Porvoosta puutarhakaupunki!

Jo pitkäaikainen pääministeri Matti Vanhanen visioi sellaisesta tulevaisuuden yhdyskuntarakenteesta, joka perustuisi puutarhakaupunkien verkostoon, jossa työpaikat, asunnot ja palvelut olisivat lähellä toisiaan.

Mikä sitten on puutarhakaupunki? Viktoriaanisen ajan Lontoo oli teollisuustyöläisille ankea ja epäterveellinen elinympäristö, kun taas maaseutu ei kyennyt tarjoamaan työpaikkoja saatikka sosiaalista elämää. Puutarhakaupungin oli tarkoitus yhdistää maaseudun ja kaupunkien hyvät puolet niin, että se olisi lääke kaupunkielämän sairauksiin ja maaseudun puutteisiin.

Suurkaupunkikurjuuden vähentämiseksi taloustieteilijä Alfred Marshall ehdotti 1884 julkaistussa artikkelissaan, että Lontoosta kannattaisi siirtää ihmisiä maaseudulle ja se olisi mahdollista uusimman teknologian avulla. Marshallin artikkeli toimi herätteenä Ebenezer Howardille, jota pidetään puutarhakaupunkikäsitteen isänä. Marshall-herätyksen lisäksi Howard oli saanut vaikutteita myös romanttisen aikakauden takaisin luontoon -liikehdinnästä. Howardin puutarhakaupungeissa tuli asua 32 000 ihmistä 400 hehtaarin alueella, joka piti ympäroidä viisi kertaa asutettua aluetta suuremmalla vihreällä vyöhykkeellä, jonne sijoitettaisiin myös julkiset palvelut.

Nämä puutarhakaupungit muodostaisivat junan yhdistämän verkoston. Juna oli Howardin mallissa oleellinen, sillä hän ei olettanut, että 32 000 asukkaan yksikkö voisi tarjota metropolin palvelutasoa ja työpaikkaomavaraisuutta. Tässä mallissa myös satelliittikaupunkien välinen yhteistyö oli tärkeää.

Howardin mallilla oli vahva sosiaalinen ulottuvuus. Puutarhakaupunkien työpaikkaomavaraisuus perustui pitkälle sellaisiin itsenäisiin, luoviin ammatteihin, jotka sopisivat hyvin etätöiksi, kuten taiteilijan, käsityöläisen ja tutkijan työt.

Onko Suomessa sitten puutarhakaupunkeja? Lähinnä puutarhakaupungin ideaa nyky-Suomessa ovat ehkä Naantali, Vantaan Vanha Rekola ja O.I. Meurmanin ideoima Käpylä. Radanvarsikaupungit eivät toteuta puutarhakaupungin esteettistä ihannetta, kuten Porvoo. Vain työpaikkaomavaraisuus ja kiskot puuttuvat. Porvoossa on kuitenkin hyvin paljon luovissa ammateissa toimivia ja itsenäisiä ammatinharjoittajia, joiden etätyömahdollisuuksia raideyhteys Helsinkiin vahvistaisi. Tämä Porvoon ainutlaatuinen mahdollisuus toimia todellisena puutarhakaupunkina kannattaakin ottaa vakavasti. Tätä tukisivat raideliikenne, uusien työpaikkojen luominen, yrittäjien palvelut, mukaanlukien toimitilarekisteri ja etätyömahdollisuuksien vahvistaminen sisällytetään sekä toivottavasti tulevaan valtuusto-ohjelmaan että kaupunkistrategiaan.

Kirjoitus julkaistiin Uusimaa-lehdessä keskiviikkona 6.2.

Juoksee Piikkien Kanssa

Asunnottomien yön kunniaksi, julkaisen nyt uudestaan Hesarissa 28.5.2008 julkaistun mielipidekirjoitukseni, joka kommentoi Töölön asuntolaa, joka suunnitelmien mukaisesti tuli Ruusulankadulle.



Tilapäisasumus Keskuspuistossa. Majan sisällä on sanomalehtiä lämmikkeinä ja pehmikkeinä. Tarkempaa paikkaa en paljasta asukkaan suojelemiseksi. Tai kuinka tilapäinen se nyt onkaan...

On matemaattinen tosiasia, että suurempi määrä ihmisiä merkitsee suurempaa mahdollista määrää erilaisia sosiaalisia suhteita, tai ainakin mahdollisuutta erilaisiin sosiaalisiin suhteisiin. Miltei yhtä todennäköistä on, että suuremmasta ihmismäärästä seuraa ihmismassan heterogeenisuuden, nk. ”erilaisuuden” lisääntyminen.

Louis Wirthin mukaan kaupunkeja luonnehtivat suuri koko, tiivis asutus, vakinaisuus (verrattuna esimerkiksi telttakyliin) ja sosiaalinen heterogeenisyys. Helsinki ei ole kansainvälisessä vertailussa kovinkaan suuri kaupunki, mutta lähialueineen se on ylivoimaisesti Suomen suurin väestökeskittymä, ja tiheimmin asuttu alue. Helsinkiin keskittyy myös Suomen mittakaavassa eniten erilaisia alakulttuureita.

Koska kaupunkeja luonnehtii Wirthin mukaan asutuksen vakinaisuus, tänne eivät kuulu risumajojen kaltaiset väliaikaisasumukset. On häpeä, ettei Helsinki ole kyennyt poistamaan asunnottomuuttaan; samaten on valitettavaa, että jotkut helsinkiläiset eivät ole valmiita hyväksymään sitä tosiasiaa, että kaupunki kuuluu kaikille, myös heille, joilla ei mene kovinkaan hyvin.

On inhimillistä ja valitettavan tavallista, että ihmiset vastustavat lähiympäristöään kohtaavia muutoksia; tätä kutsutaan NIMBY –ilmiöksi (Not In My Backyard). Etenkin omille nurkille sijoittuva uudisrakentaminen kohtaa usein vastustusta; pelätään sitä, että uudisrakentaminen vie mukanaan asukkaille rakkaan lähipuiston tai nykyisten asukkaiden merinäköalan tai pimentää auringonvalon. Asuntolat kohtaavat aina vastustusta, riippumatta siitä, minne niitä sijoitetaan, vaikkakin yleensä asuntolat sijoitetaan jo olemassaoleviin rakennuksiin. Asuntolat eivät yleensä merkitse uudisrakentamista.

Vuosisadan alun Amerikassa vaikuttaneen kaupunkia monumentalisuudella kaunistavan City beautiful –liikkeen perversiyteen asti vienyt Daniel Burnham suunnitteli Clevelandin kasvojenkohotusta siten, että slummit korvattaisiin puistoilla. Täällä ei ole varsinaisia slummeja, joita pitäisi tai joita edes voisi jyrätä mataliksi ja hyvä niin. Eikä pidäkään olla. Sitäkin paremmalla syyllä tukiasunnot pitää sijoitella tasaisesti eri puolille kaupunkia. Niin sanottuja hyvä- ja huono-osaisia ei pidä erottaa toisistaan: en kaipaa Helsinkiin slummeja sen paremmin kuin Beverly Hillsin kaltaisia aidattuja asuinalueita.

Tukiasuntojen vastustajat perustelevat vastustuksensa usein sillä, että he pelkäävät lastensa puolesta. Jos omalle asuinalueelle tulee tukiasuntola, tämä merkitsee heidän mukaansa sitä, että heidän lapsensa altistuvat huumausaineille ja arvaamattomattomasti käyttäytyville niiden käyttäjille.

Me Helsingissä suhtaudumme hämmennyksellä ja joskus huvittuneestikin syrjäseutujen ihmisten susipelkoon. Syrjäseuduilla nähty yksikin susi yleensä merkitsee koko kylän mobilisointia susijahtiin ja lasten viemistä autoilla kouluun. Tukiasuntojen asukkaat ovat kaupunkien susia.

On aika villi visio, että tukiasuntojen asukkaat juoksisivat piikittämässä lapsia, jotka saisivat henkihieverissä juosta karkuun heitä susien lailla metsästäviä ”moniongelmaisia”. Luulen, että nämä pelätyt moniongelmaiset eivät todellakaan kykene moiseen.

Luonnehtiessaan kaupunkien ominaisuuksia, Wirth ei puhunut mitään suvaitsevaisuudesta. Kaupunkien sosiaalisesta ja kulttuurisesta heterogeenisyydestä kuitenkin pitäisi seurata sietokyky erilaisuutta kohtaan. Kaikilla ei todellakaan mene hyvin, vaikka pääministeri Matti Vanhasen mukaan huono-osaisuus pitäisikin piilottaa, miten täällä Helsingissä todella onkin tehty: huono-osaiset pakenevat metsiin karkuun meitä parempiosaisia. Ymmärrän heitä oikein hyvin. Ihminen on ihmiselle susi.

Menestyksen mannerlaattojen pojan koston paluu

Sori, Hannu O., jouduin kierrättämään otsikkosi, sillä se - alkuperäinen copyright Matti Vanhanen - suorastaan huutaa bloggaamista. Oli järisyttävää lukea, että muuten tasaisen harmaa pääministerimme loihe runolliseksi Pekka Himasen raportista, jossa hän ehdotti maallemme luovuus- ja onnellisuusstrategiaa, ja on tietysti mukavaa, että pääministerimme saa edes jostakin hyviä viboja. Onnellisuus ei maksa mitään, joten sitä voi tilata lisää Jyrki Kataiselta.

Virallinen nuori viisas miehemme Himanen teki työnsä asevelihengessä ilmaiseksi, joten onkin äärimmäisen kyynistä olla kyyninen ja lytätä Himasen hyvää tarkoittava työ. Kyynisyyttä Himanen juuri pitääkin yhtenä suurimmista esteistämme tiellä kohti kukoistusta.

Miksi sitten ns. kriittinen älymystö ja punavihreät kyynikot ovat lytänneet Himasen työn? Kyse on pohjimmiltaan prekariaatin kollegiaalisesta kateudesta. Himanen on onnistunut myymään oman erityisosaamisensa - viisauden - siten, että jopa Vanhanen sen tunnistaa. Tosin Himasen työ onkin jokseenkin yhtä akateemisella tavalla tieteellistä kuin Kauko Armas Niemisen, mikä reflektoituu myös Vanhasen lausunnossa; "menestyksen mannerlaatat" ovat kuin Sarasvuota plus Niemisen värähtelypyörähtelykeskuksia. Himasen status filosofian professorina oikeuttaa hänet valtionviisaaksi, mutta Himasen kunniaksi on sanottava, että hän osaa ilmaista itsensä sen verran ei-akateemisesti, että myös ministerit ymmärtävät. Ja samalla menee ripaus akateemista uskottavuutta, mutta karavaani kulkee.

Värähtelypyörähtely on ihan kannatettava proseduuri. Sille voi olla oma paikkansa esimerkiksi tanssilattialla tai lakanoiden välissä. Epäilen vain, että Valtioneuvoston kyky erottaa kvasitiede pseudotieteestä on vähän alikehittynyt; mikä tahansa, jonka on tehnyt filosofian professori, ei kestä argumentatiivista giljotiinia. Itse asiassa, epäilen, että tutkimuksen tilaajat eivät ymmärrä kvasin ja pseudon eroa, koska tässä tapauksessa susi on naamioitunut lampaaksi tai päinvastoin.

Kun valtionhallinto koettaa saada kaikista osaamisyrittäjiä, oma osaaminen pitäisi pystyä käsittellistämään ja tuotteistetamaan markkinointikelpoiseksi paketiksi. Tähän tuotteistamiseen ovat perinteisesti suhtautuneet kaikkein nihkeimmin taiteilijat ja tutkijat: siis prekariaatti, joiden työn edellytyksenä on paitsi Himasenkin peräänkuuluttama luovuus mutta ennen kaikkea kestävät istumalihakset. Johtuuko tämä tuotteistamisen vaikeus huonosta ammatillisesta itsetunnosta, romanttisesta haihattelusta vai siitä, että tuotetta ei ole, beats me. Istumalihaksista Himanen ei taida kuitenkaan puhua mitään. Sitkeä peffa ei oikein mene kaupaksi.

Presidenttipeliä

Vaikka presidentinvaalit ovat maassamme vasta noin kahden vuoden päästä, on aika aloittaa spekulaatio ehdokasasettelusta tähän maamme korkeimpaan virkaan, johon kohta kukaan ei enää halua, ainakaan kukaan joka haluaa käyttää valtaa.

Vaikka yleinen viisaus kaikessa ennustamisessa on, että se on vaikeaa, niin tällä hetkellä lähtökohta kevään 2012 presidentinvaaleihin on yksinkertainen: vaaleissa on kaksi mahdollista skenaariota. Ensimmäinen niistä on niinistöllinen, toinen niinistötön.

Ensimmäisessä vaihtoehdossa spekulaation jatkaminen näyttää turhalta. Jos Sauli suostuu Kokoomuksen ehdokkaaksi, hänet myös valitaan presidentiksi. Lähtekäämme siis tarkastelemaan vaihtoehtoja, mitä tapahtuu, jos Sale ei lähde.

Jos Niinistö ei lähde ehdokkaaksi, Kokoomuksen vaihtoehdot ovat tässä järjestyksessä: Stubb, Katainen tai musta hevonen politiikan ulkopuolelta arvo- tai bisnesjohtajaksi. Katainen on kuitenkin vielä näihin vaaleihin liian nuori, puhtaan subjektiivisista syistä, tai ainakin nuorekas. Stubbkin on nuorekas, mutta hänellä on kansainvälistä näyttöä. Mustista hevosista tulee tällä hetkellä lähinnä mieleen Jorma Ollila tai Jari Sarasvuo. Ollila ei kuitenkaan lähtene ehdolle, sillä hän ei siinä henkilökohtaisesti voittaisi mitään. Sarasvuosta tulisi Virpin kanssa komea kuninkaallinen pari, mutta hän ei onnistuisi kovinkaan kauaa tv-tenteissä peittelemään poliittisen substanssin ohuutta silkalla pinnallisella arvobuustilla.

Kepun ehdokasasettelu voi alkaa vasta ensi kesän puheenjohtajanvaalien jälkeen. Vanhasen vetäydyttyä hänellä on puolitoista vuotta aikaa kerätä emerituskarismaa ja kuivua päivänpolitiikan ulkopuolella. Oletan kuitenkin, että Kepu tavoittelee ehdokkaakseen Olli Rehniä, jonka etuna on se, että hän on ollut päivänpolitiikan ulkopuolella jo pitkään. Jos ja kun Rehn ei kuitenkaan lähde kisaan, ehdokasehdokkaita on pilvin pimein: Anneli Jäätteenmäki, Paavo Väyrynen, Mari Kiviniemi, Seppo Kääriäinen, ja mustana hevosena Esko Aho. Paula Lehtomäen noste - ja pyrky - on lopussa, enkä näe Pekkarista presidenttinä. Hän on nimittäin poliitikko, ja erittäin pätevä sellainen. Ollila on tälläkin listalla vanhana kepulaisena nuorisopoliitikkona outsideri, ei kuitenkaan siideri, vaikka se olisikin omenamehua parempi vaihtoehto ruokapöytäjuomaksi.

Demareilla tilanne näyttää olevan yhtä lailla levällään kuin kepulla, tosin eri syystä. Keskusta saa täytettyä valtavakuuminsa, mutta demareilla vain odotetaan sitä että lähteekö Jutta vai ymmärtääkö hän lähteä. Jutta Urpilaisen lähtölaskenta alkoi jo ennen hänen valintaansa puoluejohtajaksi, enkä näe hänen kestävän haastavassa paikassaan koneistonsa työpaikkakiusaamista vaaleihin asti. Sori, Jutta, ei mitään henkilökohtaista. Toivottasti pelastautuu ajoissa. Jutan vahvimmin haastaa Eero Heinäluoman varjo, jonka takana taas väijyy Lipposen haamu. Nyt kun se on kai uskottava ettei Lipposta (enää) kiinnosta, niin todennäköisesti SDP:n ehdokas on Heinäluoma. Muista nimistä on mainittu Antti Kalliomäki ja Erkki Liikanen. Kalliomäki koetaan jokseenkin värikkääksi kuin Paavo Nurmen patsas ja Liikanen taas on kasvanut korkoja Euroopassa niin kauan, ettei kukaan enää muista, mikä hänestä tekee pätevän. Sitten demareilla on yksi ikiongelma, ja sen nimi on Erkki Tuomioja. Jos demarit valitsisivat nytkin ehdokkaansa avoimella kansanvaalilla kuin -94, jolloin "kansa" jyräsi Ahtisaaren ohi koneiston lempilapsen Sorsan, Erkistä voisi hyvinkin tulla ehdokas.

Vasemmistoliitolla on vain yksi potentiaalinen ehdokas. Hänen nimensä on Paavo Arhinmäki. Koska presidenttiehdokkaaksi on kuitenkin hyvin vaikea nähdä henkilöä, joka on 30jotain, Vasemmistoliitto lähtee kenen tahansa demariehdokkaan taakse. Päällepäin voi näyttää siltä, että Arhinmäki olisi yhdistänyt rivit, mutta se on näennäistä. Rivien hajanaisuudesta ja puolueen messiasriippuvuudesta kertoo se, että kaikki muut mahdolliset ehdokkaat ovat puolueensa vastarannankiiskiä tai syrjäytettyjä: Suvi-Anne Siimes, Esko Seppänen tai Jaakko Laakso. Tietysti Vassarit voisivat kiertää ongelman hakemalla ehdokkaan puolueen ulkopuolelta, esimerkiksi jostakin rauhanjärjestöstä tai jonkun kulttuurihenkilön, kuten esimerkiksi jonkun viisaan kirjailijan, mutta kuka sellaisen tuntisi? Tai jonkun räppärin tai radiotoimittajan, mutta sellaiset ovat liian nuoria. Ei Ydin-lehden lukijoiden äänillä pääse toiselle kierrokselle, eivätkä lökäpöksyt äänestä, eivät ainakaan sitä samaa tyyppiä kuin Ytimen lukijat. Ehdokkaan pitäisi siis olla sekä kabinetti- että rokkiuskottava. Ehkä Tuomari Nurmio?

Vihreät ovat kokeilleet Heidi Hautalaa kaksi kertaa. Heidi on äärettömän sympaattinen ja kansainvälisesti kokenut, mutta vaalit ovat tulosurheilua. Nyt on aika kokeilla jotakin muuta. Jos arvojohtajaa ja keskustelun ruokkijaa halutaan, Vihreiden ehdokas on Soininvaara. Hänen vahvuutensa on asiantuntemus, joka kuitenkin voidaan tulkita ylimielisyytenä. Eikä hän oikein ole hurmaaja tai kansanvillitsijäkään. Satu Hassi on hankkinut kokemusta Euroopasta, on harrastunut energia- ja tasa-arvoasioissa. Hautalaa ollaan kokeiltu juuri samanlaisilla agendoilla, ja Hassi ehdokkaana vain sementoisi Vihreät entistäkin tiukemmin samaan lokeroon. Cronbergin ongelmana on koukeroinen puheenparsi, jonka hänen seuraajansa, ehdokkaaksi liian nuori työministeri-pj Sinnemäki on perinyt. Vihreille ylivertainen ehdokas on sympaattisella tavalla karismaattinen, kansainvälisesti kokenut Pekka Haavisto.

Perussuomalaiset, tuo yhden miehen henkilökultti, on pystytetty siksi jotta Timo Soinista saataisiin presidentti. Ja jos Niinistö ei lähde, voidaan hyvinkin saada. Näen Soinin jo etukäteen hykertelevän tilannetta, jossa hän ja Stubb ovat vastakkain finaalissa, ja Soini nasevana retorikkona kääntää Stubbin ruotsinkielisen, yläluokkaisen taustan omaksi voitokseen.

RKP:llä ei ole ehdokasta. Stefan Wallin on puheenjohtaja, muttei tehty presidenttiaineesta. Hän on aivan liian tavallinen. Jos heidän kuitenkin on uskottavuutensa takia pakko hankkia oma ehdokas, hänen nimensä on Astrid Thors, joka saa kerättyä osan niiden suomenruotsalaisten äänistä, jotka äänestävät RKP:tä, sekä ehkä muutaman sellaisen äänen, jotka äänestivät aikoinaan Lillania, samoista syistä kuin he äänestivät Lillania. Puhun siis niistä suomenkielisistä henkilöistä, jotka tykkäävät muumeista, leppäkertuista ja Strömsöstä ja joiden mielestä suomenruotsalaisuus on ihan kivaa. RKP:n uskottavuus pelastuu kuitenkin kirkkaasti, jos Kokoomuksen ehdokkaana on Stubb, koska silloin hän on myös RKP:n ehdokas.

Juoksee Piikkien Kanssa

Asunnottomien yön kunniaksi, julkaisen nyt uudestaan Hesarissa 28.5. julkaistun mielipidekirjoitukseni. Aiheesta Hesari-blogissa käytyä keskustelua voi seurata klikkaamalla otsikkoa.



Tilapäisasumus Keskuspuistossa. Majan sisällä on sanomalehtiä lämmikkeinä ja pehmikkeinä. Tarkempaa paikkaa en paljasta asukkaan suojelemiseksi. Tai kuinka tilapäinen se nyt onkaan...

On matemaattinen tosiasia, että suurempi määrä ihmisiä merkitsee suurempaa mahdollista määrää erilaisia sosiaalisia suhteita, tai ainakin mahdollisuutta erilaisiin sosiaalisiin suhteisiin. Miltei yhtä todennäköistä on, että suuremmasta ihmismäärästä seuraa ihmismassan heterogeenisuuden, nk. ”erilaisuuden” lisääntyminen.

Louis Wirthin mukaan kaupunkeja luonnehtivat suuri koko, tiivis asutus, vakinaisuus (verrattuna esimerkiksi telttakyliin) ja sosiaalinen heterogeenisyys. Helsinki ei ole kansainvälisessä vertailussa kovinkaan suuri kaupunki, mutta lähialueineen se on ylivoimaisesti Suomen suurin väestökeskittymä, ja tiheimmin asuttu alue. Helsinkiin keskittyy myös Suomen mittakaavassa eniten erilaisia alakulttuureita.

Koska kaupunkeja luonnehtii Wirthin mukaan asutuksen vakinaisuus, tänne eivät kuulu risumajojen kaltaiset väliaikaisasumukset. On häpeä, ettei Helsinki ole kyennyt poistamaan asunnottomuuttaan; samaten on valitettavaa, että jotkut helsinkiläiset eivät ole valmiita hyväksymään sitä tosiasiaa, että kaupunki kuuluu kaikille, myös heille, joilla ei mene kovinkaan hyvin.

On inhimillistä ja valitettavan tavallista, että ihmiset vastustavat lähiympäristöään kohtaavia muutoksia; tätä kutsutaan NIMBY –ilmiöksi (Not In My Backyard). Etenkin omille nurkille sijoittuva uudisrakentaminen kohtaa usein vastustusta; pelätään sitä, että uudisrakentaminen vie mukanaan asukkaille rakkaan lähipuiston tai nykyisten asukkaiden merinäköalan tai pimentää auringonvalon. Asuntolat kohtaavat aina vastustusta, riippumatta siitä, minne niitä sijoitetaan, vaikkakin yleensä asuntolat sijoitetaan jo olemassaoleviin rakennuksiin. Asuntolat eivät yleensä merkitse uudisrakentamista.

Vuosisadan alun Amerikassa vaikuttaneen kaupunkia monumentalisuudella kaunistavan City beautiful –liikkeen perversiyteen asti vienyt Daniel Burnham suunnitteli Clevelandin kasvojenkohotusta siten, että slummit korvattaisiin puistoilla. Täällä ei ole varsinaisia slummeja, joita pitäisi tai joita edes voisi jyrätä mataliksi ja hyvä niin. Eikä pidäkään olla. Sitäkin paremmalla syyllä tukiasunnot pitää sijoitella tasaisesti eri puolille kaupunkia. Niin sanottuja hyvä- ja huono-osaisia ei pidä erottaa toisistaan: en kaipaa Helsinkiin slummeja sen paremmin kuin Beverly Hillsin kaltaisia aidattuja asuinalueita.

Tukiasuntojen vastustajat perustelevat vastustuksensa usein sillä, että he pelkäävät lastensa puolesta. Jos omalle asuinalueelle tulee tukiasuntola, tämä merkitsee heidän mukaansa sitä, että heidän lapsensa altistuvat huumausaineille ja arvaamattomattomasti käyttäytyville niiden käyttäjille.

Me Helsingissä suhtaudumme hämmennyksellä ja joskus huvittuneestikin syrjäseutujen ihmisten susipelkoon. Syrjäseuduilla nähty yksikin susi yleensä merkitsee koko kylän mobilisointia susijahtiin ja lasten viemistä autoilla kouluun. Tukiasuntojen asukkaat ovat kaupunkien susia.

On aika villi visio, että tukiasuntojen asukkaat juoksisivat piikittämässä lapsia, jotka saisivat henkihieverissä juosta karkuun heitä susien lailla metsästäviä ”moniongelmaisia”. Luulen, että nämä pelätyt moniongelmaiset eivät todellakaan kykene moiseen.

Luonnehtiessaan kaupunkien ominaisuuksia, Wirth ei puhunut mitään suvaitsevaisuudesta. Kaupunkien sosiaalisesta ja kulttuurisesta heterogeenisyydestä kuitenkin pitäisi seurata sietokyky erilaisuutta kohtaan. Kaikilla ei todellakaan mene hyvin, vaikka pääministeri Matti Vanhasen mukaan huono-osaisuus pitäisikin piilottaa, miten täällä Helsingissä todella onkin tehty: huono-osaiset pakenevat metsiin karkuun meitä parempiosaisia. Ymmärrän heitä oikein hyvin. Ihminen on ihmiselle susi.

Puutarhakaupunkipuuhastelua

Oheinen juttuni on julkaistu Vihreässä Langassa 3.10.2008.

Pääministeri Matti Vanhasen visio tulevaisuuden yhdyskuntarakenteesta perustuu puutarhakaupunkien verkostoon, jossa työpaikat, asunnot ja palvelut olisivat lähellä toisiaan.

Vanhasen mielestä on puuhastelua ilmastopolitiikan asemesta keskittyä pääkaupunkiseudun autoliikenteen päästöjen vähentämiseen, sillä Suomen kaltainen harvaan asuttu maa ei voi toimia silkan raideliikenteen varassa.

Vanhanen on ottanut lausunnoillaan mielipidejohtajan roolia. Aito visionääri hän ei ole siinä mielessä, että hän esittäisi mitään uutta, kuten esimerkiksi näkemystä yhdyskuntasuunnittelun toivottavasta suunnasta tai keinoista.

Hän tyytyy toisintamaan perinteistä oletusta toivotusta suomalaisesta elämänmuodosta, punaisesta tuvasta ja perunamaasta kaupungin palveluilla järven rannalla.

Mikä sitten oikein on puutarhakaupunki? Puutarhakaupungin oli tarkoitus yhdistää maaseudun ja kaupunkien hyvät puolet niin, että se olisi lääke kaupunkielämän sairauksiin ja maaseudun puutteisiin.

Viktoriaanisen ajan Lontoo oli teollisuustyöläisille ankea ja epäterveellinen elinympäristö, kun taas maaseutu ei kyennyt tarjoamaan työpaikkoja saatikka sosiaalista elämää.

Suurkaupunkikurjuuden vähentämiseksi taloustieteilijä Alfred Marshall ehdotti 1884 julkaistussa artikkelissaan, että Lontoosta kannattaisi siirtää suurissa määrin ihmisiä maaseudulle ja se olisi mahdollista uusimman teknologian avulla.

Marshallin arvovaltainen artikkeli toimi herätteenä Ebenezer Howardille (1850-1928), jota pidetään puutarhakaupunkikäsitteen isänä. Marshall-herätyksen lisäksi Howard oli saanut vaikutteita myös romanttisen aikakauden takaisin luontoon-liikehdinnästä.
Howardin puutarhakaupungeissa tuli asua 32 000 ihmistä 400 hehtarin alueella, joka piti ympäroidä viisi kertaa asutettua aluetta suuremmalla vihreällä vyöhykkeellä, jonne sijoitettaisiin myös julkiset palvelut.

Nämä puutarhakaupungit muodostaisivat junan yhdistämän verkoston.
Juna oli Howardin mallissa oleellinen, sillä hän ei olettanut, että 32 000 asukkaan yksikkö voisi tarjota metropolin palvelutasoa ja työpaikkaomavaraisuutta. Tässä mallissa satelliittien välinen yhteistyö oli tärkeää.

Puutarhakaupungit eivät olleet ainoastaan esteettisen pastoraali-idean koelaboratorioita, vaan Howardin mallilla oli vahva sosiaalinen ulottuvuus.
Puutarhakaupunkien työpaikkaomavaraisuus perustui pitkälle sellaisiin prekaariammatteihin, jotka periaatteessa sopisivat hyvin etätöiksi, kuten taiteilijan ja tutkijan työt.

Nykyajan prekaareja ovat lisäksi valtionhallinnon virkamiehet, joiden töiden alueellistamisessa keskustalainen politiikka on ollut edelläkävijä ja joiden töiden pätkimisessä Valtioneuvosto kulkee etulinjassa.

Vanhasen verkkopäiväkirjassaan esittämä ajatus työpaikkaomavaraisista satelliittitaajamista on kaunis ja ekologinen, mutta ei tätä päivää. Prekaarit eivät muuta alueellistettavien pätkätyöpaikkojen perässä, he sukkuloivat.

Nykyperheen aikuiset käyvät useimmiten molemmat ansiotyössä, eivät välttämättä vain yhdessä työpaikassa eivätkä aina samassa kaupungissa saatikka edes samassa maassa. Minkä ja kenen työpaikan perässä siis sukkuloidaan?

Puutarhakaupunki ei ole kuitenkaan ainoastaan esteettinen projekti, kuten opimme 1900-luvun alun Englannista.

Vantaan Kartanonkoski on viimeisimpiä ja kiitellyimpiä uusista esikaupungeista.

Helsingin Sanomissa monasti ihailtu, viimeksi syyskuun puolivälissä uudenlaisen puutarhakaupunkirakentamisen mallina esitelty Kartanonkoski voi olla arkkitehtonisesti viehättävä, mutta sieltä puuttuvat lähes kaikki sosiaalisen puutarhakaupungin positiiviset piirteet: työpaikka- ja palveluomavaraisuus, raideyhteys sekä sosiaalista elämää ruokkivat instituutiot.

Suurin osa Kartanonkosken julkisista lähipalveluista sijaitsee noin kuuden kilometrin päässä joko Myyrmäessä tai Tikkurilassa, molemmat raideyhteyksien ulottumattomissa Marja-radan jatkamisen jälkeenkin. Lähimmät kaupalliset palvelut ovat yhdyskuntarakennetta hajottavia automarketteja, joihin on hyvin vaikea päästä jalkaisin tai polkupyörällä, jos sattuu asumaan näköetäisyydellä liikenneväylien väärällä puolella.

Onko Suomessa sitten puutarhakaupunkeja? Otto Iivari Meurman yritti ensimmäisenä soveltaa alkuperäisen puutarhakaupungin ideaa Vanhassa Tapiolassa Espoossa ja Käpylässä Helsingissä.

Tapiola nykyisellään ei kuitenkaan täytä puutarhakaupungin sosiaalisia kriteereitä, koska sinne ei vie raideyhteyttä ja koska sieltä sukkuloidaan paljolti Helsinkiin työpaikkojen, opiskelun, palveluiden ja urbaanin sykkeen perässä.

Nyt kun Tapiolaan saadaan metro, se ei enää täytä puutarhakaupungin esteettisiä kriteerejä, koska 1960-luvun ajan Smith-Polvisen innoittama autovetoinen suunnittelu on vähitellen muuttanut sitä liikenneväylillä, jalankulkukansilla ja betoniarkkitehtuurilla.

Lähinnä puutarhakaupungin ideaa nyky-Suomessa ovat ehkä Naantali, Vantaan Vanha Rekola ja Meurmanin Käpylä.

Pääministeri Matti Vanhaselle on kuitenkin oltava reilu ja todettava, että alkuperäinen puutarhakaupungin idea taitaisikin kyllä kaivata päivitystä, sillä täydellisenä se ei toimi missään.

Paradoksaalista kyllä, ehkä parhaat puutarhakaupunkimallin toteutukset löytyvät Yhdysvalloista, joka on tunnettu autoriippuvuudestaan. Siellä toteutettiin vastauksiksi kaupunkikurjuuteen 30-luvun lama-aikana metropoleihin junaradalla yhdistettyjä satelliittikaupunkeja, jotka olivat tyyllillisiä pastisseja eurooppalaisesta pastoraali-idyllistä.

Yhdysvaltain satellliittikaupungit onnistuivat kohtuullisesti, koska niiden suunnitteluun kytkettiin vahvasti sosiaalisia – muttei sosialistisia – ja yhteisöllisiä ihanteita ja koska niiden suunnittelua johdettiin keskitetysti eikä sitä jätetty markkinoiden armoille.

Vanhasen malli ottaa lähtökohdaksi autoiluun perustuvan yksilönvapauden illuusion, jossa autoilija on nykyajan yksinäinen ratsumies. Jos kuitenkin ilmastonmuutos aiotaan ottaa edes pääkaupunkiseudulla vakavasti, tämän sietäisi näkyä paremmin myös hallituksen liikennepolitiikassa.

Olen Vanhasen kanssa samaa mieltä siitä, että kyllä, on tosiaankin puuhastelua keskittyä pääkaupunkiseudun liikenteen päästövähennyksiin. Marja-rata ja länsimetro eivät maailmaa pelasta. Pitäisikin vähentää sekä liikennettä että sen päästöjä kaikkialla.

Tämä tapahtuu esimerkiksi satsaamalla raideliikenteen kehittämiseen muuallakin kuin pääkaupunkiseudulla, lisäämällä pyöräilyn edellytyksiä ja lisäämällä etätyöskentelyn mahdollisuuksia.

Tähän uusi teknologia antaa mahdollisuudet aivan samoin kuin aikansa uusin teknologia mahdollisti puutarhakaupungit Howardin Englannissa.

Vanhasen hallituksen keskihajauttavaksi rypälepommimetropolitiikaksi päivittämän hajakeskittävän aluepolitiikan soisi olevan aidosti visionääristä, niin että pyrittäisiin kohti metropolia, jossa on mahdollista käydä töissä, asioida ja harrastaa ilman autoa. Ei riitä, että ainoastaan siunataan nykytilanne.

Michael Perukangas

Kirjoittaja on VTM ja kaupunkitutkimuksen jatko-opiskelija, joka toimii Kaupunkimetsäliikkeessä.

Porvarihallituksen politiikkaa

Vihreitä on joskus syytetty siitä, että olemme mukana porvarihallituksessa, ja että mukanaolomme tarkoittaisi sitä, että siunaamme kaikki porvarihallituksen päätökset. Tämä ei kuitenkaan tee meistä porvaripuoluetta.

Oppositiopuolueen vaikutusvalta on vähäinen. On parempi olla mukana minimoimassa huonon politiikan aiheuttamia vahinkoja kuin vain kritisoimassa niitä ulkopuolelta.

Vaikka Vihreillä onkin valtioneuvostossa vain kaksi paikkaa, me olemme kuitenkin saaneet läpi lukuisia tavoitteitamme. Niistä mainittakoon selkeä parannus apurahansaajien eläketurvaan, opintotuen (joskin lievä) nosto ja ajoneuvoveron korjaus vähäpäästöisiä ajoneuvoja suosivaksi.

Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pekka Ravin mielestä Vihreillä on salarakkaussuhde suurimpaan oppositiopuolueeseen, SDP:hen. Tämän Ravi perustelee sillä, että me olemme kritisoineet tuloverouudistusta, joka kohtelee kaikkia palkansaajia samanarvoisesti. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että veronalennus on kaikissa tuloluokissa sama; kuitenkin, nettotuloja ratkaisevampaa on se, mitä verovelvolliselle jää käteen pakollisten menojen - kuten asumisen - jälkeen. Jos esimerkiksi 5000 euroa bruttona ansaitsevalle jää käteen verojen jälkeen 3000 euroa ja asumiskulujen jälkeen 2000 euroa. Toisaalta 2000 euroa bruttona ansaitsevalle jää verojen jälkeen käteen noin 1500 euroa, ja asumiskulujen jälkeen 500 euroa.

Edellämainitut luvut ovat vain suuntaa-antavia, mutta osoittavat sen, miten Kokoomus on ymmärtänyt väärin veroprogression luonteen, luullessaan sen olevan epäoikeudenmukaista. Kuitenkin, riippumatta bruttotuloista, suurin osa pakollisista kuluista on vakio, ne eivät siis riipu tuloista. Bussilippujen tai vuokrien hinnoissa ei tunneta vähätuloisuusvähennystä. Jos Kokoomus on niin huolissaan verotuksen epäoikeudenmukaisuudesta, miksei se sitten ole huolissaan asumisen kalleudesta ja matalapalkkaisten kohtuuttomasta asemasta? Eikö Sari Sairaanhoitajalla ja Sami Sosiologilla olekaan oikeus omistusasuntoon Helsingissä, ainakin yhteen autoon, golfinpeluuseen ja purjehtimiseen?

Me olemme Vihreissä esittäneet työsuhdeautojen verovähennysoikeuden poistamista, koska joukkoliikenteen käyttöön tulisi rohkaista, koska työsuhdeautoilla ajetaan muitakin kuin työsuhdeajoja ja koska liikennettä on vähennettävä. Tämän lisäksi jo joillakin kunnallisilla työpaikoilla käytössä olevan työsuhdematkalipun käyttöä on lisättävä. Kokoomukselle tämä on kuitenkin liikaa. Heidän mielestään autoilijoiden asemaa ei saa "kurjistaa", sillä etenkin bensanhintojen noustua autoilu on jo käynyt entistä kalliimmaksi.

Kritisoin äskettäin Kokoomuksen Laura Rädyn näkemyksiä, joiden mukaan kunnallinen päivähoito ei saa olla ilmaista, koska ei ole yhteiskunnan asia tehdä jostakin päivähoitovaihtoehdosta muita houkuttelevampi. Samoilla linjoilla on myös Pekka Ravi. Kysyisinkin arvon kokoomuspäättäjiltä: miksi he eivät ole huolissaan siitä, että verotuksellisin keinoin saa suosia yhtä liikennemuotoa - eli autoa - muiden kustannuksella, mutta ei saa suosia yhtä päivähoitomuotoa - eli kunnallisia päiväkoteja? Jos Kokoomus on niin huolissaan tarjottavien vaihtoehtojen tasa-arvosta, heidän pitäisi olla ainakin loogisia ja rehellisiä ja vaatia samaa tasa-arvoa myös liikennepolitiikkaan.

Sitten vähän puolustuspolitiikkaa. Pääministeri Matti Vanhasen - jota säestää valtiovarainministeri Jyrki Katainen - mukaan Georgian kriisi vaikuttaa tekeilläolevaan Suomen puolustuspoliittiseen selontekoon. Hänen mielestään Georgian tapahtumat ovat meille hyvä opetus siitä, ettei alueellista puolustusta saa unohtaa. Suomi ei kuitenkaan ole Georgia. Me olemme olleet itsenäinen valtio jo yli 90 vuotta ja länsimaihin suuntautunut ja paljolti ja niihin liittoutunutkin valtio. Georgia taas entisenä neuvostotasavaltana, jossa on huomattava venäläisvähemmistö, ymmärretään vielä Venäjällä historialliseksi osaksi imperiumia.

Luulin kylmän sodan jääneen 80-luvulle. Vanhasen ajattelu on kuitenkin kuin ummehtunut tuulahdus ajalta ennen Berliinin muurin murtumista. Hei haloo, kamaan, Matti, maailma on muuttunut!

Ilmastopolitiikka on rauhanpolitiikkaa

Punainen matto on valmiina. Ketähän se odottaa?

Olin saanut juuri sisäpiiriystäviltäni tekstiviestillä asiantuntijavinkin, että mattoa tulisi pian astumaan USA:n melkein presidentti Al Gore. Odotin kamera kädessä Al Goren saapumista Oslon Rådhusetin eli kaupungintalon pääovista useita tunteja, palellen, nälkäisenä ja kusihätäisenä.



Ja sitten sieltä ulostautuikin vain joukko tällaisia vakavan ja viisaan näköisiä miehiä. ME HALUAMME AL GOREN!



Tämänvuotisen Nobelin rauhanpalkinnon saamisen kunnian Yhdysvaltain entinen varapresidentti Albert "Al" Gore onnistui miltei omimaan hallitustenväliseltä ilmastopaneeli IPCC:ltä, jonka kanssa sen jakoi.

Leikki sikseen, Al Gore on käyttänyt tunnettuuttaan hyväkseen kiitettävällä tavalla, nostaessaan ilmastonmuutoksen yleiseksi keskustelunaiheeksi. Hän, jolla on melkein valta mutta mikrofoni ihan kokonaan, kuunnellaan, ja kuunnellaan vieläkin enemmän nyt kun hänellä on myös kunnia.

Al Gore on nostattanut tietoisuutta maapalloa väistämättä uhkaavasta ilmastonmuutoksesta jo kymmeniä vuosia. Tuomiopäivän profeetta? Ehkä. Vaikkei ilmaston lämpenemistä - johon ihmisen osuutta muutamat tuomaat vieläkin epäilevät - voisikaan kokonaan pysäyttää, muutoksen kulmakerrointa voi kuitenkin hidastaa, ostaa meille ja jälkipolvilleen lisää aikaa. Samalla voi ehkä ostaa hieman lisää aikaa Al Gorelle, jonka epäillään tekevän comebäckin politiikkaan takaovista, joskin paraatisellaisista tätä seuraavissa USA:n presidentinvaaleissa, joissa häntä ei ehkä pidetä ainoastaan enää ehkä tavalliselle kansalle hieman liian fiksuna miehenä vaan messiaana.

Al Gore on kiertänyt eräänlaisena saarnamiehenä, jonka aseina Raamatun sijasta ovat olleet Powerpoint, diaprojektori ja kavereidensa tilastot. Retorisesti Gore on taitava, tosin retoriikan tutkijalle hänen keinonsa ovat helposti läpivalaistavissa. Hän sitoo kuulijansa seuraamaan tarinaa kertomalla sydäntäsärkeviä omakohtaisia tarinoita keuhkosyöpään kuolleesta siskostaan ja miltei auto-onnettomuudessa kuolleesta pojastaan, jotka herättivät Goren tajuamaan - mutta mitä? Kun Gore vetoaa tutkittuun asiantuntijatietoon, hän käyttää episteemisiä modaliteetteja hyväkseen, vakuuttaen kuulijansa asiantuntemuksestaan lisäämällä lähteensä pienellä epiteetillä "my (good old) friend".

Al Goren sanoma on tullut tunnetuksi myös parhaan dokumenttielokuvan oscarin voittaneesta elokuvasta Epämiellyttävä totuus, jonka myös Gore miltei onnistui omimaan. Useimmat tietävät Al Goren elokuvan, mutta harvat sen, että sen on ohjannut Davis Guggenheim. Jutun elokuvasta ja sen esitelleestä Kai Ovaskaisesta - yritys Suomen Al Goreksi - voi lukea tämän blogin juttuarkistosta heinäkuulta (linkki http://perukangas.blogspot.com/2007/07/epmiellyttv-totuus.html).

Oscar-komiteaankin Goren retoriikka puri. Toki ilmastonmuutos on maailmanlaajuinen ilmiö, ja se koskettaa kaikkia. Sen ehkäisyssä ovat rikkaat maat avainasemassa, mutta eniten se tulee koskettamaan köyhiä. Tässä mielessä kyse onkin kansainvälisestä solidaarisuusprosessista par excellence.



Ylläoleva valokuva osoittaa, että ympäristöpolitiikka todellakin on rauhantyötä. Infotaulun mukaan saasteet tappavat 3 miljoonaa henkeä vuodessa, ja tämäkin arvio taitaa olla alakanttiin. Kuva on englantilaisvalokuvaaja Steve Bloomin luontokuvanäyttelystä "Spirit of the World", joka on esillä Oslon Rådhusetin ja Nobelin rauhankeskuksen välissä. Upeita valokuvia ryydittävät tilastotiedot. Metodi on siis samankaltainen kuin Al Gorella, tuetaan omaa esitystä auktoriteeteilla.

Suomen ilmastopolitiikka on ollut tähän mennessä surkeaa, siellä Albanian ja Valko-Venäjän, näiden demokratian ja uuden teknologian edelläkävijämaiden tasolla. Nyt tosin Matti Vanhanen on yrittänyt kerrankin osoittaa edelläkävijyyttä (ehkä kuiskaajansa Oras Tynkkysen opettamana), ja ilmastosta on tullut Suomessa asia ihan vasta viime viikkoina; ero siinä, missä määrin aiheesta kirjoitetaan Hesarissa verrattuna viime käyntiini Suomessa, on tuntuva. Norjan päälehti Aftenpostenissa asiasta tosin kirjoitetaan päivittäin, ja äskettäisissä kunnallisvaaleissa ilmasto oli jopa kunnallisvaaliteemana, ja SV:n epäillään hävinneen vaalit siksi, että heidän ympäristöministerinsä ei ole onnistunut pitämään oman sektorinsa puolia.



Ylläoleva kuva kertoo, että Lontoossa ruuhkamaksut ovat vähentäneet liikennettä 20% neljässä ja puolessa vuodessa. Tukholmassa ruuhkamaksut ovat vähentäneet liikennettä 10% vaivaisessa vuodessa. Ilmastonsuojelun voisikin aloittaa esimerkiksi säätämällä Helsinkiin tietullit, tai edes ruuhkamaksut.

Suurin yksittäinen syy ilmastonmuutoksen on tuhlaileva luonnonvarojen - etenkin orgaanisten polttoaineiden - käyttö. Allaoleva kuva toteaa, että nyt käytämme öljyä kahdessa viikossa saman verran kuin vuonna 1950 käytettiin vuoden aikana, ja että siitä puolet kuluu liikenteessä. Liikennettä on siis pakko rajoittaa, ja energiaystävällisiä kulkuneuvoja kehitettävä. Saastuttamatonta energiaa on suosittava.