurauksin. Pelin nimi oli Maan tapa. Ei ole Kaikkonen ensimmäinen, joka on tätä peliä pelannut eikä hän ole pelin sääntöjä keksinyt. Politiikka kuuluu lähimuistin alueeseen, tästä on sekä Kaikkosen ristiinnaulinta että lopulta hänen armahtamisensakin osoituksena. Häntä on turha nostaa yksin syntipukiksi ja tehdä varoittavaa esimerkkiä muille päättäjille, sillä poliitikko kyllä osaa kääntää häpeäpaalunkin voitokseen. Kaikkonen löytää omasta puolueestaankin rohkaisevia esimerkkejä. Nosta vaan pää pystyyn, Kanki, ruoto onkin jo valmiiksi suorana!

Homot ovat persusäätyläistölle paarioita

Juuri äsken päättynyt tv:n sukupuolineutraali avioliittolaki-ilta oli surullista ja hämmentävää seurattavaa. Olen toki puolueellinen, mutta se puoli pöydästä, jonka argumentin sisältö vastasi omaa ihmiskäsitystäni keräsi pisteet myös argumentaation loogisuudessa ja inhimillisessä lämmössä sata-nolla.

Kuten tavallista, nytkin asiansa suhteen "uskovaiset" Mika Niikko (PS) ja Eevamaria Maijala (kesk.) eivät joko halunneet tai osanneet vastata ainoaankaan heille esitettyyn kysymykseen tai argumenttiin. On varmaan hipsterielitismiä vielä tarttua illan kruunuksi Niikon heittämään freudilaiseen lipsahdukseen, että jos homoille ja lesboille annetaan oikeus solmia avioliitto, kohta marssii muitakin yhteiskuntaluokkia vaatimaan oikeuksiaan. Niikko tunnustautui siis luokka-, ellei peräti kastiyhteiskunnan kannattajaksi. Niikolle kuitenkin tiedoksi, että Säätyvaltiopäivät lakkautettiin Suomessa v. 1906. Siellä ei ollut Perussuomalaisilla yhtään paikkaa.

Sitä en ole koskaan ymmärtänyt näissä henkilöissä, jotka uskovat omaan asiaansa, että miksi ihmeessä se heidän maailmankuvansa oikein menee rikki jos heidän arvokkaaksi tunnistamaansa instituutiota pidetään niin arvokkaana että joku toinenkin haluaisi sitä arvostaa. Ehkä liha on heikko, ja usko on kuin lihaa.

Niikkolais-maijalistisessa ihmiskäsityksessä kaikki ovat kyllä tasa-arvoisia. Toisilla vaan on tasa-arvoiset oikeudet, toisilla ei. Jotakin tässä logiikassa mättää. Öh, mitäköhän on sellainen teoreettinen tasa-arvo, jonka ei tarvitse realisoitua "oikeassa" ulkomaailmassa esimerkiksi oikeuksina, velvollisuuksina tai mahdollisuuksina? Ihan kuin tasa-arvo olisi suure, jota voi kilon vaa'alla mitata.

Minä kuitenkin haluan elää tasa-arvoisessa Suomessa, sellaisessa, jossa kukaan ei ole minua vähemmän tasa-arvoinen tai tasa-arvoisempi toista. Ja päätän sitten mennä elämässäni vielä naimisiin tai en, molemmissa tapauksissa tästä aarteesta riittää kyllä muillekin. Se on nimittäin mittaamattoman arvokas, rakkaus siis. Se ei ehdy. Niikolle, Maijalalle ja muille säätyläisille tiedoksi, jos eivät tienneet: rakkaus on runsaudensarvi. Kuin sampo. Ei kuin esimerkiksi öljy tai viljava maa, jotka maailmasta joskus loppuvat ja siksi ne eivät ole ilmaisia. Rakkaus on.

Nuorisovaalien opetus

Nuorisovaaleissa eniten äänestettiin Uudellamaalla (mukaanlukien Helsinki) ja Vaasan piirissä. Vaasan äänestysalueella suosituin puolue oli Keskusta, jonka kannatus oli miltei kaksinkertainen (27,4%) koko maan keskiarvoon (15,9%). Missään muualla Keskustaa ei äänestetty niin paljoa kuin Pohjanmaalla. Vihreät saivat Vaasan vaalipiirissä vain 5,4% kannatuksen kun taas valtakunnallisesti heitä äänesti 14,1% ja Helsingissä peräti 22,4%. Myös Vasemmistoliiton kannatus oli Pohjanmaalla selvästi alle keskiarvon; siellä heitä äänesti vain 2,4%, joka on nipin napin kolmannes valtakunnallisesta tuloksesta (7,1%). RKP:n suuri osuus Vaasan vaalipiirissä (14,8%) selittyy yksinkertaisesti sillä, että alueella on lähes umpiruotsinkielisiä kuntia.

Helsingin ja Vaasan vaalituloksessa ei kuitenkaan ole mitään muuta yhteistä kuin äänestysaktiivisuus. Vaasan piirin suurin puolue Keskusta saa Helsingissä vain 6,9% kannatuksen, mikä on heidän heikoin vaalipiirikohtainen tuloksena, mikä sekin jo on hämmästyttävän paljon. Kristilliset saivat samaten kaikkein heikoimman vaalipiirikohtaisen tuloksensa Helsingistä, SKP taas kaikkein parhaan.

Mitä tulokset kertovat? Mikä niitä selittää? Väitän, että tärkein selittävä muuttuja löytyy suhteessa yksilöllisyys-yhteisöllisyys –akseliin. Toinen akseli on arvokonservatismi-arvoliberalismi, jonka taustalla löytyy yhtenä selittävänä muuttujana edellämainittu yksilö-yhteisö –ulottuvuus ja piilevänä muuttujana ainakin uskonnollisuus, joka selittää osaltaan tiivistä sitoutumista oman uskonyhteisönsä arvoihin ja yhteisöllisiin arvoihin yleensäkin. Durkheimin sanoin, uskontohan on yhteiskunnan moraalinen kitti, jolla yhteiskunta pyhittää itsensä.

Uskonnollisuudesta ja yhteisöllisestä referenssistä seuraa välttämättä perinteisempiin arvoihin sitoutuminen kuin atomistisesta maallisuudesta. Kaikkein ateistisimmat yksilöt kieltävät koko arvoakselin olemassaolon, ollen nihilistejä.

Tässä on tarpeen tarkentaa yksilöyden ja yksilöllisyyden eroa. Ero löytyy arvoista. En väitä, että maallisuus ja yksilöys korreloisivat positiivisesti, mutta ero löytyy siitä, missä määrin yksilö arvostaa yhteisöllisiä arvoja. Uskonnollinen ihminen toteuttaa yksilöyttään maallistunutta ihmistä yhteisöllisemmin perustein ja motiivein.

Tietenkin edelläkuvatut ovat yleistyksiä. Eivät kaikki pohjalaiset ole uskonnollisia arvokonservatiiveja konformisteja, mutta Pohjanmaalla se on yleisempää kuin Uudellamaalla, vielä tarkemmin Helsingissä. Uusimaa on pienenä alueenakin varsin heterogeeninen: Kauniaisten ja Askolan maailmoita erottaa toisistaan enemmän kuin 100 kilometriä. Mutta on ero Pedersören ja Lapuankin välillä tuntuva. Uskallan kuitenkin olettaa, että Vihreiden äänestäjät ovat keskimäärin maallistuneempia kuin Keskustan kannattajat ja Vihreiden kannattajat toimivat ja ajattelevat atomistisemmin kuin keskustalaiset.

Kommunistien suosio itse asiassa vahvistaa teorian, tai ainakin tarkentaa syy-seuraussuhteita. Kun ainakin marxilaiset kommunistit ovat tunnustuksellisia ateisteja mutta he pitävät toimintaansa ohjaavana ylimpänä aatteellisena ohjenuorana kollektiivin etua, kommunistien suhteellisen suuri suosio maallistuneessa Helsingissä osoittaa että yhteisöllisyys ei selitä uskonnollisuutta vaan uskonnollisuus yhteisöllisyyden.

Mikä sitten selittää, että samaan määrälliseen lopputulokseen voidaan päätyä laadullisesti vastakkaisista lähtökohdista? Kun uskonnollisuus ja yhteisöllisyys viitoittavat esimerkkiä yksilölle ja voivat jopa painostaa häntä toimimaan kunnon kansalaisen tavoin, niin maallistuneessa, atomistisessa yksilöytymisessä taas äänestäminen ymmärretään asiakkuutena, kuluttajavalintana, joka on oman oman yksilökäyttäytymisen korkein ilmentymä.

Postmoderni Powerpoint-yhteiskunta

Kun perussuomalaiset ovat ahdistuneita tämän postmoderniudeksi kutsumansa epookin ilmiöiden ääressä, ymmärrän heitä oikein hyvin. Minäkään en siellä oikein pysy pystyssä kun on niin h-tin liukasta. Kun olisi ensin tarvinnut laskeutua puusta edes moderniuteen. Tämä ei ole onnistunut poliittisista puolueista Perussuomalaisten lisäksi ainakaan demareilta, eikä myöskään ilmeisesti Keskustapuolueen kiitettävästi esimoderniin alkutuotantoon junttaamilta koulujen oppikirjavalmistajilta ja opetushallinnon virkamiehiltä.

Maailma muuttuu, Mariseni, Juttaseni ja Timoseni. Ei koulukkaan kokemusmaailmassa ja sitä vastaavassa käsitteellisessä todellisuudessa ole enää sellaista paikkaa, johon tarttuisivat esimerkiksi kuttu, huttu ja moni muukaan juttu, koska vielä pitäisi ymmärtää, miksi on niin tärkeää osata jaotella esimerkiksi vuohet alle puolentoista ikäisiin poikimattomiin naaraisiin ja oletettavasti sitten muihin ja sitten vielä osata antaa näille olennoille nimi. Och samma på svenska och in english också.

Tiedän kyllä, että maito ei tule maitokaupasta eikä edes saparosta vaan lehmästä. Sian näin ensimmäistä kertaa muualla kuin isäni kinkkulautasella 24-vuotiaana, Elävä maatalous –messuilla, jossa siivosin voidakseni kustantaa itseni kouluttautumisen viranhaltijaksi vielä teolliseksi luulemaani yhteiskuntaan, virkaan, jota ei enää ollut. Sen, että raha ei tule seinästä, opin 16-vuotiaana nostaessani ensimmäisiä kesätyörahojani, seinästä. Monille tämä ei ole vieläkään aivan selvää. Ajattelen esimerkiksi monia päättäjiämme, paradoksaalisesti etenkin niitä, jotka näkevät erityisen tarpeelliseksi opettaa että maito tulee lehmästä sekä niitä kroonisesti syrjäytyneitä nuoriamme, joiden syrjäyttämiseksi päättäjämme ovat tehneet kaikkensa niin kiitettävissä määrin että häpeä tästä projisoidaan nuorison epäonnistuneeksi oppimisprojektiksi asiakkuuteen, yrittäjyyteen ja elinikäisen oppimisen asenteeseen.

Kun omana kouluaikanani opetettiin, että ei enää (80-luvulla!) suurin väestöosuus saa elantoaan teollisuudesta vaan palveluista, nyt sukupolven päästä lähes kaikki saavat elantonsa niistä. Teollisuuden palveluista ja palveluteollisuudesta. Sekä palvelualkutuotannosta ja alkutuotantopalveluista. Tässä maailmassa, jossa ihmiset puvuissa pönöttäen esittävät powerpointesityksiä CRM:n ulkoistusratkaisusysteemien mallintamisesta toisille tärkkipönötyksille, jotka nekin esittävät jotain – mitä ? - ja jossa kapellimestarit Hannu Lintu ja John Storgårds ovat vastuussa sisällöntuotantopalveluiden tuottamisesta, kuinkas muutenkaan, OPM:n (ai niin, se oli nykyään OKM) kouluttamia, hyväkkäät, jotta kokoomuslaisetkin saisivat musiikkitalossa seiniinsä sisältöä, sitä pitäisi vaan jotenkin selvitä, dinosauruksienkin.

Ei nimi miestä pahenna. Eikä ministeriötä. Silloin kun minä siellä olin töissä, siellä oli vielä kulttuuria, olihan siellä kulttuuriministeri. Jonka nimi oli Claes Andersson. Tosin esimerkiksi musiikkioppilaitoksiin liittyvät asiat olivat sen ministeriön sen filiaalin alla, jonka alaotsikkona oli se "opetus" ilman mitään epiteettejä. Sellaisia turhia kuin esimerkiksi kulttuuri. Onneksi varsinainen opetusministerikin oli siihen aikaan aika fiksu. Sen nimi oli Olli-Pekka Heinonen ja mä kirjoitin sille joskus jonkun puheenkin.

Koululaisillamme, noilla tulevaisuuden huippu- sekä vähän erilaisemmillakin osaajilla on vielä ainakin toivoa. Vaadin opetussuunnitelmien päivittämistä! Koululaisten prosessikuvaus-, tuotteistus- ja persoonavalmiudet tulee saattaa sellaiselle tasolle, että jokainen kykenee tuottamaan itsestään vähintäänkin sähköisen, mieluummin multimedia-ansioluettelon ja esittämään sen toisille. Ai niin, multimediakin oli jo niin last season.

Näen näitä esityksiä aina harppoessani pysäköintialueiden lävitse kuntosalille, joka sijaitsee Pitäjänmäen teollisuusalueella. Siellä on niin paljon näitä lasiseinäisiä taloja noine lasiseinäisine neuvotteluhuoneineen ja auditorioineen, että koko alueen nimeksi pitäisi muuttaa Pitäjänmäen jälkiteollisuusalue. Näen näitä jälkiteollisuusmiehiä ja – naisia myös kuntosalillani, josta saa ostaa elämäntapatuotteita ja jonka parkkihalli on suunniteltu juuri sellaisille bemareille, joita nämä jälkiteollisuusihmiset ajavat. Siis bemareita, ei demareita.

Minä en halua olla huippuosaaja. En osaaja ensinkään. Haluan että musiikkia kutsutaan musiikiksi, keisarilla on vaatteet ja jääkaapissa on ruokaa, ei ravintoaineita. Haluan liikkua, ehkä kuntoilla, en treenata. Pois se minusta, hui. Haluan että sanoilla on merkitystä, edes jotain. Minun sanoillani, itse käytetyt, itse valitut, itse eletyt.

Keskuspuiston aluetta ei saa nakertaa asumiskäyttöön

Kuten Helsingin Sanomissa 14.7. todettiin, Helsingin Keskuspuisto on ihan mahtava paikka! HS vain oli tehnyt siitä vielä virallista, kaupunkisuunnitteluviraston siunaamaakin versiota mahtavamman joko tietämättään tai harhaanjohdettuna.
Myös Helsingin kunnallispoliitikkojen Keskuspuistomyönteisyydestä annettiin aivan liian ruusuinen kuva. Monet näistä päättäjistä ovat olleet ajamassa Keskuspuistoa nakertavia hankkeita.

Hankkeista mainittakoon mm. Lääkärinkadun alueen kaupunkivilla-alue ja Kuninkaantammen asuinalue. Ne molemmat on nähty mahdollisina siksi, että ne eivät Yleiskaava 2002:n mukaan – joka korvasi vuoden 1978 osayleiskaavan – sijaitse Keskuspuistossa.

Keskuspuiston ystävää tietenkin ilahduttaa puiston saama huomio, samaten HS:n varsin salliva tulkinta siitä, mikä on Keskuspuistoa. Hesarin kartassa esimerkiksi kiistanalainen Lääkärinkadun alue kuuluu Keskuspuistoon, samaten alueet Paloheinästä itään. Molemmat alueet kuitenkin pudotettiin Keskuspuistosta pois yleiskaavatyön yhteydessä, oletettavasti juuri siksi, että ne halutaan säilyttää tonttimaareserveinä.

Yleiskaavassa kyllä Paloheinästä itään sijaitseville metsäalueille Haltialalle, Niskalalle, Haltiavuorelle kyllä annettiin puistostatus, mutta hieman heikennettynä: näitä alueita kutsutaan Helsinkipuistoksi.

Helsingin kunnallispoliitikkojen keskuudessa ei siis vallitse niin hyvä tahto ja rauha päällä metsämaan kuin lehti antoi ymmärtää. Juuri äskettäin kaupunginvaltuusto torppasi – taas – aloitteen, jossa Keskuspuistosta tehtäisiin kansallinen kaupunkipuisto, jollainen on muun muassa Aulangolla.

Mitä enemmän Helsingissä on asukkaita, sitä enemmän virkistysalueille on tarvetta. Asumisen ja virkistyksen tarpeet eivät kuitenkaan ole ristiriidassa. Jos esimerkiksi Kuninkaantammen joihinkin taloihin olisi kaavoitettu lisäkerros, urheilukenttä olisi mahtunut kaava-alueen sisään ilman tarvetta nakertaa myös virallista Keskuspuistoa.

Kun valtuusto siunasi Kuninkaantammen suunnitelman, Kokoomus, SDP ja RKP osoittivat odotuksien mukaista seteliselkärankaisuutta.

Erityinen pettymys oli, että näiden lisäksi Keskusta ja Vasemmistoliitto osoittivat huonoa moraalia tai muistinmenetystä: ne julistivat vain muutamia vuosia sitten vastustavansa kaikkia sellaisia suunnitelmia, jotka pienentävät Keskuspuistoa.

New Yorkissa, jonka keskuspuisto on oman Keskuspuistomme esikuva, on ymmärretty, että kaupungin virkistysalueet ovat luovuttamaton, demokraattinen oikeus. Puistomaan kaikkein arvokkainta käyttöä on säilyttää se kaikkien yhteisessä virkistyskäytössä!

Michael Perukangas
Helsinki

Mielipidekirjoitus on julkaistu HS:n mielipidesivulla perjantaina 16.7.2010.

Kuninkaantammen kaavaehdotus hyväksyttiin

Valtuusto hyväksyi tänään Kuninkaantammen alueen kaavaehdotuksen, joka luo Keskuspuiston luoteisreunalle kokonaan uuden asuinalueen. Ei siinä vielä mitään, vaikka metsää meneekin, sillä Kuninkaantammen alue on virallisen Keskuspuiston ulkopuolella, joskin samaa, yhtenäistä metsävyöhykettä, mutta asuinalueen itäreunalle tuleva urheilukenttä ulottuu virallisen Keskuspuiston alueelle. Valtuustossa torpattiin lisäksi - jälleen kerran - aloite kansallisen kaupunkipuiston perustamisesta, jonka ydinalue olisi Keskuspuisto. Lisäksi valtuusto hyväksyi ponnen ns. matalan hoitoluokituksen liikuntakenttien rakentamisesta Keskuspuistoon.

En vastusta liikuntalaitoksia, sillä oman kunnon hoitaminen on hyödyllistä. Oli Tahko Pihkalasta sitten muuten mitä mieltä hyvänsä, niin kaupunkimetsien virkistyskäyttöä tulisi ohjata pihkalalainen periaate, jonka mukaan sellainen liikunta, jota voi harrastaa omalta kotiovelta - hiihtoa, juoksua, kävelyä, sauvakävelyä, pyöräilyä - kuuluu kaupunkimetsiin, eikä mikään muu. Toki jo olemassaolevia yleishyödyllisiä liikuntalaitoksia ei tarvitse purkaa, kuten Pirkkolan uima- ja jäähallia. Ne jääköön.

En ole yllättynyt siitä, että SDP ja Kokoomus hyväksyivät Keskuspuiston nakertamisen, mutta olen erityisen pettynyt Vasemmistoliittoon ja Keskustaan, jotka myivät periaatteensa ja maansa. Tai siis, ei se tietenkään ollut heidän maansa, vaan englantilaisen commons-periaatteiden mukaan, kaikkien yhteistä maata. Ne unohtivat edellisellä valtuustokaudella hyväksymänsä ponnen - Arhinmäen ponnen - ja Keskustan ryhmäpäätöksen, joiden mukaan he sitoutuvat Keskuspuiston jatkosuunnittelussa siihen, etteivät he hyväksy mitään sellaisia hankkeita, jotka pienentävät Keskuspuiston pinta-alaa. Samalla ne unohtivat periaatteen, jossa Keskuspuisto on kaikkien yhteinen virkistysmetsä, kaikkien kaupunkilaisten yhteisomaisuutta, mikä on erityisesti Vasemmistoliitolta kummallinen takinkäännös.

Vasemmistoliiton jos minkä olettaisi luulla rakentavan politiikkansa sille periaatteelle, että ei-kaupallinen, yleishyödyllinen, koko kansaa hyödyttävä virkistysalue on tärkeämpi tapa käyttää yhteistä omaisuutta kuin varata se yhden urheilumuodon harrastajien tarpeisiin, samalla unohtaen sen, että he edustavat tätä mainittua kansaa, ja etenkin sen vähäosaisia, joille erityisesti yleishyödyllisen arkiliikunnan tukeminen on elinehto. Vihreisiin liittyivät Keskuspuiston nakertamisen vastustajina ainoastaan yksi rkp:läinen ja SKP:n Yrjö Hakanen.

Junien kevät ja vähän lentokoneidenkin

Nopeiden junayhteyksien rakentaminen ja nykyisten parantaminen on ehkä konkreettisin keino saada liikenteen päästöjä alas, ja nopeasti. Nopeat junayhteydet ovat liikennepoliittinen porkkana ilman keppiä. Nopeat junat korvaavat yksityisautoliikenteen potentiaalisesti lähes täysin ja lentoliikenteen osittain alle 500 kilometrin matkoilla, olettaen tietenkin siis että pisteestä a pisteeseen b on vedetty junarata.

Kuluva alkuvuosi on osoittanut liikennepolitiikkamme kipupisteet. Ensin tuli, harvinaista kyllä näillä leveysasteilla, pakkastalvi, jonka jäljiltä edelleenkin Pohjois-Suomessa junat myöhästelevät routavaurioiden takia. Vedenjakajana on Oulu; oululaiset saavat kärsiä junien myöhästelystä ehkä eniten, ja Oulu on myös pohjoisen Suomen portti; siellä vaihdetaan Rovaniemelle tai vastaavasti Kajaaniin. Kontiomäestä Kajaanin kautta Ouluun tai Tampereelta Kokkolan kautta tuleva juna voi saapua Ouluun puolikintoista tuntia myöhässä. Eikä tämä johdu vaan routavaurioista vaan siitä, että junat eivät mahdu sivuuttamaan toisiaan. Haloo Keskusta, tuplaraiteet Oulun ja Rovaniemen välille?!

En ole ihan varma, onko junien myöhästelyä tapahtunut näin massamitassa aiemmin, koska olen asunut Norjassa, jossa jo Lillehammerin ja Oslon reilun tunnin välimatkalla juna voi myöhästyä tunnin, ja tämä ei ole poikkeustila vaan normaalia. Jos nyt eduskuntavaaleissa joku keksisi kierrättää entisen ehdokkaan iskulausetta "tulee kuin juna", nyt tämä ei olisi vain vitsi, vaan käsittämätön vitsi.

Helsingin paikallisliikenteessä muutama väliinjäänyt juna ei vielä sinänsä olisi mitään, mutta kun sen yhdistää pariin pistelakkoon ja Suomen mittakaavassa ylivertaiseen asukastiheyteen, pääkaupunkiseudunkin tilanne on syytä ottaa vakavasti. Meillä ei ole varaa siihen, että julkisen liikenteen käyttäjät siirtyvät omaan autoon siksi että juniin ei ole luottamista. Näin tapahtuu jo nyt ainakin Pohjanmaalla: esimerkiksi Kokkolan ja Ylivieskan väliä työmatkojaan tekevät ihmiset - välimatka on junalla 48 minuuttia - ovat siirtyneet joukoin autoilijoiksi, koska tilanne, jossa 48 minuutin junamatkan lisäksi saattaa tulla tunnin tai puolentoista junan odottelu, on täysin kestämätön.

Nopeiden junayhteyksien tarvetta on vielä lisää korostanut vulkaaninen toiminta, jota on, yllätys yllätys, Islannissa. Jos joku yhteispohjoismainen konferenssi onkin jäänyt sen takia pitämättä, tilanne ei ole mikään vitsi niille, jotka sukkuloivat viikoittain tai lähes viikoittain Pohjoismaiden väliä. Heitäkin nimittäin on, kiitos pohjoismaisen yhteistyön. Vetoankin Pohjoismaiden Ministerineuvostoon: kiirehtikää nyt ja vähän äkkiä luotijunayhteyksiä suurimpien kaupunkien välillä, siis ainakin Oslon, Göteborgin, Kööpenhaminan, Malmön, Tukholman, Turun ja Helsingin, ja laittakaa ripeä laivapikajuna Helsingin ja Tukholman välille! Niin kauan kuin tällaista ei ole, ilmaa pilaava lentoliikenne on perhe- tai työsyistä sukkuloivalle ei vain nopein vaan ainoa vaihtoehto.

Presidenttipeliä

Vaikka presidentinvaalit ovat maassamme vasta noin kahden vuoden päästä, on aika aloittaa spekulaatio ehdokasasettelusta tähän maamme korkeimpaan virkaan, johon kohta kukaan ei enää halua, ainakaan kukaan joka haluaa käyttää valtaa.

Vaikka yleinen viisaus kaikessa ennustamisessa on, että se on vaikeaa, niin tällä hetkellä lähtökohta kevään 2012 presidentinvaaleihin on yksinkertainen: vaaleissa on kaksi mahdollista skenaariota. Ensimmäinen niistä on niinistöllinen, toinen niinistötön.

Ensimmäisessä vaihtoehdossa spekulaation jatkaminen näyttää turhalta. Jos Sauli suostuu Kokoomuksen ehdokkaaksi, hänet myös valitaan presidentiksi. Lähtekäämme siis tarkastelemaan vaihtoehtoja, mitä tapahtuu, jos Sale ei lähde.

Jos Niinistö ei lähde ehdokkaaksi, Kokoomuksen vaihtoehdot ovat tässä järjestyksessä: Stubb, Katainen tai musta hevonen politiikan ulkopuolelta arvo- tai bisnesjohtajaksi. Katainen on kuitenkin vielä näihin vaaleihin liian nuori, puhtaan subjektiivisista syistä, tai ainakin nuorekas. Stubbkin on nuorekas, mutta hänellä on kansainvälistä näyttöä. Mustista hevosista tulee tällä hetkellä lähinnä mieleen Jorma Ollila tai Jari Sarasvuo. Ollila ei kuitenkaan lähtene ehdolle, sillä hän ei siinä henkilökohtaisesti voittaisi mitään. Sarasvuosta tulisi Virpin kanssa komea kuninkaallinen pari, mutta hän ei onnistuisi kovinkaan kauaa tv-tenteissä peittelemään poliittisen substanssin ohuutta silkalla pinnallisella arvobuustilla.

Kepun ehdokasasettelu voi alkaa vasta ensi kesän puheenjohtajanvaalien jälkeen. Vanhasen vetäydyttyä hänellä on puolitoista vuotta aikaa kerätä emerituskarismaa ja kuivua päivänpolitiikan ulkopuolella. Oletan kuitenkin, että Kepu tavoittelee ehdokkaakseen Olli Rehniä, jonka etuna on se, että hän on ollut päivänpolitiikan ulkopuolella jo pitkään. Jos ja kun Rehn ei kuitenkaan lähde kisaan, ehdokasehdokkaita on pilvin pimein: Anneli Jäätteenmäki, Paavo Väyrynen, Mari Kiviniemi, Seppo Kääriäinen, ja mustana hevosena Esko Aho. Paula Lehtomäen noste - ja pyrky - on lopussa, enkä näe Pekkarista presidenttinä. Hän on nimittäin poliitikko, ja erittäin pätevä sellainen. Ollila on tälläkin listalla vanhana kepulaisena nuorisopoliitikkona outsideri, ei kuitenkaan siideri, vaikka se olisikin omenamehua parempi vaihtoehto ruokapöytäjuomaksi.

Demareilla tilanne näyttää olevan yhtä lailla levällään kuin kepulla, tosin eri syystä. Keskusta saa täytettyä valtavakuuminsa, mutta demareilla vain odotetaan sitä että lähteekö Jutta vai ymmärtääkö hän lähteä. Jutta Urpilaisen lähtölaskenta alkoi jo ennen hänen valintaansa puoluejohtajaksi, enkä näe hänen kestävän haastavassa paikassaan koneistonsa työpaikkakiusaamista vaaleihin asti. Sori, Jutta, ei mitään henkilökohtaista. Toivottasti pelastautuu ajoissa. Jutan vahvimmin haastaa Eero Heinäluoman varjo, jonka takana taas väijyy Lipposen haamu. Nyt kun se on kai uskottava ettei Lipposta (enää) kiinnosta, niin todennäköisesti SDP:n ehdokas on Heinäluoma. Muista nimistä on mainittu Antti Kalliomäki ja Erkki Liikanen. Kalliomäki koetaan jokseenkin värikkääksi kuin Paavo Nurmen patsas ja Liikanen taas on kasvanut korkoja Euroopassa niin kauan, ettei kukaan enää muista, mikä hänestä tekee pätevän. Sitten demareilla on yksi ikiongelma, ja sen nimi on Erkki Tuomioja. Jos demarit valitsisivat nytkin ehdokkaansa avoimella kansanvaalilla kuin -94, jolloin "kansa" jyräsi Ahtisaaren ohi koneiston lempilapsen Sorsan, Erkistä voisi hyvinkin tulla ehdokas.

Vasemmistoliitolla on vain yksi potentiaalinen ehdokas. Hänen nimensä on Paavo Arhinmäki. Koska presidenttiehdokkaaksi on kuitenkin hyvin vaikea nähdä henkilöä, joka on 30jotain, Vasemmistoliitto lähtee kenen tahansa demariehdokkaan taakse. Päällepäin voi näyttää siltä, että Arhinmäki olisi yhdistänyt rivit, mutta se on näennäistä. Rivien hajanaisuudesta ja puolueen messiasriippuvuudesta kertoo se, että kaikki muut mahdolliset ehdokkaat ovat puolueensa vastarannankiiskiä tai syrjäytettyjä: Suvi-Anne Siimes, Esko Seppänen tai Jaakko Laakso. Tietysti Vassarit voisivat kiertää ongelman hakemalla ehdokkaan puolueen ulkopuolelta, esimerkiksi jostakin rauhanjärjestöstä tai jonkun kulttuurihenkilön, kuten esimerkiksi jonkun viisaan kirjailijan, mutta kuka sellaisen tuntisi? Tai jonkun räppärin tai radiotoimittajan, mutta sellaiset ovat liian nuoria. Ei Ydin-lehden lukijoiden äänillä pääse toiselle kierrokselle, eivätkä lökäpöksyt äänestä, eivät ainakaan sitä samaa tyyppiä kuin Ytimen lukijat. Ehdokkaan pitäisi siis olla sekä kabinetti- että rokkiuskottava. Ehkä Tuomari Nurmio?

Vihreät ovat kokeilleet Heidi Hautalaa kaksi kertaa. Heidi on äärettömän sympaattinen ja kansainvälisesti kokenut, mutta vaalit ovat tulosurheilua. Nyt on aika kokeilla jotakin muuta. Jos arvojohtajaa ja keskustelun ruokkijaa halutaan, Vihreiden ehdokas on Soininvaara. Hänen vahvuutensa on asiantuntemus, joka kuitenkin voidaan tulkita ylimielisyytenä. Eikä hän oikein ole hurmaaja tai kansanvillitsijäkään. Satu Hassi on hankkinut kokemusta Euroopasta, on harrastunut energia- ja tasa-arvoasioissa. Hautalaa ollaan kokeiltu juuri samanlaisilla agendoilla, ja Hassi ehdokkaana vain sementoisi Vihreät entistäkin tiukemmin samaan lokeroon. Cronbergin ongelmana on koukeroinen puheenparsi, jonka hänen seuraajansa, ehdokkaaksi liian nuori työministeri-pj Sinnemäki on perinyt. Vihreille ylivertainen ehdokas on sympaattisella tavalla karismaattinen, kansainvälisesti kokenut Pekka Haavisto.

Perussuomalaiset, tuo yhden miehen henkilökultti, on pystytetty siksi jotta Timo Soinista saataisiin presidentti. Ja jos Niinistö ei lähde, voidaan hyvinkin saada. Näen Soinin jo etukäteen hykertelevän tilannetta, jossa hän ja Stubb ovat vastakkain finaalissa, ja Soini nasevana retorikkona kääntää Stubbin ruotsinkielisen, yläluokkaisen taustan omaksi voitokseen.

RKP:llä ei ole ehdokasta. Stefan Wallin on puheenjohtaja, muttei tehty presidenttiaineesta. Hän on aivan liian tavallinen. Jos heidän kuitenkin on uskottavuutensa takia pakko hankkia oma ehdokas, hänen nimensä on Astrid Thors, joka saa kerättyä osan niiden suomenruotsalaisten äänistä, jotka äänestävät RKP:tä, sekä ehkä muutaman sellaisen äänen, jotka äänestivät aikoinaan Lillania, samoista syistä kuin he äänestivät Lillania. Puhun siis niistä suomenkielisistä henkilöistä, jotka tykkäävät muumeista, leppäkertuista ja Strömsöstä ja joiden mielestä suomenruotsalaisuus on ihan kivaa. RKP:n uskottavuus pelastuu kuitenkin kirkkaasti, jos Kokoomuksen ehdokkaana on Stubb, koska silloin hän on myös RKP:n ehdokas.

Suuri vihreä mies puoluejohtoon!

Vihreät valitsevat uuden puheenjohtajansa Tarja Cronbergin tilalle jäsenäänestyksessä. Tähän mennessä ehdolle Cronbergin seuraajaksi on ilmoittautunut yksi nimi; helsinkiläinen kansanedustaja, eduskuntaryhmänpuheenjohtaja Anni Sinnemäki.

Vaaleista ei kuitenkaan voida puhua, jos ei ole, mistä valita. Anni tarvitseekin vaaliin vastaehdokkaita tai ainakin sparraajia.

Anni Sinnemäki on korkeakoulutettu, kolmekymppinen punavihertävä helsinkiläisnainen. Hän on Vihreiden kannattajien enemmistön ruumiillistuma, sopien sikäli erinomaisesti puolueemme puheenjohtajaksi. Jos kuitenkin haluamme tosissamme tavoitella uusia aluevaltauksia, laajentaa kannattajajoukkoamme, meidän tulisi kokeilla jotakin ihan muuta.

Vihreät tarvitsevat lisää kannatusta suurten kaupunkien ulkopuolelta ja lisää mieskannattajia, voidakseen todella uskottavasti pyrkiä suureksi puolueeksi. Näin ollen tarvitsemmekin siis julkiseksi keulakuvaksi joko miehen tai perinteisen kannatuskeskuksien ulkopuolelta tulevan henkilön ja kenties teknis-taloudellisesti suuntautuneen tai ainakin teknis-taloudellisesti suuntautuneisiin henkilöihin vetoavan henkilön, miksei sellaisen henkilön, joka täyttäisi kaikki edellämainitut kriteerit. Kenties arvoliberalismimme voisi täydentyä annoksella markkinaliberalismia?

Poliittiseen keskustaan on toki jo ennestäänkin tunkua. Demareiden lipposlais-tanneristien - jotka jättävät toverille - lisäksi sinne ovat julistautumassa Suuri Suomalainen Liberaalipuolue Keskusta ja vastuullista talkoohenkeä edustava kokoomuslaisuus, jossa kaverille jätetään vähän enemmän. Vihreät erottuvat muista puolueista siinä, että ymmärrämme jättää kaverin sijasta jälkipolville vähän enemmän.

Toveri Jukka Jonninen väläytteli ansiokkaassa blogikirjoituksessaan (8.12, löytyy klikkaamalla otsikon linkkiä) sopivaksi mustaksi hevoseksi puheenjohtajaskabaan Vesa Hackia. Vesa kehittää työkseen kasvusysteemejä. En tiedä, mitä ne ovat, mutta jos puoluetta ajatellaan kasvamaan pyrkiväksi orgaaniseksi systeemiksi, silloin Vesa sopisi hyvin kehittämään puolueestamme sellainen toimija, joka saisi perille tärkeän viestin 2000-luvun miehille.

Miehet, teknologit ja yrittäjät: miksi kannattaa äänestää Vihreitä?

On kannattavaa säästää energiaa ja kehittää uusia teknologioita, sillä ne voivat tuoda uusia työpaikkoja niin tutkimuksen, tuotekehittelyn kuin tuotannonkin parissa. Vihreät ajavat politiikkaa, jossa säästetään energiaa ja satsataan koulutukseen; nyt laman aikana uusia työpaikkoja voisi syntyä nimenomaan uusilta aloilta, esimerkiksi kehittelemällä energianlähteitä ja tehokkaampia tuotantotapoja.

Vesa Hack on vihreä talous- ja arvoliberaali, jonka sosiaalisesta vastuuntunnosta on todisteena hänen järjestötoimintansa ja työskentelynsä nuorisotyöntekijänä. Vesa on kansainvälisesti suuntautunut, tehokas henkilö, joka osaa tarpeen tullen myös provosoida keskustelua. Hänestä tulisi erinomainen työministeri, koska hän ymmärtää sekä yksityisen, julkisen että kansalaisjärjestösektorin logiikan.

Vesan suositun blogin osoite on:
http://vesahack.blogit.uusisuomi.fi/

Autojen vai ihmisten kaupunki?

Allaoleva on ote Nina Broströmin kanssa kevättalvella 2004 kirjoittamastani kirjaluonnoksesta.

Jos pääkaupunkiseudun kaupungit eivät tule lähitulevaisuudessa yhdistymään, ja Espoohan tunnetusti ei tarvitse ketään (niinkuin Sveitsikään), vesittäen kaiken YTV -tason seutuyhteistyön, mistä monivuosikymmeninen taistelu tuulimyllyjä vastaan länsimetron rakentamiseksi on mainiona osoituksena, niin ainakin joukkoliikenteessä pitäisi veloittaa kuljettujen matkakilometrien mukaan, ja nyt matkakorttiaikakaudella tämä ei olisi temppu eikä mikään, eikä myöskään rahojen jako Espoon, Vantaan ja Helsingin kesken olisi vaikeaa, koska nythän matkakorttien lukulaitteista saadaan ainakin periaatteessa yksityiskohtaista matkainformaatiota.

Tai sitten voitaisiin tehdä niinkuin ainakin Lontoossa (ja kai monissa muissakin suurkaupungeissa on tehty); jaettaisiin kaupunkialue tariffivyöhykkeisiin. Kuulemma kukaan ei oikeastaan huomannut seutulipun hinnankorotusta ja ne jotka tiesivät, eivät tajunneet sen olevan niin suuri - vanhassa rahassa 2mk 40p. Perusteena on sanottu, että seutubussien vuorot eivät kannata - kiitos kilpailun ja näiden uusien matkakorttivimpaimien.

Lopultakin HKL ja YTV taitavat ottaa persnettoa kiitos näiden uusien matkakorttivipstaakkeleiden, koska nehän mahdollistavat täsmämatkailun, laskelmoinnin, jossa voidaan todellakin maksaa vain niistä matkoista, joita tehdään. On liikennepoliittisesti täysin väärä signaali lakkauttaa linjoja ja nostaa lippujen hintoja: vaikkakin strategiapuheissa joukkoliikenteestä haluttaisiinkin mukamas tehdä houkuttelevampi vaihtoehto, olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monta bussilinjaa voitaisiin perustaa niillä rahoilla, joita nyt käytetään esimerkiksi Hakamäentien leventämiseen.

Voisi olla mielenkiintoinen kokeilu nimittää Harry Bogomoloff liikenne- tai työministeriksi, tuo henkisen espoolaisuuden helsinkiläissoluttautuja, huippuosaamisen ja kilpailukyvyn kävelevä – anteeksi, siis autoileva - ruumiillistuma, kaikkien niiden äänitorvi, jotka ajavat omalla autollaan tietotöihin Keilaniemeen. Muut ihmiset, siis ne, jotka eivät ole yhtä kilpailukykyisiä, kelpaavat sitten pesemään autojen ikkunoita.

Kepulaiset ovat anteeksi antavaista porukkaa, nähtiinhän se Jäätteenmäenkin kohdalla eurovaaleissa. Tai sitten suunnattoman typeriä. Mutta joka tapauksessa, sellaisen edustajan saa eri laitoksiin jonka sinne äänestää. Kaken “kunniaksi” on kuitenkin sanottava, että kuulopuheiden mukaan, hän on todellakin oman kotiseutunsa asialle, ajaen Kankaanpäälle siltarumpuja henkeen ja vereen. Kake on siis junttiversio Bogosta. Juuri luin, että helsinkiläiset kansanedustajat ajavat oman kotiseutunsa asioita kaikkein passiivisimmin; ehkä he kokevat pääkaupungin vastuun painavan, olevan koko maan asialla. Ja sitten helsinkiläisiä sanotaan sisäänpäinlämpiäviksi..

Toinen seutuyhteistyön malliesimerkki, HUS, taas osoittaa sen, kuinka komiteatyönä tehty hevonen näyttää likimain lohikäärmeeltä ja polttaa persukset kaikilta.

Jumbohallisuuntausta on vastustettava, ensinnäkin liikennepoliittisista syistä: niihin ei oikeastaan pääse ilman omaa autoa, eli käytännössä toisella puolella Tuusulantietä sijaitsevaan jumbohalliin on joko ajettava autolla ensin Kehä kolmoselle ja sitten takaisin, tai sitten odotettava ehkä noin joka puolestoista tunti liikennöivää bussia, joka ei edes tule. Toiseksikin, megahallit tekevät hallaa pienyrittäjyydelle, jota valtiovalta juhlapuheissaan sanoo kannattavansa.

Kaikki megahallit vastapäätä Pitäjän kirkonkylää voisi räjäyttää, ja kaivaa koko Etelä-Espoon kokoinen, aina Turun moottoritiehen asti ulottuva (Kauniainen mukaanlukien) kuoppa, jonne sitten nämä rakennusjätteet voitaisiin kärrätä. Vantaalla ja Espoossa ei pahemmin kiinnitetä huomiota sellaisiin pikkuseikkoihin kuin kulttuurimaisema tai ympäristöviihtyisyys. Raha ratkaisee - nopeasti halpoja asuntoja veronmaksajille, mieluusti etenkin ns. ”hyville” veronmaksajille.

Espoolaiset asuntoalueet, koska ne sijaitsevat Espoossa, ovat kalliita, eli arvostettuja alueita, vaikkeivät ne olisikaan yhtään ympäristöllisesti tai arkkitehtonisesti sen hääppöisempiä kuin vantaalaislähiöt; lisäksi vantaalaislähiöihin pääsee sentään oikein kätevästi junalla tai metrolla, kun taas Espoossa ei pääse edes lähikauppaan ilman Mercedestä. Valitettavasti kuitenkin nyt myös Vantaalla on yksityisautoilua edistävä suuntaus saanut jalansijaa viime aikoina, jolloin sitten pitää rakentaa kehä kakkosta, kehä nelosta ja kehä nollaa, jotta saadaan baanaa vantaalaisten ladoille ja toyotoille.

Helsinki ja Vantaa voisivat pistää hynttyyt yhteen ja toivottaa espoolaiset tervetulleiksi 25 euron, tai kenties 250 euron viikkotullilla, sillä onhan espoolaisilla siihen varaa, lisäksi rajalle tulisi rakentaa 14 m leveä muuri vallihautoineen. Espoo kyykyttää koko Suomea, sillä armollisella oikeutuksella että Keilaniemessä sijaitsee Nokia, tuo Suomen veturi, ja muutakin arvokasta tietoteollisuutta ja tietoteollisuuden työntekijöitä tuottava TKK. Sinne pitää siis tietenkin päästä suhauttamaan Lexuksella tai Mersulla kaikista ilmansuunnista, myös ja etenkin sieltä, jonka Kekkonen söi.

Länsimetron sijasta espoolaiset kunnallispoliitikot koettavat väkisin kaupata vantaalaisille ja helsinkiläisille kehä kakkosta, koska täytyyhän niiden muutamien helsinkiläisten ja vantaalaistenkin, jotka on armosta kelpuutettu työskentelemään Suomen tietoteollisuuden Mekassa, päästä omilla Ladoillaan ja Corolloillaan Keilaniemeen, ja mahdollisimman nopeasti sieltä takaisin Vantaalle ja Helsinkiin kantamaan kotiin Tapiolasta ostamansa tuotteet ja viemään basillinsa takaisin kotikuntiinsa.

Yhtään valtatietä ei pidä rakentaa pääkaupunkiseudulle lisää, koska se on vääränlainen liikennepoliittinen signaali. Yksityisautoilun tukeminen elämäntapana perustuu väärinymmärretyn vapauden illuusioon; vapauteen madella kävelyvauhtia neljän iltapäiväruuhkassa ja katsella ulos auton ikkunasta, kuinka onnellinen ja vapaa elämäntapapyöräilijä hymyillen suhauttaa DBS:llä koko jonon ohi. Ja tämä elämäntapa lopulta surkastuttaa jalat, ja tuhoaa maapallon keuhkot eli metsät. Mennään vessaankin tai roskia viemään autolla. Myös jätehuollon ollessa YTV:n vastuulla, tässä olisikin YTV:llä todellinen haaste: kestävään kehitykseen tai vastuulliseen kuluttamiseen perustuvan kaupunkilaisen elämäntavan propagoiminen.

Yksityisautoilu on vanhempien ikäluokkien, etenkin miesten asia, falloksenjatke, ja tietenkin kaikkien tavallisten Markkujen. Uusi satama oltaisiin voitu sijoittaa Vuosaaren ainutlaatuisten lintuvesien sijasta Westendiin, sillä pitäisihän Espoonkin kantaa edes oma osansa YTV -yhteisvastuusta ja kaipaahan toki "kaupungin" logistiikka parantamista. Parasta aluepolitiikkaa olisi laittaa suhteellisen ruhtinaalliset tietullit Helsingin rajoille, ja varsinkin tämä koskee omalla autollaan Helsinkiin körötteleviä espoolaisia.

Yhteisvastuullisuudesta Espoossa onkin huutava pula, sillä kuten esimerkiksi elokuvassa ”Nousukausi” annettiin ymmärtää, westendiläisten naapurisolidaarisuus jättää tietyssä määrin toivomisen varaa verrattuna esimerkiksi jakomäkeläisiin. Seuraavan yhteisvastuukeräyksen tuotto voitaisiinkin lahjoittaa tapiolalaisten, westendiläisten ja haukilahtelaisten köyhälistöperheiden tukemiseen, eräänlaiseksi "catch up" -rahaksi, jotta he voisivat tavoittaa alueen yleisen elintason, hankkimalla peruselintasoon kuuluvat nelimastoveneen, city -maasturin ja oman golf -osakkeen.

Aitohelsinkiläiselle geografinen lokaatio on merkittävä faktori jopa deittailussa. Eli landeilla ei ole mitään tsargaa ja Espoo/Vantaa -linjaa voidaan harkita poikkeustapauksissa, sitä kauemmaksi menevät on raakattava ihan logistis-finanssipoliittisista syistä. Tai mikäs siinä, jos deittikumppanilla sattuisi olemaan auto, ja erityisen suuri hinku yksisuuntaisesti autoilla suoraan töistä ja vielä toimia kuskinakin aina kun sellaista keksisi tulla tarvitsemaan.

Matkustelu Suomessa silloin joskus harvoin kun on kertakaikkinen pakko poistua YTV -alueelta, onneksi harvoin, on kallista. Esimerkkitapauksena tästä pieni vertaileva tutkimus siitä, miten pääsisi halvimmalla Joensuuhun, ja helsinkiläiselle tällaisia pakollisia maakuntamatkoja koituu lähinnä sosiaalisesta pakosta sukujuhliin. Tulos oli häkellyttävä - kallein kolmesta vaihtoehdosta oli lentäminen Finnairilla - paras lentoaikatauluvaihtoehto olisi maksanut yli 300 euroa per nenä!! Toiseksi kallein oli juna, melkein 50 euroa toisen luokan lippu per suunta. "Halvin" oli bussi, ja kun ottaa huomioon että istumista olisi kertynyt suuntaansa 7-8.5 tuntia, se ei kuulostanut liki 80 euron väärtiltä (ottaen huomioon senkin, että tässä vaihtoehdossa edestakaisin reissaamista olisi kertynyt jotakuinkin 24h). Joten valitettavasti työttömän tai opiskelijan ekonominen tilanne ei anna periksi osallistua tuollaisilla hinnoilla *kahden tunnin* häävastaanottoihin maaseudulla.

Nyt pääsee halpalentoyhtiöiden lennoilla halvemmalla manner-Eurooppaankin, eikä ihme, että monelle helsinkiläiselle ovatkin Lontoo ja Pariisi tutumpia kuin Espoo tai Vantaa, puhumattakaan sitten Kuopiosta tai Oulusta. Ja sitten kuitenkin meillä on hallituksessa Suomen keskusta, jonka pitäisi tukea maakuntien elinkeinoelämää ja turismia, ja toisaalta, tukea ihmisiä jäämään kotiseudulleen. Tässä siis haaste Suomen Keskustalle; millaista tekohengitystä aiotte antaa, hups, siis alue-ja liikennepoliittisia toimia aiotte tehdä kuihtuvien seutu-ja maakuntien hyväksi? Oletteko kenties heittäneet pyyhkeet kehään?

Puusta asfalttiviidakkoon - metsäläisestä kaupunkilaiseksi

Omistettu Ray Charlesin muistolle.

Sosiologille, suomalaiselle ja kulttuurin harrastajalle yksi mahdollisuus lähestyä kadonneen suomalaisuuden määritelmän etsimistä olisi lähteä liikkeelle suomalaisuuden representaatioista, eli kulttuurituotteista ja sitten suomalaisista itsestään. Sanotaan, että me olemme kaikki metsäläisiä, ja siksi edelleenkin suomalainen elokuva, musiikki ja kirjallisuus sijoittuu kauas kehä III:sen ulkopuolelle, ja kuvaa aikaa kauan ennen syntymäämme. Huomauttaisin kuitenkin, että minä en ole syntyneet metsässä. Minun Suomeani on Punavuoren divarit, Töölön olutbaarit ja kauppatorin kalantuoksu. Minun maailmaani on yhtä lailla lentokentät, Lontoo, Pariisi taikka Bryssel kuin Pielavesi, Kallavesi taikka Pyhäjärvi.

Suomalaisuus ei ole mikään tilastollinen keskiarvo Aarne Tarkaksen farsseja ja Aki Kaurismäen non-statement jurottelua, Sibeliusta ja Bomfunk MC:tä, Seppo Rätyä ja Mikä Häkkistä, Maiju Lassilan leppoisan humoristisia kansankuvauksia ja Anja Kaurasen urbaaneja (feministisiä) moraliteetteja, Matti Klingen suomenruotsalais-elistististä etabloitunutta ja eltaantunutta ylenkatsetta ja kuvitteellisen abstraktion, Aukusti Räkköläisen kuvitteellista hampaatonta eläköityneen metsätyömiehen suuta, pihlajistolaista kuvitteellisen lähikaupan kuvitteellista myyjää ja käsitteitä halkovaa vihaista keski-ikäistyvää nuorehkoa kannelmäkeläismiestä, pihtiputaan mummoa ja Hankenin ekonomi Håkania ja pihtiputaalaista savusaunaa ja hotelli Strand Intercontinentalin kattosaunaa. Saunaanhan tämä kaikki tietenkin loppujen lopuksi tiivistyy, ja viinaan: ehkä Eppu Normaalin ”Murheellisten laulujen maa” ja ”Irwin Goodmanin” laulu Työmiehen lauantai onnistuvat taltioimaan perinteisesti ymmärretyn suomalaisuuden olemuksesta jotakin olennaista. Ääripäät eivät sinänsä vangitse suomalaisuuden essentiaa, mutta ehkä uudelleenmääritelty suomalaisuus kykenisi kaikesta monomaniasta ja konseksuksen tarpeesta huolimatta sulattamaan, tai ainakin mahduttamaan itseensä kaikki nämä elementit, tosin ei aina ilman ruoansulatusvaivoja.

Suomalaisuuden representaatioita, sinivalkoisia ääniä, ovat esimerkiksi Mikko Alatalo ja Marita Taavitsainen, joka on HKL:n ja YTV:n bussikuskien feivöriitti, ainakin radiokuuntelusta päätellen. Ja jos vanhoja sinivalkoisia ääniä olivat Pekka Tiilikainen ja Paavo Noponen, kaiketi kulttuurin tilasta kertoo jotakin se, että näiden sijasta nykyisinä radiosuosikkeina on sellaisia kavereita, jotka ovat miltei onnistunut harhauttamaan eräät (jotka ovat liian nuoria muistamaan itse) luulemaan että Peltsi ei tarkoitakaan Matti Pellonpäätä. Vantaalla bussiradiosta kuuluu toisinaan myös Ray Charles, joka siirtyi ajasta ikuisuuteen kesällä 2004, joten tämä on omistettu Raylle. Marita Taavitsaiseen sopii sellainen englanninkielinen sanonta kuin “she outkatrihelenisizes even Katri Helena herself”, eli kuulostaa vieläkin enemmän Katri Helenalta kuin K.H itse. K.H. onkin tyylinluojana aito ja sinivalkoinen asia kuin HK:n sininen lenkki.

Kaupunkilaisen esoteerisen kulttuurielitistin helvetissä voisi soida jukeboksissa edellämainittujen lisäksi J.Karjalaisen parhaat, ja Popedaa, koska Popeda on Eppu Normaalin, joka jo sekin on suomalaiskansallisagraarista, junttiversio. Samaten Babloa, vaikken tiedä, mitä se on, mutta jos jumalauta mies ei osaa kirjoittaa “nimeään” oikein, se on helvettiä. Nimi on Pablo, jumalauta.

Norminmukainen, onnellisen suomalaisen elämän katsotaan syntyvän vain ja ainoastaan primaarinormin mukaisesta elämästä eli työstä, perheestä (vaimo/mies + kaksi mukulaa) ja sopivista kevyistä harrastuksista. Miksei kukaan pidä epäilyttävinä niitä, joiden on ihan pakko päästä perjantaisin aikaisin töistä, jotta ehtivät ajaa 8-9 tuntia mökille? Suurin osa keski-ikäisistä (joista sattuu olemaan naispuolisia 95%) hallinto-/toimistoihmisistä, puhuu työpaikkojen kahvihuoneissa etupäässä mökkeilystä ja kaikkeen siihen liittyvästä. Ikäänkuin kaikki muu elämä, työviikot ja arki-illatkin olisivat vain pelkkää todellisen, sisällyksekkään elämän preludia. Mistä tämä kertoo? Luonnosta vieraantuneen ihmisen kaipuusta takaisin luontoon? Suomalaiselle, kaupunkilaisellekin, ajatus omasta mökistä on romanttisella tavalla viehättävä, vaikkakin siihen liittyisi paljon kaikenlaista korjailemista ja värkkäilemistä, eikä asfalttiviidakon apina pidä hyttysistä, paarmoista ja sensellaisista. Kaupunkilainen elämäntapa on Woody Allen-, eli 24/7 elämää; jos esimerkiksi saa keskellä yötä pakkomielteen syödä kiinalaista ruokaa, ei tarvita kuin yksi puhelinsoitto, ja a vot. On myös tärkeää että lähettyvillä on runsaasti kulttuuritarjontaa, vaikkei sitä koskaan käyttäisikään. Avainsanana on että tarjontaa on runsaasti saatavilla, kaikkea mahdollista, ja aina. Ajatus siitä, ettei videovuokraamoa ole saatavilla suunnilleen kilometrin säteellä, on kaupunkilaiselle ahdistava, vaikkei omistaisikaan videoita.

Mökki antaa myös mahdollisuuden olla ulkomaailman tavoittamattomissa - ilman puhelinta, saunoa, katsella auringonlaskua järvellä ja lukea kirjaa laiturilla olutpullon kera. Vaikka välttämättä ajatus veneiden, kattopaanujen ja laitureiden jatkuvasta nikkaroinnista, puhumattakaan saunapuiden hakkaamisesta ei kiehtoisikaan, ja tämän kaltaiset toimenpiteet kai kuitenkin ovat edellytyksiä mökkielämälle, myös saunonnalle, ja suomalainen mökki ilman rantasaunaa on käsitteellinen mahdottomuus, kuin torppa ilman polulla astelevaa ”ehtoisaa” emäntää. Nyky"mökeissä" on myös oltava sisävessat ja suihkut, mikrot ja jenkkijääkaapit, telkkarit, videot, kaikilla herkuilla, jolloin mökkeily ei enää olekaan paluuta/kaipuuta luontoon ja yksinkertaiseen elämään. Mökkikin on statussymboli, on aina ollut, halutaan näyttää että on varaa sellaiseen ylellisyyteen kuin joutilaisuus. Kyse ei taidakaan lopulta olla rentoutumisesta, leppoisasta ja joutilaasta vapaa-ajanvietosta, ellei sitten kyse ole nimenomaan protestanttisen etiikan puhkirasittamien työmuurahaisten rentoutumisesta, jolloin ajatus ohjelmoimattomasta vapaa-ajasta rasittaa. Mökkeily taitaa olla nimenomaan niiden ihmisten harrastus, jotka eivät osaa olla rauhassa, vaan joilla on oltava koko ajan jotain puuhasteltavaa, myös perheen pienimmille on aina tiedossa ohjelmoitua aktiviteettia, milloin keräämällä käpyjä, auttamalla vesakon harvennustöissä, rannan kunnostamisessa tai miljoonassa muussa yhtä "kehittävässä" toiminnassa sateen ja hyttysten piiskattavana. Ja vapaa-aika onkin syytä täyttää sen seitsemällä aktiviteetilla, jotteivat vain perheestään norminmukaisessa työn raskaan raadannassa vieraantuneet eivät ehtisi kyllästyä perheeseensä, siis siihen norminmukaiseen.

On kuitenkin inhimillisesti katsottuna ymmärrettävää, että jos kaupunkilainen vihdoin ja viimein saa oman siirtolapuutarhamökin tai edes viljelyspalstan, on mukavaa istutella sinne kaikenlaista ja syödä omakasvatettuja vihanneksia. Puutarha, vaikka pienikin, antaa muistutuksen siitä että mekin kuulumme luontoon, edes jotenkin, ja samalla muistutuksen kaiken elollisen kiertokulusta ja katoavaisuudesta. Lisäksi puutarhassa möyriminen antaa terapeuttista puuhailua työn raskauttamille. Ehkä tässäkin elämysyhteiskunta näyttäytyy, vaikkakaan puutarhanhoidossa ei kaiketi olekaan kyse mistään extreme -lajista. Ja jopa antiporoporvari, tai salapikkuporvari, voi tuntea porvarillista mielihyvänpoikasenpahasta ajatuksesta, että saa kesällä maata sellaisella nurmikolla, johon kellään ei ole nokan koputtamista. Vaikka - filosofisesti ja periaatteellisesti ottaen - on kyseenalainen ajatus, että ihminen voisi omistaa maata. Vaan päinvastoin: ihminen kuuluu maalle, on maan lapsi.

Koska moniin ihmislajiin kuuluvilta yksilöiltä niin kovin usein unohtuu, että hekin ovat luonnonlakien alaisia, on syytä tarkentaa sitä, mikä oikeastaan on luontoa. Kaikki, niin eloperäinen kuin keinotekoinenkin, kuuluu maailmaan, myös ihminen, mutta luonnollinen tarkoittaa ihmisen toiminnasta ja olemassaolosta riippumatonta elämää ja olemista. Eivät ihmisen tekeleet silti ole keinotekoista - vaikka olisivatkin ei-eloperäisiä - ne ovat yhtä todellisia kuin luonnon muokkaamat tekeleet, mutta meillä ihmisillä on kyky ja tahtoa muokata ympäristöämme tehokkaammin kuin mitä luonto yhtä lyhyessä ajassa yleensä tekee. Meillä kun ei ole miljoonia vuosia aikaa. Mutta miten sitten pitäisi suhtautua sellaiseen luontoon, jota ihminen on muokannut? Jalostetut kotieläimet, jalostetut ja moneen kertaan leikellyt koristekasvit, padotut joet ja geenimanipuloidut vihannekset; mihin ne luokitellaan? Ovatko ne luontoa vai/tai/ja kulttuuria? Entä sitten hevosen avustuksella ihmisen puusta rakentamalla auralla kynnetty, mutta ihmisen salaojittama ja keinokastelema pelto? Eläimet, ihmisen muokkaamat ja/tai jalostamat, voitaneen joka tapauksessa ymmärtää luonnoksi, koska miten ikinä ihminen onkaan niitä muokannut, "ainekset" on kerätty luonnosta,vaikka niin ovat kahvi ja tupakkakin. Mutta talot tai kaupungit ovat kulttuuriluomuksia, vaikka ne olisikin rakennettu 100 -prosenttisesti luonnonaineksista.

Me saamme olla täällä maan päällä rajallisen ajan, ja elää maailmassa, mieluusti sovussa (muun) luonnon kanssa, käyttäen luonnon antimia kestävän kehityksen hengessä; kestävän kehityksen, joka sikisi Brundtlandin komiteassa, kärsi talouskasvun aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin ja joka on nouseva kolmantena päivänä haudasta, kostaakseen läntisille teollisuusmaille, elinkeino- ja rahamiehille, eläville ja kuolleille ja kaikille muillekin, jota sitä vastaan ovat rikkoneet. Tämä tapahtui siis niinä päivinä, kun keisari Augustukselta (nimen voi muuttaa sen mukaan, mitä uskontokuntaa eli puoluetta edustaa; pääministeri Vanhaselta/pääministeri Lipposelta/valtiovarainministeri Kalliomäeltä/valtiovarainministeri Niinistöltä/valtiovarainministeri Kataiselta) kävi käsky, että koko maa on arvollepantava. Niin lähtivät kaikki, kukin omiin laitoksiinsa, tehtaisiinsa ja yhteisöihinsä... sitten tulikin neitsyt Suomineidon budjetinsynnyttämisen aika. Kolme viisasta miestä, Putin, Prodi ja Bush tulivatkin sitten katselemaan tätä ihmettä, joka makasi seimessään, jota myös Suomen pan(ii)kiksi kutsutaan. Jakovaraa ei kuitenkaan ollut.

Tämä käsitys ei tietenkään sovi raamatullis-maalaisliittolais-vanhaslaiseen pirtaan... esitämmekin täten avoimen ja julkisen kysymykseni Suomen Keskustan puoluekokoukselle. Muutkin puolueet saavat vastata. Onko ihminen eläin vaiko ei? Valittavina ovat seuraavat vastausvaihtoehdot: 1) ovat, sillä ihmiset ovat eläimiä, ja kuuluvat apinoihin, jotka kuuluvat kädellisiin (primates), jotka kuuluvat nisäkkäisiin (mammalidae), jotka kuuluvat selkärankaisiin, jotka kuuluvat eläimiin 2) eivät, vaan ihmisiä, kaiken maanpäällisen hallitsijoita, ja luonnonlakien yläpuolella ja niiden muokkaajia ja maan antimien estottomia hyväksikäyttäjiä ja 3) emme ota kantaa, koska kannatamme vaihtoehtoa 2 ja juomme samppanjaa. Kokoomuslaisille käy kohtaan kolme juomaksi myöskin Kolmen sepän aukion vaalimökkikahvi pahvimukista, vasemmistoliittolaisille Sovjetskoje sampanskoje igristoje, demareille Egri Bikaver, kristillisdemokraateille ehtoollisviini ja vihreille Africafe. Suomen Keskustan viralliseksi puoluelauluksi sopisikin (kuten myös Ameriikan republikaanien) "Ei, ei olla apinoita". Tämä täytyy esittää kansanomaisen kupletin tyyliin, mikä keskustalaisilta onnistuneekin, sillä kansanomaisuus on heillä verissä, samalla tavalla kuin suomenruotsalaisilla Helan går ja 19 muuta tunnettua juomalaulua.

Kauniaisissa oli muutamia vuosia sitten nähty merkkejä siitä, että alueella oli vieraillut yksi (1!) karhu, mikä aiheutti alueella suurta huolta. Kumpi mahtaisikaan olla ihmiselle ns.luonnollinen kuolema: joutua lenkillä kauniaislaisen karhun raatelemaksi kuin kauniaislaisen mersun yliajamaksi? Karhut tavallisesti pelkäävät ihmisiä, mikä onkin erittäin ymmärrettävää ja järkevää politiikkaa, sillä ihminenhän on maapallon vaarallisin eläinlaji.

Nk. ”huvimetsästys” tarkoittaa sitä, että kykitään jossain pusikossa hörppimässä näkäräisiä ja sitten ammutaan kiikaritähtäimen (ja kenties syötin) kanssa avuttoman elikon puolentoista kilsan päästä. Kun näkäräisiä otetaan yksi, hups, kaksi, ja toisellekin jalalle, ja sitten vielä neuvoa-antava, ja vielä kolmannellekin, sitten saatetaan osua, ei siihen väärään toiseen, vaan keskelle, eli sienestäjään. Nykyihmiset tappavat vain tappamisen ilosta, mikä myös todistaa etääntyneestä luontosuhteesta. Eikä sellaisesta ihmisestä, joka tappaa vain tappamisen ilosta, voida sanoa mitään hyvää, paitsi jos hän tappaa vain tappamisen ilosta sellaisia ihmisiä, jotka tappavat vain tappamisen ilosta. Kaupunkilainen, jolla on luontoon reservaatti -suhde, voi ottaa oikeudekseen ajatella näin.

Teksti on ote Nina Broströmin kanssa tehdystä kirjakäsikirjoituksesta.