Suuren saksalaisen muusikon, kapellimestari Kurt Sanderlingin sunnuntaisesta kuolemasta päivää ennen 99-vuotispäivää kertova uutinen tavoitti minut tänä aamuna. Sanderling (1912-2011) on elävä todistus siitä, että rautaesirippua on ylitetty ennen ja jälkeen II maailmansodan, ennen ja jälkeen Berliinin muurin ja ennen ja jälkeen sen poistumisen.
Juutalaisten vanhempien lapseksi syntynyt Sanderling pakeni natsi-Saksasta Neuvostoliittoon v. -36, jossa hän johti rinnan Jevgeni Mravinskin kanssa Leningradin filharmonikkoja. Vuodesta -70, jolloin hän teki Britannian debyyttinsä, hän johti myös Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa.
Sanderlingin levytyksiä on ollut käsikaupassa heikohkosti saatavilla; erityismaininnan ansaitsevat hänen 70-luvun alussa Statskapelle Dresdenin kanssa tekemät Brahms-levytykset, joissa lämmin soundi yhdistyy eloisaan pulssiin.
Sanderling kävi kypsällä iällä Helsingissä kahdesti; -96 ja -98. Molemmissa konserteissa olin paikalla, ja ne kuuluvat elämäni ikimuistoisimpiin konserttielämyksiin. Sanderling todisti, että kapellimestarilla on väliä; hänen taikasauvastaan Finlandia-lato muuttui hetkeksi konserttitaloksi. Hänen ja HKO:n esittäminä Schubertin suuri C-duuri-sinfonia ja Brahmsin neljäs sinfonia olivat unohtumattomia kiireettömyydessään, rakkaudessaan musiikkiin. Ne soivat muistissani ikuisesti.
Brahmsin ja Schubertin tavoin, Sanderling on kuolematon. Ihminen ehtii kauas jos aloittaa nuorena tai lopettaa vanhana: Sanderling esiintyi 90-vuotiaaksi asti. Schubertin C-duurisinfoniasta hänen vanhempi mentorinsa Oscar Fried oli evästänyt nuorempaa kollegansa 30-luvulla, että teoksen esittäminen kannattaa aloittaa nuorena, sillä noin 50 ensimmäistä esitystä tulevat joka tapauksessa menemään päin peetä. No, päin peetä ei se mennyt Helsingissä. Kiitos Kurt; ruhe sanft!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti