Onneksi olkoon työmarkkinasovusta! Onnittelut kuulunevat etenkin työntekijäjärjestöille, jotka saivat ujutettua sopuun työntekijöiden oikeuden kolmeen koulutuspäivään vuodessa. Aivan ensin tosin pitää ratkaista, mitä on työpaikkakoulutus: mihin koulutetaan ja kuka hyötyy. Oman kokemukseni sekä muilta kuulemani perusteella ei ihan aina hyödy sen paremmin työntekijä kuin -antajakaan.
Toki minäkin mielelläni kouluttautuisin töissä. Miten sitten sosiologi parantaisi ammattitaitoaan? Sosiologin erityispätevyyshän on yleispätevä yhteiskuntakriittinen tutkimus. Jos esimerkiksi katsoisin, että ammattitaitoni ylläpitämiseksi ellei peräti kehittämiseksi olisi välttämätöntä tehdä väitöskirjaa, kolmen päivän tahdilla siihen taitaisi mennä semmoiset 250 vuotta, jos oletamme, että väitöskirjan tekeminen vaatisi vaikkapa puolipäiväistä panostusta viiden vuoden ajan. Työnantajani ei siitä tosin mitään hyötyisi. Eikä itse asiassa ainutkaan monistakymmenistä työnantajistani.
Mitä sitten on tarjolla? Entisessä työpaikassani tarjottiin mahdollisuus mennä laivaristeilylle. Voi olla, että siellä jotakin oppikin, en tiedä kun en käynyt. Mutta en näe, että on veronmaksajien asia kustantaa ryyppäjäisiä sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa en pääsääntöisesti muutenkaan vietä aikaani työajan ulkopuolella. En tahdo sanoa sitä, etteikö minulla olisi ollut hienoja ihmisiä kollegoina. Kyllä oli. Mutta he olivat joko perheellisiä tai osasivat käyttää aikansa tähdellisemminkin kuin olemalla joko osapuolina tai yleisönä humalaisten kollegoiden parisuhdehakuiselle tai parisuhteidenrikkomishakuiselle örveltämiselle.
Mitä kaikkea työpaikkakoulutus sitten voi olla? Aivan ensimmäiseksi mieleeni tulee isäni, joka työskenteli 24 vuotta Alkossa. Heitä koulutettiin jatkuvasti, ja osa siitä oli varmaan tähdellistäkin. Ainoa koulutus, josta on kuitenkaan riittänyt jälkipolville kerrottavaksi, oli päivän mittainen kurssi, jossa työntekijät saivat keksiä mainoslauseita oikeasti ja ei vielä olemassa oleville tuotteille. Viinoihin suuntautunut isäni kollega ei sitten sen paremmin keksinyt viiniä luonnehtia kuin että "viinikin on parempi kuin ei mitään". Tämä sopinee monen työpaikkakoulutuksen luonnehdinnaksi.
Sitten ajattelen opiskeluaikaisen työnantajani työpaikkakoulutuksia, joista aina jollain verukkeella onnistuin laistamaan. Niissä yrityksen toimitusjohtaja jakkupuvussa näytti, miten on mahdollista pyöräyttää moppia siten että ei tule jännetuppitulehdusta eikä hymy hyydy. Sitten heille onnistui itsensä myymään psykiatri Tony Dunderfelt, joka piti siivousyritykselle ihmissuhdeajokorttikoulutuksia. Voisi kuitenkin moni siivooja olla enemmän trukilla-ajokoulutuksen tarpeessa. Ja kyllä hymy hyytyy, kun näkee palkkakuitin.
Joillakin aloilla koulutus ei ole oikeus vaan virkaehtosopimukseen kirjattu velvollisuus, joka tapahtuu omalla ajalla, ja pahimmillaan se sisältää pakotettuna yleisönä altistumista kunnan viranhaltijoiden itsekehulle, heidän kissansa, lapsensa rippikuvien tai työntekijöiden riemuksi ostetun kahvinkeittimen ihailulle.
Joillakin aloilla koulutus on myös ihan oikeasti sekä virkistävää että hyödyllistä. Oman kokemukseni mukaan näin on etenkin kansalaisjärjestöissä: varmastikin antoisin työpaikkakoulutus, johon olen osallistunut, olivat vuotuiset työpajapäivät työskennellessäni Valtakunnallisessa työpajayhdistyksessä. Siellä verkostoiduttiin, vaihdettiin menetelmällistä osaamista ja virkistäydyttiinkin valomerkkiin asti.
Työntekijöiden virkistäytymisen merkitystä ei voi liioitella. On hyvä, jos työntekijöiden kulttuuri- ja/tai liikuntaharrastuksia tuetaan tai vaikka viininmaistelua, kuten eräässä kansainvälisessä organisaatiossa, jonka myös läheisesti tunnen. Siellä työntekijöistä moni oli jättänyt perheensä ja tarvitsi sosiaalista elämää.
En tietenkään vastusta työpaikkakoulutusta. Kannattaa kuitenkin katsoa, että koulutus on sellaista, että sekä työntekijät että työnantajat katsovat siitä hyötyvänsä, ja pidettäköön virkistys virkistyksenä. Oikeudesta ei myöskään pidä tehdä velvollisuutta, sillä jossakin tapauksessa koulutus voi turhauttaakin. Joskus voi olla parempi, että työntekijä ei yritäkään ottaa haltuunsa oman, välittömän työnkuvansa ulkopuolelta mitään laajempaa ymmärrystä, koska se voi vain lisätä hänen ymmärrystään siitä ettei hän voi vaikuttaa omaan asemaansa tai työnkuvaansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti