Eilisessä Hesarissa siteeratun australialaistutkimuksen mukaan istumatyö on vaarallista. Tämän voin hyvin ymmärtää skoliootikkona: istumatyö veltostuttaa etenkin alaselän lihaksia, ja tähän lisäksi näyttöpäätetyöskentelyssä niska-hartiaseutu jännittyy. Monella tulee myös canalis carpi -oireita kirjoitustyöstä, ja on luonnollista, että istumatyö myös lihottaa.
Entisessä työpaikassani työaikaista liikkumista yritettiin kannustaa sillä, että eri osastojen välille julistettiin vapaaehtoinen kilpailu, jossa työntekijöihin kiinnitettiin askelmittareita. Tässä tapauksessa olisi ollut peräti vaarallista, jos liikuntani olisi jäänyt riippumaan virastoaikaisesta kävelystä, sillä normipäivänä ottamistani askeleista suurin osa tuli otettua matkalla työpaikkaruokalaan ja takaisin. Ei mikään ihme, että toimistotyö lihottaa, toimistoissa kun jollakin on miltei joka päivä joku kissanristiäinen, lapsen kummin lomaltapaluu tai tyttären kolmannen nimen nimipäivä, jota sitten juhlitaan kakkukahveilla.
Saman tutkimuksen mukaan eniten töissä istuvilla on vähiten aikaa harrastaa liikuntaa. Tietystikin on, jos liikunta tarkoittaa työn sisältämää luonnollista liikkumista. Ei varsinaista liikuntaa työssä harrasta kuitenkaan kuin ammattiurheilija tai liikunnanohjaaja, vaikkakin varsin vähäinenkin työpaikkavenyttely riittää jo tekemään ihmeitä. Minä teen muutamia kuminauhajumppaliikkeitä pari kolme kertaa päivässä, ja sekin jo tekee ihmeitä. Eräässä entisessä työpaikassani oli sivukäytävällä puolapuut. Kävin niillä roikkumassa pari kertaa päivässä. Johan skoliootikkokin suortui.
Eniten töissä istuvilla ei ole sen vähempää aikaa harrastaa liikuntaa kuin muillakaan, ellei sitten oleteta, että heillä olisi työajan ulkopuolella eniten muuta tekemistä paitsi aikaa harrastaa liikuntaa. Mitä he sitten tekevät vapaa-ajallaan? Hoitavat lapsia? Eivät, koska tutkimus koski miehiä ja kuitenkin edelleenkin naiset hoitavat miehiä enemmän lapsia. Dokaavat? Katsovat telkkaria? No, siitä ei voi syyttää ketään. Ylös, ulos ja lenkille, sanoi jo Tarva.
Jos on hankala irrottaa aikaa liikunnalle töissä tai vapaa-ajalla, tällöin työmatkat kannattaa käyttää hyväksi jos mahdollista. Itse olen taittanut työmatkani pääsääntöisesti pyöräillen yli 20 vuoden aikana kymmeniin eri työpaikkoihini; Helsingissä suurin osa työmatkoistani oli taitettavissa Keskuspuiston läpi pyöräilemällä. Jos pyöräily ei ole mahdollista, kävele edes jos sinulla on aikaa. Reipas kävelykin on paljon parempi kuin ei mitään. Olen myös juossut työmatkojani, ja useimmissa työpaikoissa on mahdollista päästä suihkuun.
Nykyisellä kolmen kilometrin työmatkallani pyöräily on ajallisesti kaikkein tehokkain tapa taittaa työmatka: se vie noin kymmenen minuuttia. Juoksen saman matkan vartissa ja suihkun kanssa matka taittaa noin kaksikymmentä minuuttia. Kävely vie vajaat puoli tuntia. Bussilla matka ottaa saman kuin juostessakin, linjani numero yksi kiertelee sen verran Kevätkummun kautta. Ja maksaakin se viisi kymppiä kuukaudessa. Aamujuoksemisesta tulee sitä paitsi lentävä lähtö työpäivään: veri ja happi kulkevat ja olo on reipas ja raikas. Suosittelen!
Mikä olisi sitten fyysisesti terveellinen työ, sellainen, jossa vältettäisiin istumista? Opettaja? Liikennepoliisi? Kapellimestarikin kävisi, mutta siinä huidotaan. Entä postinjakaja? Joka tapauksessa kokopäiväinen istumatyö pitäisi kieltää ihmislajin rappeuttavana. Työpaikoilla pitää tukea myös työmatkaliikuntaa: töissä pitää päästä suihkuun ja fillareille tulee olla telineet, jos autoillakin kerran on parkkipaikat, jopa lämmitetyt hallit. Työmatkaliikunnan tukeminen maksaa itsensä vähenevinä sairauspäivinä taatusti takaisin!
Hesarin juttuun em. tutkimuksesta pääsee klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti