Alas isyys ja äitiys, eläköön vanhemmuus!

Perheitä ja perhetilanteita on monenlaisia, oikeastaan yhtä paljon kuin perheitä. Erilaisilla perheillä on erilaiset tarpeet, ja tästä seuraa se, että yhteiskuntaamme on määrätietoisesti muutettava sellaiseksi, että se tunnistaa kaikki erilaiset perheet ja tunnustaa näiden tarpeet. On muutettava sekä palvelujärjestelmää, lainsäädäntöä että asenteita, kaikkia samanaikaisesti.

Tarpeiden tunnustaminen lähtee ongelmien tunnistamisesta. Esimerkiksi käyköön meillä Suomessa varsin epätasa-arvoisesti jakautuvat vanhempainvapaat, joista miehet käyttävät noin 5% ja naiset loput.

Vähän nuorempana vastustin kaikkea kiintiöimistä, mutta nyt olen ymmärtänyt, että jos haluamme yhteiskunnan muuttuvan, sitä on määrätietoisesti muutettava lisäämällä mahdollisuuksien tasa-arvoa. Mahdollisuuksien tasa-arvo ei kuitenkaan toteudu siten, että jätämme tämän vapaasti tahtovien yksilöllisten työmarkkinasubjektien ja varmaankin näitä työmarkkinasubjekteja kaikessa varmaankin estoitta tukevien työnantajien hyvän tahdon varaan. Tämän vuoksi vanhempainvapaita on nykyistä enemmän korvamerkittävä myös ei-synnyttäneelle vanhemmalle, oli tämä sitten isä, adoptiovanhempi tai toinen äiti. Sama pätee perheille suunniteltuihin palveluihin: lastenneuvolat ovat tietysti hyvä juttu, mutta vielä toivoisi niissä vähän monipuolisempaa käsitystä vanhempien rooleista ja sukupuolirooleista, että niissä isälle varattaisiin muitakin rooleja kuin puhekyvyttömän autokuskin tehtävä ja että synnytysvalmennuksessa otettaisiin huomioon se, että joissakin tapauksessa isänä onkin toinen äiti.

Eikä siitä tarvitse olla huolestunut, että nyt yhteiskunta olisi holhoamassa ja tunkeutumassa lastenhuoneisiin, että tässä oltaisiin pakottamassa perheissä usein pääasiallisina elättäjinä toimivia isejä kotiin ja äitejä taas töihin semmoisissakin tapauksissa, jossa niitä töitä ei ole. Äidit töihin! -teemaillassa sukupuolijärjestelmän tutkija Anna Moring esitti tärkeän ja huojentavan tarkennuksen: niitä korvamerkittyjä vanhempainvapaita voi "lahjoittaa" toiselle vanhemmalle, ihan miten kussakin perheessä katsotaan parhaaksi. Mahdollisuus ei siis tarkoita pakkoa. Henkilöstä, jonka elämänkumppanit ovat säännönmukaisesti olleet minua itseäni parempituloisia, kotiin jääminen olisi mitä luontevinta. Puhumattakaan siitä, miten vanhempainvapaiden tasa-arvoistaminen mahdollistaisi omaan lapseen tutustumisen: uskon, että vahva siteeni ulkomailla asuvaan poikaani syntyi sen 8 kuukauden aikana kun vietin hänen kanssaan kotona hänen toisena elinvuotenaan.

Päivähoito on oikeasti joillekin subjektiivinen oikeus, olen sen nyt ymmärtänyt. Meillä Suomessa on yliopistokoulutetut lastentarhanhoitajat, jotka on koulutettu ajattelemaan kaikkien lapsien parasta, ja tästä uhrautumisesta kutsumustyöhön he saavat niin surkeaa palkkaa, etteivät ainakaan omia lapsiaan sillä pysty elättämään. Alan matala palkkaus lienee tärkein syy siihen, miksi miehet eivät hakeudu alalle, toisin kuin Norjassa, jossa jokaisessa tuntemassani päiväkodissa on useita miehiä. Jos Suomessa lapset haluavat siis kasvaa paitsi naisten, myös miesten kanssa, päiväkotien palkkatasoa on nostettava useilla sadoilla euroilla ja miesten kotiinjäämistä on tuettava.


"Perheillä on erilaisia tilanteita. Äideillä erilaisempia."
Ohjelmassa myös esiintynyt varhaiskasvatustieteilijä tuntui säikähtävän joka kerta silloin joku hänen ymmärryksensä mukaan oli mitenkään kyseenalaistamassa perinteistä työnjakoa, jossa äidit ovat kotona ja miehet tuovat rahat kotiin. Hän tuntui kehäpäätelmän mukaisesti uskovan, että vaikka jokainen perhe olisi kuinka erilainen, niin kuitenkin ne ovat samanlaisia. Riippumatta kunkin perheen omasta subjektiivisesta tulkinnasta omasta subjektiivisesta tilanteestaan, niin hän oli valmis estämään kaikin mahdollisin keinoin kaikki mahdolliset yritykset koetella perinteisiä sukupuolirooleja. Hän varmaankin kieltäisi päivähoidon jälkeen seuraavaksi tuttipullot. Ja ihan varmaankin kaikissa perheissä myös isät tienaavat paremmin, myös niissä tapauksissa jossa he tienaavat huonommin.


"Jokainen perhe on erilainen, mutta jokaisen äidin suhde lapseen on erityinen ja kaikessa erityisyydessään samanlainen"
Samassa ohjelmassa esiintynyt miestoimittaja taas veivasi saman virren eri säkeistöjä vastauksena kaikkiin kysymyksiin: jokainen perhe on erilainen, mutta jokaisen äidin suhde lapseen on erityinen. Tässä tullaan kehäpäätelmään, jossa äiti-lapsisuhteen erityisyydellä perustellaan se, että kaikkiin äiti-lapsisuhteisiin voitaisiin soveltaa samaa mallia, joka viime kädessä palautuu äidit kotiin-ajatukseen, jota sovellettaisiin silloinkin kun isällä - tai toisella vanhemmalla - olisi sekä työntäviä että vetäviä tekijöitä olla kotona: heikompi palkka ja oivallus, jossa lapsen kanssa oleminen saattaakin olla paljon merkitsevämpää ja rikkaampaa kuin työ, joka saattaa olla aika tylsää eikä siinä pääse toteuttamaan itseä.

Purkaisin myös kaiken mahdollisen mystiikan perheiden ympäriltä, aloittaen äitiydestä. Kun ymmärrämme sen, että jokainen perhe on erilainen, tästä seurauksena on se, että melkein jokainen kuuluu jonkinlaiseen perheeseen. Ja jos äitiydessä on jotain ihmeellistä, se on hedelmöittymisen ihme. Muuten äitiys on koko lailla arkinen asia, niin kuin vanhemmuuskin.

Kukaan ei voita mitään siinä, että korostetaan tämän varhaiskasvatustieteilijän tavoin sitä, että jos jokaisella vanhemmalla onkin lapseen erityinen suhde, niin äidin suhde se vasta erityisen erityinen onkin. Jos kerran äidin ja lapsen suhteen erityisyys ponnistaa jo imettämisestä, niin mitäs jos annettaisiin isälle äidinmaidolla täytetty tuttipullo? Mitäs jos nostettaisiin vanhemmuus kunniaan ja romutettaisiin isyys ja äitiys tai ainakin niihin liittyvät myyttiset ja piintyneet rooliodotukset?