Tilastokeskuksen artikkelissa, jonka on kirjoittanut Mikko Myrskylä, väitetään, että lapsettomat ovat onnellisempia kuin ne, joilla on lapsi tai lapsia. Kuitenkin enemmistö toivoo saavansa lapsia, ja luultavasti jok'aikuinen katsoo lapsen tekevän hänet onnelliseksi ja rikastavan hänen elämäänsä, joskin toki lapset myös väsyttävät, rasittavat ja muuten aiheuttavat harmaita hiuksia. Miten tämä ristiriita pitäisi tulkita?
Artikkelin mukaan lapsien ja onnellisuuden suhdetta pitää tarkastella globaalisti. Tämä herättää ajatuksia eroavista huoltosuhteista kehitysmaiden ja ns. kehittyneiden välillä; kehitysmaissa lapset hankitaan henkivakuutukseksi. Tosin siitä ei ole mitään viitteitä, että kehittyneissä maissa oltaisiin oikeasti sen onnellisempia; jos ollaan, senkin takana lienee pitkälti onnellisuusmuuri: ollaan opittu esittämään onnellista.
Toiseksi selittäväksi muuttujaksi esitetään ikää. Mitä nuorempana lapset ollaan saatu, sitä onnettomampia ollaan. Tuloksen takana taitaa olla nk. white trash -ilmiö, jossa lapsia ei hankita, vaan niitä saadaan tai niitä vain tulee. Tosin, ei minun lapsuuteni työväenluokkaisessa kodissa, jossa äiti oli 18 ja isä 20 nyt mitenkään onneton ollut.
Mitä vanhemmasta ikäluokasta on kyse, sitä onnettomammaksi ihmiset kokivat itsensä Myrskylän mukaan. Kyse on varmasti osittain siitä, että aikaisemmin lapsien tekemistä pidettiin itsestäänselvästi tavoiteltavana ja arvokkaana asiana, kun nuoremmilla sukupolvilla taas sanotaan korostuvan hedonistisen itsensä toteuttamisen ja omien tarpeiden olevan ensi sijaisia. Nämäkin piirteet ovat tietenkin nuorilla luonnollisia, ja on ennenaikaista ennustaa tämän luonnehtivan koko epookkia. Olisin aika varovainen väittämään aikaamme hedonistiseksi, ylipäätään tekemään mitään Zeitgeist-luonnehdintoja.
Ei siitä, että ihminen saa toteuttaa itseään ja että hän saa mahdollisimman paljon sitä mitä hän haluaa, voi johtaa onnellisuutta tai edes tyytyväisyyttä lopultakaan kaikkeen siihen mitä on saanut. Lopulta sitä voi huomata, että ei sitä alun alkaen olisikaan halunnut. Joskin sinkut saattavat olla perheellisempiä vapaampia ottamaan äkillisiä irtiottoja, missään ei ole sanottu, että heillä olisi sellaisiin edes varaa tai että he edes haluaisivat sellaista.
Olin minäkin mitä itsekeskeisin ja mukavuudenhaluisin nuori ihminen, jolle ajatus heräämisestä lapsen itkuun oli kauhistus. Kuitenkin oma lapsi on todella ollut rikkaus ja olen onnellinen pojastani. En kaipaa krapula-aamuja.
Ikä selittää lapsettomuuden ja onnellisuuden/onnettomuuden suhdetta ainakin kahdella tavalla. Ensiksi tulee mainittu White Trash-ilmiö, jossa ollaan nukuttu koulun ehkäisyvalistustunnit jos niitä ylipäätään on pidetty ja niille ollaan koskaan päästy. Toiseksikin, mitä vanhempana lapsen saa, sitä toivotumpi tämä todennäköisesti on, ja vastaavasti, sitä suurempi tragedia lapsettomuus on.
Lapset eivät siis tee onnettomaksi. Sen sijaan lapset voivat olla monimuotoisen inhimillisen onnettomuuden heijasteita; inhimillisten elämien, joissa eväät hallita omaa elämäänsä ovat jo alun alkaen kehnoilla kantimilla. Jos ihminen on syntynyt ulkopuoliseksi, apaattiseksi eikä usko voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä, hän voinee uskoa parhaimmillaankin olevansa onnellinen vain häilähtävinä hetkinä, jolloin hän unohtaa hetkeksi oman elämäntilanteensa rajoitukset. Joskus lapset voivat paradoksaalisesti lisätäkin elämänhallinnantunnetta: lapset on pakko joka tapauksessa hoitaa, ja lapset saattavat olla ainoa realiteetti joka pitää pystyssä. Moni lapsi syntyy vanhempiensa rikkonaisen elämän laastariksi, vaikka krapula-aamuina eivät laastarit auta vaan tarvitaan Buranaa.
Myrskylän artikkelin voi lukea klikkaamalla otsikkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti