Tuntemani kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto, joka loogiseksi jatkumoksi työlleen vähäosaisten aseman puolesta valittiin Eduskunnan köyhyystyöryhmän puheenjohtajaksi, mietti tässä juuri finanssikriisin vaikutuksia vähäosaisten asemaan. Voin kertoa omat havaintoni ja kokemukseni.
Muistan hämmentyneenä pitäneeni lehtiin 80-luvun viime metreillä kuormattuja Jukka Keitelettä ja Sam Inkistä, noita aikakauden symboleita jonkinlaisina friikkeinä, enkä ymmärtänyt miksi Pentti Kouria pidettiin kasinotalouden symbolina. En edelleenkään ole ihan varma, oliko edes koko termi "kasinotalous" mitään muuta kuin kielikuva jollekin sellaiselle, josta minulla ei ole minkäänlaista havaintoa. Kävin kyllä kerran Hotelli Presidentissä, luokkakokouksessa. Siellä se oli, kasino. Sinne en uskaltanut mennä. Olen sentään käynyt vilkaisemassa lamakasinoita, ruotsinlaivojen pelihuoneita.
Siitä lähtien kun vanhempani erosivat, elin kahdestaan hanttihommien, työkyvyttömyyseläkehakemuksien, työttömyyden ja työllistämiskurssien välillä tasapainoilukamppailua käyvän äitini kanssa 6-vuotiaasta kaksikymmenvuotiaaksi. Raha merkitsi minulle vähintään yhtä paljon kuin kasinojupille, joko silloin harvoin kuin sitä oli tai silloin vähän useammin kun sitä ei ollut.
Hyvinvointivaltiomme saavutti lakipisteensä vuoden 1991 kieppeillä. Yltäkylläisyyttä se ei ole koskaan tarkoittanut, mikä kateellisille ilmoitettakoon. Sain joskus äitini maksusitoumuksella valita silmälasiliikkeen kahdesta roiseimmasta Luxor-mallista, ja hukuin Ahovalinnan collegepaitoihin, sellaisiin joissa luki Minnesota Woodcotters ja ties mitä yhtä seksikästä. No, tässä kuitenkin ollaan.
Pelastauduin armeijaan laman alta oltuani töissä vuoden ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Sotilaskodin radiosta kuulin kerran, että nyt on lama. Ehdin havaitsemaan tämän sen puolen vuoden aikana mikä sijoittui armeijan ja yliopisto-opiskelujeni aloittamisen välillä siten, että en päässyt töihin edes McDonaldsiin. Yliopisto kuitenkin pelasti minut lamalta, ja sinne menin siinä toivossa että kun joskus palaisin sieltä "ulkomaailmaan", siellä odottaisi taivas julkisen hallinnon eläkevirkojen muodossa kun suuret ikäluokat alkaisivat jäämään eläkkeelle. Tämä minulle sanottiin jo syksyllä 1990, ennen lamaa.
No, ei auennut. Suuri vuosien 91-94 lama oli siivonnut ne julkiset työpaikat pois. Vuosituhannen niinkutsuttu teknokupla erosi edellisestä lamasta siinä että tyhjän päälle rakennetut yksityisen sektorin työpaikat haihtuivat. Tämä puhkeaminen kuului minulle saakka sikäli että tunsin kyllä joitakin lisäarvon tuottajia, jotka keksivät esimerkiksi kännykän taustakuvia, saneerautuivat kukin minnekin, jotkut ulkomaille.
On hieman ennenaikaista kuvailla tämän viimeisimmän ennustetun laskusuhdanteen seurausilmiöitä, mutta näyttäisi, että se eroaa aikaisimmista siinä suhteessa, että nyt ei ole töitä sen paremmin julkisella sektorilla - siksi ettei sitä enää kohta ole - eikä yksityisellä, koska se ei vedä. Nyt ainoa karavaani, joka kulkee, on kansalaisjärjestöt eli nk. kolmas sektori, koska lama ei vaikuta mitenkään RAY:n tai ESR:n tukiin; lisäksi lamojen aikana aina ihmiset hakevat tekemistä ja elämälleen mielekkyyttä vapaaehtoistyöstä.
Kolmannen sektorin merkitys tulee entisestäänkin kasvamaan kun jo aikaisemmasta, rakenteellisesta lamasta alkaen yhteiskunta on luovuttanut tehtäviään kolmannelle sektorille. Toinen, rakenteellinen seuraus 20 vuoden takaisesta (siitä on tosiaankin jo 20 vuotta!) lamasta on pysyvä syrjäytyminen. Ainakin monessa helsinkiläislähiössä on aika täysin pysähtynyt. Jotkut entiset koulukaverini ovat sentään päässeet elämässään eteenpäin. Koulusta jonkun niistä Kannel-nimisen kapakan aamuasiakkaiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti