Kun synnyin, isäni oli juuri romuttanut ensiautonsa, Austin A neljänkymmenen. Ja viimeisen. Siellä mummoni autotallissa se sitten sai pikkuhiljaa maastoutua jättimäiseksi hämähäkinpesäksi. Vielä 10 vuotta myöhemmin käsistään kätevä serkkuni leikitteli ajatuksella (11-vuotiaana!) kunnostaa auton. Autotallikin lopulta sortui, ja auto sai lopulta viimeisen levon Tattarisuolta mummoni kuoltua. Hautajaisia se ei kuitenkaan saanut enää 32 vuotta myöhässä.
Väitän, että suhtautuminen liikkumiseen: liikkumisen tapoihin ja tarpeisiin syntyy paljolti lapsuudenkodissa. Tämä muokkaa myös maantiedettä ja tapaa havainnoida ympäristöä. Autottoman liikkumissäde voi olla autollista pienempi, mutta hän hahmottaa yksityiskohdat tarkemmin. Pyörällä pääsee liikkumaan pienemmillä poluilla ja pysähtymään vapaammin, vaikka valokuvaamaan kukkia kuin autolla, puhumattakaan kävelijästä.
Toinen liikennekulttuuriin vaikuttava yksilöllinen seikka on se, onko sukulaisia tai mökkejä pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Meillä ei ollut. Jos olisi ollut auto, voi olla, että mahdollisuus liikkua olisi luonut liikkumistarpeen. Autollisena kynnys mökin hankkimiseen oman kodin etäispäätteeksi lienee matalampi. Olimme mekin mökillä, kerran. Vuokrasimme isäni työpaikan kautta hirsimökin Sotkamosta. Sinne pääsi junalla Kajaaniin, josta bussilla Sotkamoon.
Suhtautuminen liikenteeseen ja liikkumiseen muovaavat elämäntapaa kokonaisvaltaisesti. Uskon, että autoton tulee automaattisesti hankkineeksi harrastuksia, jotka eivät vaadi isojen varustesäkkien roudaamista, ja tämä ihan arvovapaasti sanottuna. Toki taustalla voi olla myös yleisiä sosiokulttuurisia seikkoja, kuten esimerkiksi se, että esimerkiksi työväenluokkaisella taustalla autoilu ja jääkiekko ovat molemmat todennäköisempiä kuin esimerkiksi yliopistollisella taustalla.
Toki myös systeemiin liittyvät tekijät, siis liikennemuotojen tarjonta vaikuttaa yksilöllisiin liikkumistottumuksiin. Tosin ei meitä estänyt autottomuus käymästä Linnaisista Kivistössä 70-luvun alun todellisuudessa, vaikka se edellyttikin aikamoista takapakkia: ensin piti ajaa yhdellä bussilla Etelä-Haagaan, jossa vaihdettiin toiseen bussiin. Uskon, että autottomana oppii oma-aloitteisemmaksi ja luovemmaksi: oppii tutkimaan erilaisia liikennemuotoja ja niiden yhdistelmiä, ja kävelykin on yksi liikennemuoto. Autolla liikkuvalla esimerkiksi Kannelmäki-Malminkartano-väli on ongelma, autottomalle ei.
Silloin hyvin harvoin kun perheeni tarvitsi kyyditystä ollessani lapsi, hätiin kutsuttiin äitini pikkuveli Rami. Tämä oli lähinnä silloin kun äitini oli liian sairas päästäkseen liikkumaan. Ja tämä tehtiin puhelinkioskista, sillä meillä ei ollut puhelinta. Aina me pääsimme sinne minne pitikin ja milloin pitikin.
18-vuotiaana tulin omakohtaisen valinnan eteen. Hankkisinko ajokortin kesätyörahoillani? Muutama lukiokaveri ajoi autolla, ja ymmärtääkseni he kaikki olivat saaneet sekä autonsa että ajokorttinsa vanhemmiltaan. Minulla tämä ei ollut optio, monestakaan syystä. Isäni ei osannut nähdä sellaista tarpeelliseksi, koska oli oppinut elämään 18 vuotta ilman autoa. Eikä kyllä olisi ollut varaakaan.
Samana kesänä pari ystäväni herätti minut puhelimella muutaman kerran keskellä yötä. He tarvitsivat kännikuskia. Auto saattoi olla vaikka Pikku Huopalahdessa, he Ruoholahdessa. Tajusin, että tähänkö minä sitä ajokorttia tarttisin. Sain hyvän syyn kieltäytyä.
Minulta oli sattumoisin mennyt juuri rikki riparilahjaksi saamani hieno tupladekki. Ei ollut millä kuunnella musiikkia. Kun hankin kesätienesteilläni erillishifit ajokortin sijaan, sain vastaisuudessakin hyvän syyn kieltäytyä nokturiaalisista ajeluista. Sen sijaan, että olisin laittanut itseni liikkeelle hevosvoimien vauhdittamana, kasettimusiikkiin rajoittunut musiikkiharrastukseni sai vauhtia. Naftan tankkaamisen asemesta kaivoin lp-levyt esiin naftaliinista ja laajensin musiikkini cd-levyihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti