Juostessa puhdistuu ruumiini: hikoilen pois kuonat, olivat sitten arkisesta työstä, ei-niin-arkisesta juhlinnasta tai yksityiselämän jätöksiä. Puhdistan juostessa myös mieleni: jos kaipaan elämäntilanteeseeni etäisyyttä tai johonkin kysymykseen ratkaisua, lähden juoksemaan. Juostessa en nimittäin pysty ajattelemaan mitään, mikä on läpianalyyttiselle ihmiselle vapauttavaa, hieno tunne! Juokseminen on yksi parhaimmista löytämistäni keinoista olla vapaalla minusta.
Sunnuntaisen petollisen kevyesti alkaneen mutta suhteellisen tuskaiseksi muuttuneen pääkaupunkijuoksun aikana minussa kypsyi päätös: tästä lähtien juoksen enää omaksi ilokseni: joko hyvässä seurassa tai yksinäni. En laita enää numerolappua rintaani, enkä anna kellon orjuuttaa itseäni. Ihmiset kärsivät suorituspaineista töissä, opiskellessa, miehinä, naisina, iseinä ja äiteinä. Olkoon edes elämänalue, joka olkoon kaikista suorituspaineista vapaa. Juostessa olen vapaa.
Olen ennenkin uhonnut suureen ääneen juoksemiseen liittyviä päätöksiä, joissa en ole pysynyt. V. -99 maratonin jälkeen lupasin juosta vähintään yhden maratonin vuodessa kunnes täytän 60. No, pian tuon uhouksen jälkeen ymmärsin, että en juokse ketään muuta varten kuin itseäni, eikä edes itselleni minun tarvitse luvata mitään. Mieluumminkin toivoa, ja hartaasti. Toivoa, että saisin vast'edeskin juoksemisesta nautintoa.
Avainsana juoksemisessani olkoon siis nautinto. Saan juostessani ainakin illuusion siitä, että juostessani selässäni on siivet. Tämä tunne on osittain riippumaton siitä, miten kovaa absoluuttisesti menen. Ja näin haluan asian myös pitää. En halua, että kello valehtelee, pudottaen minut maan pinnalle jos juoksu kuitenkin on tuntunut hyvältä. Kun vauhtini kuitenkin luonnollisista syistä pikku hiljaa absoluuttisesti laskee, ilman kelloa se ainakin tuntuu yhtä lennokkaalta kuin aiemminkin. Kello orjuuttaa, se ajaa takaa, saaden minut pakenemaan tai yllyttäen minut ajamaan takaa jotakin, ehkä haamuani?
Voi hyvin olla, että olen mukana pääkaupunkijuoksun lähtöviivalla taas ensi syksynä. Vannomatta paras. Ilmestyn ainoastaan jos opin vapaaksi, sulkemaan muut osallistujat havaintokokemukseni ulkopuolelle. Ja koska en tarvitse heitä, siis muita juoksijoita, ollakseni vapaa, pikemminkin päinvastoin, tämä on varsin epätodennäköistä. Tästä eteenpäin olkoon vain minä ja metsätie!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti