Asuttuani Norjassa ja aika ajoin palatessani sinne, olen havainnut häkellyttävän suuren kulttuurieron Norjan ja Suomen välillä: kun Norjassa on aktiivinen, vilkas ja artikuloitu julkisen keskustelun sfääri, Suomesta se puuttuu täysin. Kun Norjassa sanomalehtien kolumnistit ruokkivat julkista keskustelua, edustavat erilaisia mielipiteitä, ryhmiä ja tietysti itseään, meillä sen korvaa blogosfääri, josta tulee mieleen Matti-Esko Hytösen toiminta pitkään ennen "rohkeaa" pullistelupaljastusta: piilotellaan nimimerkkien takana, parhaimmillaankin oman nimen.
Edelläkerrottu tarkoittaa sitä, että ei blogosfääri ole yhteiskunnallista todellisuutta, vaan joko sen heijastumaa tai joissakin tapauksissa sen sytykettä. Meillä bloggareista oikeastaan vain Emilia Kukkalasta yritetään nostaa yleinen kommentaattori, mutta hänetkin tuodaan esiin bloggarina, ei yhteiskunnallisena ajattelijana.
Suomen ja Norjan mediavälitteinen todellisuus eroaa yhdessä oleellisessa piirteessä: kun Norjassa on lukuisia valtakunnallisia päivälehtiä, Suomessa on monopolihesari, joten luulisi sikälikin todellisuuden haltuunoton olevan meillä helpompaa. Mutta ei. Ei ole edes halua ja yritystä. Hesarin kolumnistit kirjoittelevat ihan mistä sattuvat ilman mitään sanomaa, lukuunottamatta Laura Salmea, joka yrittää olla naispuolinen risteytymä Jyrki Lehtolaa ja Erkki Perälää, jonkinlainen kroonisia hutilyöntejä tekevä omnipotentti, joka hänkään ei ota kantaa mihinkään paitsi yrittää esittää metaironisesti jotakin kvasi- ja pseudo-x-polven itseymmärryksen reflektaatiota.
Paikallisessa lehdessäni Uusimaassa on sentään muutama aktiivi, jotka yrittävät: yksi "kokoomusnuori" (joka ei sävystään päätellen ole koskaan päässyt siitä irti), yksi provinssipersu ja yksi elämäntehtäväkirjoittelija, joka palauttaa lähes kaiken EU:n saatanallisuuteen. Ei näistäkään tosin yhteiskunnallisiksi vaikuttajiksi ole, pikemminkin terapioivat itseään ja edustavat itseään. Suomessa kukaan ei ota kantaa yhtään mihinkään saati että herättelisi nukkuvia, pikemminkin keskustelukulttuurimme on niin lehdissä kuin blogeissakin ekshibiotionistista, narsistista tai ahdistunutta kilpamonologia.
Norjassa julkiseen keskusteluun osallistuu näkyvästi vähemmistöjen edustajia, ja jotkut tunnetut debatoijat edustavat itsensä lisäksi montaa ryhmää, usein montaa vähemmistöä samanaikaisesti. Esimerkiksi Amal Aden, joka sai tänään Norjan Amnestypalkinnon, on maahanmuuttaja, somali, nainen, muslimi ja lesboseksuaali.
Amal Adenin lisäksi sellaiset hahmot kuin Mohammed Usman Rana ja Sarah Azmez Rasmussen rikastavat koko Norjan yhteiskuntaa ja keskustelukulttuuria. He pakottavat kolumneillaan ja myös persoonillaan lukijoita kohtamaan omat käsityksenä norjalaisuudesta ja ihmisyydestä yleensäkin. Tätä toivoisi Suomeenkin: avointa yhteiskunnallista ilmapiiriä, joka rohkaisee osallistumaan, kirjoittamaan, puhumaan, lukemaan ja pitämään silmät auki. Silloinkin kun he kommentoivat toistensa aikaansaannoksia, heidän kommenttinsa aina herättävät keskustelua.
Ehkä tämän keskustelukulttuurin herättelyyn tarvitaan maahanmuuttajia, en tiedä. Tai sitten suomalainen kulttuuri latistaa, oli syynä sitten konsensus tai pelontunne, oli sen aiheuttajana sitten vieraaksi itsensä kokemisen pelko tai sus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti