Jotkut jo lapsina antavat herkästi periksi liian vaikeiksi kokemissaan asioissa. "Emmä osaa":sta tulee ensin "emmä viitsi" ja sittemmin "emmä halua" ja lopulta "emmä tee".
Mitä varhaisemmin tähän luovuttamistaipumukseen puututaan, sitä parempi, ennen kuin luovuttamisesta tulee keskeyttämistä. Siinä vaiheessa kun luovuttajalapsesta on tullut sarjakeskeyttäjänuori, joka on jättänyt kaikki koulut, työkokeilut ja erilaiset tukitoimenpiteet sikseen ja lopulta tipahtaa kaikkien tukiverkostojen ulkopuolelle, sillä eivät nekään aivan rajattomiin kanna. Nuorisotakuu on ainakin periaatteellinen parannus, velvoittaen seuraamaan jokaisen aikuistumisprosessinsa kanssa takkuilijaa 18 vuodesta jopa 29 vuoteen, mutta entäs sitten kun nuori on lipsahtanut sen 29 vuoden iän yli ja ohi, jos hänelle on kehittynyt keskeyttäjän minäkuva eivätkä siivet kanna?
Luovuttamistaipumuksiin puututtaneen tehokkaimmin itsetuntoa tukemalla, antamalla myönteisiä onnistumisen elämyksiä tuetusti. Toinen asia, jonka opettaminen jo lapselle on tärkeää on se, että myös epämiellyttäviä ja epäkiinnostavia asioita on joskus pakko tehdä. Ei ihmislapsiin mitään kilpailuviettiä pidä istuttaa, mutta itsensä kanssa ajoittaisen kilvoittelun näkeminen luonnollisena asiana kyllä auttaa heitä elämässään eteenpäin. Haastavan ei tarvitse tarkoittaa mahdotonta, vaan - haastavaa, ja on tärkeä ymmärtää, että jos ei haasta koskaan itseään tai vallitsevia elämänolosuhteitaan, todennäköisesti myös välttyy monilta hienoiltakin kokemuksilta.
Olen viimeisiä ihmisiä käyttämään luuserin leimaa kenestäkään, mutta luovuttamisella on psykologisia ja kansantaloudellisia seurauksia. Varhaisella puuttumisella niistä ei tule psykiatrisia ja kansanterveydellisiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti