Oikeus huuhaahan

Äitini harrasti kovasti horoskooppeja. En tiedä, kuinka kovasti hän uskoi niihin, tai edes halusi uskoa, mutta ainakin ne viihdyttivät häntä. Monella muullakin asialla on meitä viihdyttävä funktio, tai ne antavat meille kokemuksen jostakin omaa itseä suuremmasta, oli se sitten tarkoitus sattuma, jumala tai kohtalo. Usein ne ovat melkein sama asia. Jollekin tämän funktion voi toteuttaa luonto, toisille taide, kolmansille uskonto, neljänsille oikeassa olemisen tarve tai ainakin toive totuuden löytämisen tuomasta autuudesta.

Kun äitini syöpädiagnoosia vähäteltiin aikanaan, juoksuttamalla häntä luulosairaana luukulta luukulle, häntä ei enää mikään lääketiede voinut pelastaa siinä vaiheessa kun koululääketiede kykeni tekemään hänestä diagnoosin. Uskomuslääketiede ei olisi toiminut hänen kohdallaan sen kehnommin, vaikkei se välttämättä olisikaan enää ostanut hänelle lisää aikaa kärsiä sen puolen vuoden päälle, jonka hän kävi solumyrkky- ja sädehoidoissa, mutta ainakin se olisi saattanut saada hänet hetkeksi tuntemaan, että on olemassa vielä jokin yksi mahdollisuus. Jos uskoo kokeelliseen lääketieteeseen, tietää myös placebo-efektin, jossa lääkkeen parantavaksi sanottu vaikutus saa parantumaan tai ainakin voimaan paremmin. Missä kulkee placebon ja uskomushoidon raja?

Minäkin harrastin äitini vanavedessä kaikenlaista: perinteisiä ja kiinalaisia horoskooppeja ja kabbalaa, en sentään sporalogiaa. Sain mielestäni tarvitsemaa lisäaineistoa kouluihastuksieni sisimmästä, kun olin liian ujo selvittämään asiaa empiirisesti. En saanut tai ollut saamatta täyttymystä, pettymystä tai mitään muutakaan horoskooppien takia tai niistä huolimatta.

Usein samat ihmiset, jotka vannovat tieteellisen tutkimuksen nimiin, ovat tuomitsemassa uskomushoidot ja kaiken ei-evidenssipohjaisen. Näin tehdessään he eivät noudata omia kriteereitään, sillä tieteellinen maailmankatsomus perustuu tieteelliseen tutkimukseen, joka perustuu moniäänisyydelle, erilaisten argumenttien kilpailuttamiselle. Jos totuutta ei törmäytetä, ei voida tietää, palaako se tulessa.

Oikea ja hyvä uskomusjärjestelmä on ihmisen itsensä ja hänen yhteisönsä kannalta toimiva, eli sellainen, joka joko vastaa mahdollisimman tyydyttävästi hänen perustavaa laatua oleviin kysymyksiinsä, tai jos ei mihinkään muuhun, niin ainakin siihen, mitä on eläminen tässä ihmisen maailmassa. Emile Durkheim puhuu funktionaalisuudesta, ja ihminen on psykofyysissosiaalinen olento, joka ei ole palautettavissa atomistiseksi, utilistisen rationaaliseksi olennoksi. Ihmiset tekevät paljon laajemmassa kannassa epärationaaliselta tuntuvia asioita, mm. tupakoivat, mikä sekin voi monessa yhteisössä olla sosiaalisista syistä ymmärrettävää, funktionaalista ja jopa rationalisoitavissa. Jos uskonto, sporalogia tai yrtit lohduttavat tai antavat mielenrauhan, sekin on arvo sinänsä.

Yhteisöjen totuuksien punnitseminen on joskus hankalaa ulkopuolisista lähtökohdista. Jos kuitenkin suvaitaan vieraita uskontoja, miksei sitten suvaita sellaisia kulttuurisia tapoja, jotka kuuluvat näiden uskontojen perinteisiin? Miksei suvaita omaa uskontoa, vaikka hylättyäkin, jos suvaitaan vieraita uskontoja? Miksi halveksia ei-uskonnollisia, järjestäytymättömiä uskomuksia? Tekeekö uskomushoitoihin, puunhalaamiseen, ihmisen halaamiseen tai horoskooppeihin uskominen ihmisestä irrationaalisen? Onko irrationaalinen ihminen vähemmän kykenevä tekemään omaehtoisia valintoja? Mitä on omaehtoisuus? Onko vähemmän omaehtoisesti toimiva ihminen vähemmän yksilö? Onko vähemmän yksilö vähempiarvoinen yksilö? Onko vähempiarvoinen yksilö huonompi ihminen? Tunnen paljon horoskooppeja harrastavia yksilöitä, joista suuri osa on naisia. Heitä on paljon esimerkiksi toimistotyöntekijöissä. Ovatko merkonomit ja naiset huonompia ihmisiä tämän takia?

Kun Yleisradio näytti ohjelman naisesta, joka päätti kokeilla syöpiinsä niin sanottuja uskomushoitoja, joku saattoi loukkaantua, että nyt verovaroilla kustannettu julkinen palvelu tuhlaa huuhaahan kenties sellaisia varoja, joilla olisi voinut ostaa jonkun keskoskaapin tai ainakin tehdä dokumentin vaikka ympärileikkauksista, kivunlievityksettömistä synnytyksistä tai vaikka amputaatioista. No, tuhlataan niitä Yle-varoja vaikka sellaisiinkin ohjelmiin, jossa esitellään vieraita uskomusjärjestelmiä, vai, tuota noin, esitelläänkö? Itse asiassa enpä nyt ihan äkkiä muista muita tässä viime vuosina kuin niitä kilpariitelyohjelmia, jossa huudetaan siitä, mitä islam, maahanmuutto tai abortti eivät ole.

Toivoisin julkisen palvelun laitoksen ottavan enemmänkin takaisin entisen kansanvalistuksellisen tehtävänsä, tuovan tutuksi sitä, mikä vierasta on: vieraita tapoja, vieraita kulttuureita, erilaisia uskomusjärjestelmiä, erilaisia uskontoja, erilaisia, eri lailla toimivia ihmisiä, uutta musiikkia, kaiken maailman tosi-tv -hömpän asemesta, jolla ei muuten ole mitään tekemistä sen kanssa, mikä on totta. Tällainen julkisen palvelun laitos voisi opettaa avarakatseisuutta, mikä taas voisi lisätä suvaitsevaisuutta.

Ylen ohjelmasta tehdyn jutun tästä yllämainitusta naisesta ja hänestä tehdystä ohjelmasta voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.