Pätkätyö muokkaa ihmisen psyykeä monellakin tavalla. Tästä voi lukea lisää klikkaamalla blogini asiasanahakua "pätkätyö", mutta aiemmin mainitun lisäksi, olen oppinut nyt, ollessani elämäni ensimmäisen toistaiseksi voimassa olevan (eli käytännössä vakinaistettavan) työsuhteeni koeajalla vielä uusia puolia itsestäni.
Koska työsuhteet ovat minulle taustastani johtuen rajallisia suureita, joilla on näkyvissä sekä alku että loppu, suhtaudun kaikkeen työhön tältä pohjalta. Ja koeajalla huomaan varovani virheiden tekemistä, suorastaan pelkääväni niitä. Koen olevani jatkuvassa näyteikkunassa ja kyttään itse omia virheitäni, jos kukaan muu ei sitä tee, riippumatta siitä, tuleeko niitä.
Ja jos sitä odottaa, niin ihan varmasti tulee.
Toinen ongelma liittyy suhteeseen työpaikkasosiaalisuuteen: koeajettavana sitä miettii, että kun aikaisemmin on alitajuisesti itsesuojelullisista syistä ottanut työpaikkasosiaalisuuteen aika minimalistisen otteen, pitänyt työn ja ihmiset erillään, niin koeajalla odottaa itseltään paljon myös uudehkon työpaikkansa sosiaalisessa ympäristössä. Jos ei sitä nyt mikään pöytäkoomikko tarvitsisi olla, niin kuitenkin hyvä ja hauska tyyppi sen lisäksi, että on pätevä.
Koeaikaa luonnehtii siis modaliteetti "pitää" tai "täytyä", silloinkin kun puhutaan itse työntekemisestä, jota tarkastelee työsuorituksena, jota itseltään vaatii. Paradoksaalista kyllä, määräaikaisessa työssä työhön voi suhtautua rennommalla otteella koska riippumatta omasta suoriutumisesta, se on slut.
Pätkätyöläisen onkin siis vaikea sopeutua ajatukseen työstä, joka olisi turvallinen, ja tämä ajatus on niin outo, että sitä pitää koetella ja problematisoida. Ehkä pätkätyö on tehnyt tehtävänsä pätkätyöläisen perusturvallisuuden tunteelle, tai ainakin oma identiteetti, jonka on oppinut rakentamaan paljolti työn ulkopuolella, tuleekin suurennuslasin alle: pitäisikö sitä nyt äkkiä omaksua jokin ammatti-identiteetti ja eetos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti