Vaikka olen kaupunkilainen ja ymmärrän paremmin kaupunkien henkeä, niin muutettavat muuttaen, edellämainittu soveltuu myös maaseututyyppiseen rakentamiseen. Uudet omakotitalot ovat legopaketteja, joita ei pidä tuoda kaupunkien lähelle, talopastisseja. Niissä voi olla kaikki kohdallaan: on talonpoikaista yksityiskohtaa, takkaa, saunaa, mutta henkeä ei asuttavaksi asti.
Mikä sitten on lähiö? Olen kasvanut ensimmäisen polven oikein viihtyisässä lähiössä, Kannelmäessä, ja elänyt huomattavan osan varhaisaikuistumisikääni tismalleen samaa tyylikautta edustavassa Munkkivuoressa, jota ei kuitenkaan saa kutsua lähiöksi, kuten ei Lauttasaarta tai Käpylääkään, erotukseksi näistä Maunuloista, Puotiloista ja Roihuvuorista jottei asukkaiden omaisuuden arvo romahtaisi. Tämä nimeämisen valta on asunnon ostajan voitoksi; sana "lähiö" inflatoi kolmion hintaa sadallakin tuhannella eurolla.
Kannelmäki.
Joskus parisenkymmentä vuotta sitten alkoi yleistymään suuntaus, jossa kaikesta sanotusta tonttipulasta huolimatta alettiin rakentamaan kaupunkiin kaikkia maaseudun hyviksi ajateltuja puolia. Vain navetat puuttuivat näistä taloista, ei kun ladoista, jotka oli kasattu niin huteriksi että perhetappelu kaataa seinät. Viimeiset kymmenisen vuotta rakentamisen laatu on taas vähän parantunut, ostajan tappioksi. Näissä lähiökirkoista mallinsa ottaneissa taloissa hinnat ovat pilvissä, eikä niissä sen enempää yksilöllisen hengen aavistusta ole.
Pihlajatien uudistaloja. Alueella ei ole edes nimeä, mikä onkin varma epäkaupunkimaisuuden merkki. Esimerkiksi Oslossa on suunnilleen jokaisella korttelillakin oma, erottuva nimensä, siellä 27 omaleimaisen kaupunginosan lisäksi on kaupunginosien osiakin, joilla on kaikilla omat nimensä.
Länsirannan linnunpönttötalot ovat kai siinä määrin kivoja kuin nyt uudisrakentaminen voi olla, ja niiden tyylin tarkoitus tahtoo sanoa etteivät ne halua muodostaa liian suurta kontrastia vastapuolen ranta-aitoille.
Sofienberg. Ulkopuolisesta voi tosin olla vaikea sanoa, mistä yksi alue alkaa ja mihin toinen päättyy, mutta kaupungin henkeä ymmärtävä kyllä vaistoaa sen. Tärkeintä on kuitenkin historiallisuus, ei nimeämisen yksiselitteisyys.
Kun vanhoissa taloissa on henki valmiina, uusiin taloihin se pitää tuoda mukanaan. Kiinteistönvälittäjät tietävät tämän, yrittäen nimetä tyhjiä asuntojen kuoria kodeiksi. Kun Hassisen Kone lauloi Suomen koko rock-musiikin historian ehkä hienoimmassa kappaleessaan Tällä tiellä: "Aamu, sänky on vieras, kylmät seinät huokuvat tuskaa... Ja mä kävelen tätä tyhjää tietä, taloon, jota kodiksi kutsutaan, vaikka siellä ei ole minulle ketään, olen yksin tällä tyhjällä tiellä...", he varmaankin ajattelivat juuri le corbusiermaisia asumiskoneita, taloja, joissa ei ole henkeä, joihin koti pitää tuoda mukanaan.
Aikaisemman pohdiskeluni kaupunkilaisuudesta voi lukea klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa. Kaupunkia ei voi kantaa kuin valoa juuttisäkeillä, kaupunki ei synny massoista, se syntyy ihmisistä, heidän teoistaan, suhteistaan ja merkityksellisestämisestään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti