Jo vuosien ajan olen ihmetellyt lukuisten kunnallispolitiikassa olevin ystävien riemua, jossa julistetaan vuosittain Helsinkiin saadun budjettisovun. Minä en nyt niin hillittömästi siitä riemuitsisi. Miksi sopu nyt on niin tärkeää?
Tehtäköön selväksi: en arvosta riitelyäkään, eikä tarkoitukseni ole tällä kysymykselläni haastaa riitaa kunnallispoliitikkoystävieni kanssa, joiden tiedän tekevän enimmäkseen ihan kelpo työtä silkoilla kokouspalkkoilla oman työnsä päälle. Kuitenkin heidän arvojärjestyksensä on mielestäni pielessä.
Minä en näkisi budjettisopua sinänsä minkään arvoisena(an sich). Tärkeintä kun pitäisi olla, millaisia hyviä asioita sieltä löytyy (für sich). Oma hämmennykseni kumpuaa ainakin osittain siitä, että minulle talous on väline, ei itsetarkoitus.
Mikä sitten selittää lähes euforiset ilonpurkaukset budjettisovusta? Ovatko ne reaktioita hysteerisestä väsymystilasta joka on seurausta siitä että on budjettia väännetty energiajuoman voimalla? Vai ovatko ne helpotuksen tunteen ilmaisuja, jos kerran sopua pidetään suomalaisessa konsensushakuisessa sopimusyhteiskunnassamme niin tärkeänä, että sen eteen ollaan valmiita tekemään paljonkin kompromisseja?
Onko tärkeämpää se, että neuvottelun lopputulos on kokonaisuutena hyvä vai se että se sisältää mahdollisimman paljon pieniä, yksittäisiä voittoja? Tämä saattaa olla muna-kana -kysymys, mutta joka tapauksessa sekä muna että kana edeltävät sopua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti