Sain juuri viestin, että yläasteen äidinkielenopettajani Harri Virtanen on poissa. Harri oli koko kouluaikani innostavimpia opettajia, joka rohkaisi aina luovaan kirjoittamiseen niinkin muotoon sidotussa tekstityypissä kuin ainekirjoitus. Harri antoi uskoa siihen, että oman äänen etsintä ja yritykset muotoilla oma ajatus ovat aina arvokkaampia kuin kopiointi. Harri suhtautui oppilaisiinsa kuin täysjärkisiin ihmisiin, minkä johdosta Harrin tunneilla ei koskaan ollut huolta järjestyshäiriöistä: Harri oli itsessään niin lämmin persoona, joka teki opetuksestaan elävää tarinaa, ja rohkaisi kaikkia kirjoittamaan omat tarinansa, että tämä opetuksen henkilökohtainen puhuttelevuus tavoitti kaikkien oppilaiden sydämet, vaikkeivat nämä oppilaat olisikaan olleet mitään ruunebergejä.
Harri rohkaisi kielestä välittäviä antamalla äikänkokeissa lisätehtäviksi viro-suomi -käännöksiä. Harri oli eestinkeelen harrastaja jo silloin kuin tämä vaati rohkeutta. Vähintäänkin epämuodikasta se oli. Näin hän oli myös aktivismin ja oppositiohengen esikuva ja vähemmistöjen oikeuksien puolustaja hirmuvaltaa vastaan.
Ilman Harria olisi moni tarina jäänyt kirjoittamatta Aleksanterin moposta, naparetkistä ja mikä tärkeintä, en ehkä koskaan olisi oppinut rakastamaan luovaa kirjoittamista niinkuin teen nyt. Kouluikäisenä halusin uudeksi Huoviseksi tai Paasilinnaksi. Ei minusta sellaisia tullut, tuli Perukangas.
Lepää rauhassa, Harri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti