Porvoosta puutarhakaupunki!

Jo pitkäaikainen pääministeri Matti Vanhanen visioi sellaisesta tulevaisuuden yhdyskuntarakenteesta, joka perustuisi puutarhakaupunkien verkostoon, jossa työpaikat, asunnot ja palvelut olisivat lähellä toisiaan.

Mikä sitten on puutarhakaupunki? Viktoriaanisen ajan Lontoo oli teollisuustyöläisille ankea ja epäterveellinen elinympäristö, kun taas maaseutu ei kyennyt tarjoamaan työpaikkoja saatikka sosiaalista elämää. Puutarhakaupungin oli tarkoitus yhdistää maaseudun ja kaupunkien hyvät puolet niin, että se olisi lääke kaupunkielämän sairauksiin ja maaseudun puutteisiin.

Suurkaupunkikurjuuden vähentämiseksi taloustieteilijä Alfred Marshall ehdotti 1884 julkaistussa artikkelissaan, että Lontoosta kannattaisi siirtää ihmisiä maaseudulle ja se olisi mahdollista uusimman teknologian avulla. Marshallin artikkeli toimi herätteenä Ebenezer Howardille, jota pidetään puutarhakaupunkikäsitteen isänä. Marshall-herätyksen lisäksi Howard oli saanut vaikutteita myös romanttisen aikakauden takaisin luontoon -liikehdinnästä. Howardin puutarhakaupungeissa tuli asua 32 000 ihmistä 400 hehtaarin alueella, joka piti ympäroidä viisi kertaa asutettua aluetta suuremmalla vihreällä vyöhykkeellä, jonne sijoitettaisiin myös julkiset palvelut.

Nämä puutarhakaupungit muodostaisivat junan yhdistämän verkoston. Juna oli Howardin mallissa oleellinen, sillä hän ei olettanut, että 32 000 asukkaan yksikkö voisi tarjota metropolin palvelutasoa ja työpaikkaomavaraisuutta. Tässä mallissa myös satelliittikaupunkien välinen yhteistyö oli tärkeää.

Howardin mallilla oli vahva sosiaalinen ulottuvuus. Puutarhakaupunkien työpaikkaomavaraisuus perustui pitkälle sellaisiin itsenäisiin, luoviin ammatteihin, jotka sopisivat hyvin etätöiksi, kuten taiteilijan, käsityöläisen ja tutkijan työt.

Onko Suomessa sitten puutarhakaupunkeja? Lähinnä puutarhakaupungin ideaa nyky-Suomessa ovat ehkä Naantali, Vantaan Vanha Rekola ja O.I. Meurmanin ideoima Käpylä. Radanvarsikaupungit eivät toteuta puutarhakaupungin esteettistä ihannetta, kuten Porvoo. Vain työpaikkaomavaraisuus ja kiskot puuttuvat. Porvoossa on kuitenkin hyvin paljon luovissa ammateissa toimivia ja itsenäisiä ammatinharjoittajia, joiden etätyömahdollisuuksia raideyhteys Helsinkiin vahvistaisi. Tämä Porvoon ainutlaatuinen mahdollisuus toimia todellisena puutarhakaupunkina kannattaakin ottaa vakavasti. Tätä tukisivat raideliikenne, uusien työpaikkojen luominen, yrittäjien palvelut, mukaanlukien toimitilarekisteri ja etätyömahdollisuuksien vahvistaminen sisällytetään sekä toivottavasti tulevaan valtuusto-ohjelmaan että kaupunkistrategiaan.

Kirjoitus julkaistiin Uusimaa-lehdessä keskiviikkona 6.2.

Kaupunkia ei voi rakentaa

Pahaa pelkään, että kaupunkia ei enää voi rakentaa. Urbaania kaupunkia eivät luonnehdi ainoastaan keskeinen sijainti, elävät palvelut pienine erikoisliikkeineen ja ratikoineen ja umpikortteleineen, vaan urbaani kaupunki syntyy ihmisistä. Elävistä ihmisistä, jotka merkityksellistävät, ottavat haltuun paikkoja, joilla on aikaisemmin ollut jokin toinen merkitys. Historiaa. Kaupunkia ei voida luoda tyhjästä, vaikka pystytettäisiin kuinka paljon kerrosneliöitä kuinka tiheästi ja korkeasti hyvänsä, jos se ei tunnu, näytä, kuulosta ja tuoksu kaupungilta. Eikä kaupunkipastissia voi tehdä. Jos esimerkiksi päätettäisiin tuottaa tarkka kopio Hakaniemen torista ihmisineen ja siirtää se Kilpisjärvelle, Tuuriin tai vaikka edes Kivistöön, ei siitä urbaania tulisi, koska se ei kytkeytyisi orgaanisesti osaksi elävää, toiminnallista, historiallista kaupunkirakennetta.

Esimerkiksi siksi Vantaasta ja Espoosta vaan ei saa kaupunkeja ja siksi edes Ruoholahdesta tai Arabianrannasta ei saa urbaaneja, koska ne ovat historiattomia kaakelilähiöitä, sieluttomasti massoiteltua massaa vaikka olisivat kuinka kantakaupungissa ja niissä kulkisi ratikka. Ero esimerkiksi Munkkaan, Ruskikseen, Käpylään tai Kulosaareen on hätkähdyttävä. Ne ovat puutarhakaupunkeja, kun taas Arabianranta tai Ruoholahti eivät ole nähneet kumpaakaan: niin puutarhaa kuin kaupunkiakaan. Kaupunkeja ei voi tehdä suurpelloille tai mihinkään muille pelloille. Punavuori ja Kallio ovat urbaaneja saunoineen, yömajoineen, divareineen, vaareineen ja baareineen.

En minä sitä sano etteikö niissä voisi asua. Jos ei niinkään pidä arvossa päivittäisiä puolihuolimattomia kävely- tai juoksulenkkejä. Pääseehän niistä äkkiä pois, hissillä betonoituun autotalliin. Ja kun vielä on savulasit, hädin tuskin erottaa siitä talojen seiniä omista vessakaakeleista. Ympäristönä nämä kaiken maailman lahdet, pellot ja portit ovat sekä flaneeraukseen että pihkalalaiseen kansankunnonkohotukseen kelpaamattomia. Urbaaneja ne eivät ole. Eivätkä ne tarjoa lähiöiden parhaita puolia: luonnonläheisyyttä ja tilaa hengittää. Niissä yhdistyvät lähiöiden ja keskustan huonoimmat puolet. Ne ovat lähiöitä, sanan varsinaisessa merkityksessä, erotukseksi lähiöistä jotka ovat kaukioita. Ne ovat lähiöitä, jotka ovat lähellä. Joiden ylitse puhaltaa kylmä viima, joka saa kokemaan kosmisiin mittoihin asti kasvavaa juurettomuutta.

Esimerkiksi Pihlajamäki - joka on rehellinen lähiö, joka on lähiöksi tunnustettu - on nipin napin kauempana Helsingin keskustasta kuin Arabianranta, mutta sen neliöhinnat taitavat olla alle puolet Arabianrannasta ja siellä on metsää, puuta, Vantaanjokea, muuta.

Ehdotan luopumista kaupunkibrändäyksestä kokonaan, ja niidenkin voimavarojen käyttämistä oikeasti kohtuuhintaisten uudiskohteiden rakentamiseen ja jo rakennettujen asuinalueiden valheelliseen imagoon perustuvan kupla-arvon deflatoimiseen.

Puutarhakaupunkipuuhastelua

Oheinen juttuni on julkaistu Vihreässä Langassa 3.10.2008.

Pääministeri Matti Vanhasen visio tulevaisuuden yhdyskuntarakenteesta perustuu puutarhakaupunkien verkostoon, jossa työpaikat, asunnot ja palvelut olisivat lähellä toisiaan.

Vanhasen mielestä on puuhastelua ilmastopolitiikan asemesta keskittyä pääkaupunkiseudun autoliikenteen päästöjen vähentämiseen, sillä Suomen kaltainen harvaan asuttu maa ei voi toimia silkan raideliikenteen varassa.

Vanhanen on ottanut lausunnoillaan mielipidejohtajan roolia. Aito visionääri hän ei ole siinä mielessä, että hän esittäisi mitään uutta, kuten esimerkiksi näkemystä yhdyskuntasuunnittelun toivottavasta suunnasta tai keinoista.

Hän tyytyy toisintamaan perinteistä oletusta toivotusta suomalaisesta elämänmuodosta, punaisesta tuvasta ja perunamaasta kaupungin palveluilla järven rannalla.

Mikä sitten oikein on puutarhakaupunki? Puutarhakaupungin oli tarkoitus yhdistää maaseudun ja kaupunkien hyvät puolet niin, että se olisi lääke kaupunkielämän sairauksiin ja maaseudun puutteisiin.

Viktoriaanisen ajan Lontoo oli teollisuustyöläisille ankea ja epäterveellinen elinympäristö, kun taas maaseutu ei kyennyt tarjoamaan työpaikkoja saatikka sosiaalista elämää.

Suurkaupunkikurjuuden vähentämiseksi taloustieteilijä Alfred Marshall ehdotti 1884 julkaistussa artikkelissaan, että Lontoosta kannattaisi siirtää suurissa määrin ihmisiä maaseudulle ja se olisi mahdollista uusimman teknologian avulla.

Marshallin arvovaltainen artikkeli toimi herätteenä Ebenezer Howardille (1850-1928), jota pidetään puutarhakaupunkikäsitteen isänä. Marshall-herätyksen lisäksi Howard oli saanut vaikutteita myös romanttisen aikakauden takaisin luontoon-liikehdinnästä.
Howardin puutarhakaupungeissa tuli asua 32 000 ihmistä 400 hehtarin alueella, joka piti ympäroidä viisi kertaa asutettua aluetta suuremmalla vihreällä vyöhykkeellä, jonne sijoitettaisiin myös julkiset palvelut.

Nämä puutarhakaupungit muodostaisivat junan yhdistämän verkoston.
Juna oli Howardin mallissa oleellinen, sillä hän ei olettanut, että 32 000 asukkaan yksikkö voisi tarjota metropolin palvelutasoa ja työpaikkaomavaraisuutta. Tässä mallissa satelliittien välinen yhteistyö oli tärkeää.

Puutarhakaupungit eivät olleet ainoastaan esteettisen pastoraali-idean koelaboratorioita, vaan Howardin mallilla oli vahva sosiaalinen ulottuvuus.
Puutarhakaupunkien työpaikkaomavaraisuus perustui pitkälle sellaisiin prekaariammatteihin, jotka periaatteessa sopisivat hyvin etätöiksi, kuten taiteilijan ja tutkijan työt.

Nykyajan prekaareja ovat lisäksi valtionhallinnon virkamiehet, joiden töiden alueellistamisessa keskustalainen politiikka on ollut edelläkävijä ja joiden töiden pätkimisessä Valtioneuvosto kulkee etulinjassa.

Vanhasen verkkopäiväkirjassaan esittämä ajatus työpaikkaomavaraisista satelliittitaajamista on kaunis ja ekologinen, mutta ei tätä päivää. Prekaarit eivät muuta alueellistettavien pätkätyöpaikkojen perässä, he sukkuloivat.

Nykyperheen aikuiset käyvät useimmiten molemmat ansiotyössä, eivät välttämättä vain yhdessä työpaikassa eivätkä aina samassa kaupungissa saatikka edes samassa maassa. Minkä ja kenen työpaikan perässä siis sukkuloidaan?

Puutarhakaupunki ei ole kuitenkaan ainoastaan esteettinen projekti, kuten opimme 1900-luvun alun Englannista.

Vantaan Kartanonkoski on viimeisimpiä ja kiitellyimpiä uusista esikaupungeista.

Helsingin Sanomissa monasti ihailtu, viimeksi syyskuun puolivälissä uudenlaisen puutarhakaupunkirakentamisen mallina esitelty Kartanonkoski voi olla arkkitehtonisesti viehättävä, mutta sieltä puuttuvat lähes kaikki sosiaalisen puutarhakaupungin positiiviset piirteet: työpaikka- ja palveluomavaraisuus, raideyhteys sekä sosiaalista elämää ruokkivat instituutiot.

Suurin osa Kartanonkosken julkisista lähipalveluista sijaitsee noin kuuden kilometrin päässä joko Myyrmäessä tai Tikkurilassa, molemmat raideyhteyksien ulottumattomissa Marja-radan jatkamisen jälkeenkin. Lähimmät kaupalliset palvelut ovat yhdyskuntarakennetta hajottavia automarketteja, joihin on hyvin vaikea päästä jalkaisin tai polkupyörällä, jos sattuu asumaan näköetäisyydellä liikenneväylien väärällä puolella.

Onko Suomessa sitten puutarhakaupunkeja? Otto Iivari Meurman yritti ensimmäisenä soveltaa alkuperäisen puutarhakaupungin ideaa Vanhassa Tapiolassa Espoossa ja Käpylässä Helsingissä.

Tapiola nykyisellään ei kuitenkaan täytä puutarhakaupungin sosiaalisia kriteereitä, koska sinne ei vie raideyhteyttä ja koska sieltä sukkuloidaan paljolti Helsinkiin työpaikkojen, opiskelun, palveluiden ja urbaanin sykkeen perässä.

Nyt kun Tapiolaan saadaan metro, se ei enää täytä puutarhakaupungin esteettisiä kriteerejä, koska 1960-luvun ajan Smith-Polvisen innoittama autovetoinen suunnittelu on vähitellen muuttanut sitä liikenneväylillä, jalankulkukansilla ja betoniarkkitehtuurilla.

Lähinnä puutarhakaupungin ideaa nyky-Suomessa ovat ehkä Naantali, Vantaan Vanha Rekola ja Meurmanin Käpylä.

Pääministeri Matti Vanhaselle on kuitenkin oltava reilu ja todettava, että alkuperäinen puutarhakaupungin idea taitaisikin kyllä kaivata päivitystä, sillä täydellisenä se ei toimi missään.

Paradoksaalista kyllä, ehkä parhaat puutarhakaupunkimallin toteutukset löytyvät Yhdysvalloista, joka on tunnettu autoriippuvuudestaan. Siellä toteutettiin vastauksiksi kaupunkikurjuuteen 30-luvun lama-aikana metropoleihin junaradalla yhdistettyjä satelliittikaupunkeja, jotka olivat tyyllillisiä pastisseja eurooppalaisesta pastoraali-idyllistä.

Yhdysvaltain satellliittikaupungit onnistuivat kohtuullisesti, koska niiden suunnitteluun kytkettiin vahvasti sosiaalisia – muttei sosialistisia – ja yhteisöllisiä ihanteita ja koska niiden suunnittelua johdettiin keskitetysti eikä sitä jätetty markkinoiden armoille.

Vanhasen malli ottaa lähtökohdaksi autoiluun perustuvan yksilönvapauden illuusion, jossa autoilija on nykyajan yksinäinen ratsumies. Jos kuitenkin ilmastonmuutos aiotaan ottaa edes pääkaupunkiseudulla vakavasti, tämän sietäisi näkyä paremmin myös hallituksen liikennepolitiikassa.

Olen Vanhasen kanssa samaa mieltä siitä, että kyllä, on tosiaankin puuhastelua keskittyä pääkaupunkiseudun liikenteen päästövähennyksiin. Marja-rata ja länsimetro eivät maailmaa pelasta. Pitäisikin vähentää sekä liikennettä että sen päästöjä kaikkialla.

Tämä tapahtuu esimerkiksi satsaamalla raideliikenteen kehittämiseen muuallakin kuin pääkaupunkiseudulla, lisäämällä pyöräilyn edellytyksiä ja lisäämällä etätyöskentelyn mahdollisuuksia.

Tähän uusi teknologia antaa mahdollisuudet aivan samoin kuin aikansa uusin teknologia mahdollisti puutarhakaupungit Howardin Englannissa.

Vanhasen hallituksen keskihajauttavaksi rypälepommimetropolitiikaksi päivittämän hajakeskittävän aluepolitiikan soisi olevan aidosti visionääristä, niin että pyrittäisiin kohti metropolia, jossa on mahdollista käydä töissä, asioida ja harrastaa ilman autoa. Ei riitä, että ainoastaan siunataan nykytilanne.

Michael Perukangas

Kirjoittaja on VTM ja kaupunkitutkimuksen jatko-opiskelija, joka toimii Kaupunkimetsäliikkeessä.

Kokonaisvaltaista yhdyskuntasuunnittelua

,Kun puutarhakaupungin ideaa luonnosteltiin viime vuosisadan alussa, ihanteena oli rakentaa pikkukaupunkeja raideyhteyksien päähän suurkaupungeista työpaikkaomavaraisiksi. Hyvä idea sinänsä, mutta Helsingin seudulla tämä edellyttäisi M-junan jatkamista ainakin Klaukkalaan ja Espoon junaradalle lisäraidetta Sunaan sekä raideyhteyden rakentamista Korsosta tai Keravalta Nikkilään.

Kun suunnitellaan uusia asuinalueita, samalla pitäisi miettiä paitsi liikenneyhteyksiä, myös sitä, että alueelle olisi tulossa sellaisia työpaikkoja, jotka sopivat alueen sosioekonomiseen profiiliin tai täydentävät lähialueiden palvelutarjontaa. Tämä ei tietenkään ole aivan helppoa; esimerkiksi Malminkartano rakennettiin sillä idealla, että kerrostalojen kivijalkoihin varattiin liikehuoneistoja työpajoille ja pikku putiikeille; ne vain vaativat menestyäkseen vilkasta päivittäistä elämää, jota Malminkartanon tapaisesta nukkumalähiöstä ei tahdo löytää.

On tietystikin hyvä, että seudulta löytyy työpaikkoja, mutta on kokonaan toinen juttu, millaisia. Esimerkiksi Vantaa on enemmän kuin työpaikkaomavarainen, mutta ei ole mitään takeita siitä, että alueella asuisi sellaisia ihmisiä, joille alueen työpaikat soveltuvat.

On hyvä, että työpaikkoja ja palveluita luodaan myös uusille asuinalueille, itse asiassa yhdyskuntasuunnittelullisesti välttämätöntä. Toinen asia on sitten se, ovatko palvelut sellaisia että lähialueen asukkaat voivat niitä käyttää ja onko niihin olemassa hyvät liikenneyhteydet muualta. Ruotsissa on periaate, jonka mukaan rakennettaville uusille asuinalueille pitää olla valmiina joukkoliikenneyhteys alle puolen kilometrin päässä; tosin esimerkiksi Vantaanportin ja Ylästön seutu on vähän pussissa.

Muutama viikko sitten sunnuntain Hesarissa oli juttu Ylästön uudesta pientaloalueesta, josta tehtiin uudenlaisen omakotiasumisen malli. Jutussa ihannoiden todettiin, että Jumbosta saa kaiken, ja se on vain 2 ja puolen kilometrin päässä. Kahden ja puolen! Jos lähikauppa on noin kaukana, se miltei edellyttää autoa. Alueella ei tietääkseni ole koulujakaan. Julkiset ei-kaupalliset palvelut ovat joko Myyrmäessä tai Tikkurilassa, molemmat 5-6 kilometrin päässä. Asukkaiden virkistysalue, Keskuspuisto on heti Vantaanjoen toisella puolella - toisella puolella kuntarajaa. En halua syyllistää alueelle muuttaneita, sillä alue voi olla sinänsä viihtyisä, mutta yhdyskuntasuunnitteluna näitä Ylästöjä ei pitäisi tuottaa. Bussi kyllä kuljettaa Myyrmäen ja Tikkurilan väliä, joten kunnallisiin palveluihin pääsee, mutta sitten yhteydet Helsinkiin vastaavasti ontuvat.

Vantaanportin alueen kehittäminen edellyttää M-junan jatkeen rakentamista pikaisesti, eikä lentokenttämetrokaan olisi paha, jos sille tulisi pysäkki tai kaksi Vantaan puolelle ennen lentoasemaa. Mutta tämäkään ei riitä; myös lähialueiden liikenneinfraa pitää monipuolistaa. Nyt sentään Jumboon pääsee jo jotenkin polkupyörällä Kartanonkosken ja Ylästön suunnasta, mutta jos asut esimerkiksi Siltamäessä, se matka, joka linnuntietä voi olla vain joitakin satoja metrejä, voi käytännössä olla useita kilometrejä.

The Greater Helsinki Vision - puistokäytävistä käytäväpuistoihin

Näinkin kapeaan puistokaistaleeseen halutaan työntää vielä taloja, väärinymmärretyn metropolitahtotilan nimissä.
Kuva: Inge Martonen

Helsingin vuoden 2050 visiota suunnittelevan kilpailun voittaneeseen ehdotukseen "Emerald" voi tutustua klikkaamalla otsikkoa.

Ehdotuksessa on hyvääkin. Kilpailun lähtökohta, jossa tunnustetaan seudullisen suunnittelun tarve, on sinänsä hyvä. Helsinki ei ole saari, vaan niemi, ja tästä lähtökohdasta johtuvat esimerkiksi ne liikenteelliset ongelmat, joita seuraa pääkaupunkiasemastamme.

Voittaneen ehdotuksen runko näyttää perustuvan alkuperäiseen puutarhakaupunki-ideaan; niille, jotka eivät tunne Ebenezer Howardin alkuperäistä visiota suur-Lontoosta, mainittakoon, että kyse on metropolia ympäröivistä pikkukaupungeista, jotka olisivat elinkeinorakenteeltaan suunnilleen omavaraisia (ei tapahdu, ympäristökunnista sukkuloidaan Helsinkiin töihin, opiskelemaan ja hurvittelemaan), metropoliin raideliikenteellä yhdistettyjä (suunnitelman esittämisen aikana ei ole olemassa raideyhteyttä mm. Pornaisiin, Nummelaan, Vihtiin tai Nurmijärveen; muukin joukkoliikenne on lähinnä nimellistä) joita reunustaa vihervyöhyke. Olisin toivonut ehdotukselta selkeää kannanottoa pk-seudun yhdistämisestä, sillä sekin tiivistäisi metropolirakennetta; ehdotuksen kartta näyttää pönkittävän nykyisiä kuntakeskuksia, eli Tikkurilaa ja sitä, jolla ei edes ole nimeä, eli Espoota.

Ideakilpailun voittaneen ehdotuksen nimikin "Emerald" vie ajatukset kaupunkipuistoihin, Frederick Law Olmstedin ideoimaan Bostonin puistoverkostoon Emerald Necklace. Richard Sennettin mukaan ensimmäiset kaupunkipuistot on synnytetty aikansa merkittävimmissä metropoleissa; ensin Pariisin Bois de Boulogne ja Lontoon St. James Park, sitten New Yorkin Keskuspuisto. Kaupunkipuistot on todettu tarpeellisiksi suurkaupunkilaiselle elämäntavalle, sillä ne suovat mahdollisuuden epämuodollisiin kohtaamisiin ja ne ovat välttämättömiä viherkeuhkoja ja kansanterveydelle hyödyllisiä; aikanaan katsottiin jopa, että ne tukevat suurkaupunkielämälle välttämätöntä suvaitsevaista moraalia. Jos kerran Helsinki niin kovasti hinkuu metropoliksi, kannattaisi muistaa nämä opetukset kaupunkipuistojen tärkeydestä.

Rantaviiva menee ehdotuksen kartassa monin paikoin poikki, eli rannoista tulee onnekkaiden ranta-asukkaiden yksityisomaisuutta, ja Vironniemen ympäri hölkkääminen tai pyöräily tulee mahdottomaksi. Samalla voitaneen haudata ehdotukset merellisen kansallisen kaupunkipuiston perustamiseksi, sillä ehdotuksessa aiotaan ottaa asuntokäyttöön useita saaria.

Ehdotus kuitenkin näyttäisi antavan eväitä nykyisten kaupunkimetsien (mm. Mustavuoren-Sipoonkorven) ja laajasti ymmärretyn Keskuspuiston aseman tunnustamiseen; tosin viheralueet aiotaan ehdotuksessa reunustaa talomuureilla. Tällöin toki nykyistä useammalla olisi suora pääsy viheralueille, joista tulisi ahtaita, varjoisia, reunoiltaan nakerrettuja loukkoja.

Jotkut vision kartassa alueille annetuista epiteeteistä kuulostavat mahtipontisuudessaan perusteettomilta. Mikä ihmeen "global town"? Ehkä kuitenkin Vironniemen-Kallion alue on kansainvälisempi kuin esimerkiksi Luoteis- Helsinki tai Länsi-Vantaa... Tai "lake corridor", joka myötäilee Tuusulanjärveä, on hassusti nimetty ja harhaanjohtava. Koko Espoon pohjoispuoliskohan on käytännössä yhtä repaleista järvivyöhykettä, ja nimitys johtaa ajatukset sinne, ei Keravalle, Tuusulaan ja Järvenpäälle. Ymmärrän, että jokaiselle alueelle halutaan antaa niiden ominaislaatuaan (-vahvuuttaan?) kuvaava nimitys, mutta ehkä Global Town voitaisiin nimetä Duke Ellingtonin biisiä mukaellen "Take the M-train" tai Lake Corridor vaikka "Sibelius tai Artistic Village Corridoriksi".

Ehdotuksessa käytetään myös nimitystä kaupunkilainen tai kaupunkimainen eli urban liian vapaasti; kaupunkia ei voi keksiä, se kehkeytyy ihmisten toiminnan, historian ja merkityksenannon myötä. Kaupungista ei seuraa kaupunkimaisuutta tai kaupunkilaisuutta. Siksipä esimerkiksi Tapiolasta, Leppävaarasta, Matinkylästä, Espoonlahdesta, Myyrmäestä, Marja-Vantaasta tai Tikkurilasta ei saa kaupunkimaisia, ei vaikka ne hukuttaisi täyteen taloja mallia 20 000 asukasta per neliökilometri. Ehdotuksessa pitäisi tunnustaa se, että pk-seutu on tosiasiassa yksikeskustainen, ja vain yksi keskusta voi olla keskustamainen.

Viheralueiden arvottaminen vaikeaa

Kuva: Inge Martonen

Kirjoitus julkaistu Helsingin Sanomien mielipidesivulla tiistaina 11.9.2007

Kaupunkisuunnittelun pahin vihollinen, tonttipula on viime aikoina taas nostanut päätään. Yhdeksi keinoksi lievittämiseen on ehdotettu viheralueiden arvottamista; mitkä viheralueet koetaan niin ehdottoman pyhiksi, ettei niihin saa kajota ja mitkä viheralueet taas voisivat olla mahdollista tonttireserviä, ainakin jos niille suunnitellut kaavoitushankkeet brändätään houkuttelevasti.

Kuitenkaan esimerkiksi Keskuspuiston eteläosaan Laaksoon suunnitellusta kerrostaloalueesta ei saada kuntalaisten silmissä hyväksyttävää edes kutsumalla rakennuksia kaupunkivilloiksi.

Viheralueiden arvottamista ei nähtävästi olla mietitty aivan loppuun saakka, sillä siihen liittyy monia ongelmia. Kuka arvottaa eri viheralueita ja miten?

Mahdollisessa neuvoa-antavassa kunnallisessa kansanäänestyksessä keskeisellä paikalla oleva tunnettu viheralue (esimerkiksi Keskuspuisto) olisi vahvoilla, kun taas syrjäinen mutta paikallisesti tärkeä metsä saattaisi jäädä rakennusmaareserviksi.

Voisiko jokainen antaa yhden äänen tärkeimmäksi pitämälleen viheralueelle, vai voisiko puoltoäänen antaa kaikille tärkeiksi katsomilleen viheralueille?

Jotta tällainen "vaali" olisi edes teoriassa mahdollinen, viheralueet pitäisi nimetä ja luetella yksiselitteisesti ja tyhjentävästi, jotta tiedetään, mistä äänestetään. Esimerkiksi Keskuspuisto tarkoittaa yhdelle Töölönlahden rantaa, toiselle Laaksoa, kolmannelle Maunulaa, neljännelle Pirkkolaa, viidennelle Paloheinää, kuudennelle Haltialaa ja seitsemännelle Vantaanjoen rantaa, vaikka osa näistä ei edes ole virallista Keskuspuistoa vaan Helsinkipuistoa ja osa taas hallitsevan tulkinnan mukaisesti ei ole puistoa ensinkään. Äänestyspaikoilla tulisikin olla esillä kartta, johon uhatut viheralueet olisi rajattu ja nimetty.

Jos taas Helsinki jaettaisiin vaalialueisiin esimerkiksi suurpiirien mukaan, jolloin voisi äänestää vain oman lähialueensa metsiä, tällöin lähtökohtana tulisi olla alueellinen viheraluetasapaino.

Vaali toimisi pudotuspelinä; jäljelle jäisi sama määrä viheralueita tai suhteellisesti sama pinta-ala viheralueita per suurpiiri. Jos vaali toteutettaisiin alueellisena, se olisi piiru kaupunginosademokratian suuntaan.

Toisaalta varsinkaan nuoret ihmiset eivät välttämättä samastu asuinalueeseensa, koska he muuttavat usein, tekevät työtään ja harrastavat oman asuinalueensa ulkopuolella. Toiseksi, välttämättä omaan kotiseutuun liittyvät asiatkaan ole kovinkaan tuttuja. On mahdollista elää koko ikänsä Herttoniemessä tietämättä, missä on Laajasalo.

Kolmanneksi, tällainen aluedemokratiamalli - joka ponnistaa samasta ideologiapohjasta kuin alkuperäinen itseriittoisten puutarhakaupunkien idea - siunaisi nimbyilyn, eli ihmisten ei olisi suotavaa eikä edes mahdollista ottaa millään tavalla kantaa muihin kuin oman elinmpäristönsä asioihin.

Michael Perukangas
puistotutkija ja -aktivisti
Oslo, Norja