Kun vielä syntymäni tienoilla Suomi eli teollisesta tuotannosta, nyt suunnilleen kaksi kolmesta palkansaajasta saa elantonsa "palveluista". Vielä kun sitä palvelua saisi.
Sen verran toinen jalkani ponnistaa sieltä syntymäni aikaisesta teollisesta yhteiskunnasta, että ajatellessani palvelua, mieleeni tulevat sellaiset kokonaisvaltaiset ja asiantuntevat palvelut kuin vaikka erikoiskaupat, parturi-kampaajat ja niin edelleen. Joiltakin palveluilta odottaa asiantuntemusta, toisilta ystävällisyyttä, inhimillistä kokoa kohdata ihminen edes hymyllä. Ihan sama, oliko kyse sitten vaikeavammaisten kuljetuspalvelusta, aurinkoisesta siivouspalvelusta, aurinkoisesta asiakaspalvelusta tai herra ties mistä palveluksista. Palveluyhteiskunnassa palvelusta on tullut keräilyharvinaisuus.
Asiantuntemusta osaa arvostaa esimerkiksi sellaisessa paikassa kuin levyliike Fuga, jossa kerran tein eräänlaisen mystery shopping -kokeen, ja kysyin, oliko heillä Wilhelm Furtwänglerin Bayreuthissa 29.7.1951 levyttämää Beethovenin ysiä. No, Ansa Nummilehto astui unessakävijän varmuudella juuri oikeaan kohtaan juuri oikeaa hyllyä, jossa oli Beethoven, ja nosti ekalla yrittämällä esiin juuri oikean levyn. That is what I call palvelu. Samaa kokeiltuani Stockmannilla, paikalla päivystämään sattunut myyjäraukka sanoi, että tule huomenna kun meillä on tuo myymäläpäällikkö paikalla, hän ymmärtää klassisesta.
Olen tänään saanut jokseenkin yhtä surkeaa palvelua sekä riistokaupalliselta, kokonaisvaltaisia hyvinvointi- ja lifestylepalveluja tarjoavalta ylikansalliselta ketjulta - jonka palvelua olen valinnut käyttää kuin julkisen palvelun liike(nne)laitokselta - jonka palveluja en ole valinnut käyttää mutta eipä ole vaihtoehtoakaan - jossa ratikkakuljettaja äyskäisi että ne lastenrattaat voisi tuoda sisälle sieltä missä on välipala. Mä kun olen aina luullut, että välipalat ovat jotakin, jota voi syödä. Epäilenkin, että tältä palveluhenkilöltä oli jäänyt väliin välipala jos ateriakin. Jos kyseistä palveluhenkilöä kohtaan haluaa olla reilu, niin ei kai se ole hänen vikansa, että ne noin 30 kertaa kun olen matkustanut poikani kanssa raitiovaunussa, ainoat välipalat, joihin olen törmännyt, minä olen kantanut mukanani.
On tietenkin hyvä, että töiden arvonantoa yritetään nostaa nimeämällä siivoustyönjohtaja esimerkiksi palveluesimieheksi, joka jakaa hymypasseja ja että opettajille opetetaan oikeaa "asennetta". Oikea asenne ei vaan paljoa auta, jos vituttaa. Paras lääke, joka ihan takuuvarmasti takaisi, että palvelusta saa palvelua, olisi nostaa palkkoja ja ihan aikuisten oikeasti ja ihan aikuisten tasolle. Niin nämä elämässään korkeintaan välimatka-asemalle pysähtyneet etupäässä nuoret naiset - paitsi kuljettajat, jotka ovat etupäässä miehiä - voisivat jos eivät sentään kokea ammatillista eetosta niin ainakin he sentään jaksaisivat suhtautua elämäänsä ja maailmaan vähän positiivisemmin. Nyt kun kaikki on palvelua, se, että jostakin paikasta saa ihan oikeaa palvelua, voisi olla brändivaltti.
Kun vastaanottohenkilöt ja kassavirkailijat eivät enää vähään aikaan ole olleet ammatteja, ei niitä ainakaan ammatillisteta lätkäisemällä hymynaaman kuva työpaitaan. No, on tietysti hyvä, että asiakastapaamisessa hymy on näkyvillä edes jossain jos aurinkoisen asiakaspalvelijamme oikea naama on sitruunalla.
Ehkä myös kansalaiset joutaisi kouluttamaan aurinkoisesti asiakaspalveltaviksi. Sellaisiksi, jotka selvänäkijän kyvyllä osaavat käyttää itselleen uusia palveluita samalla unennäkijän erehtymättömyydellä kuin levyliike Fugan Ansa Nummilehto poimii Furtwänglerin laarista kuin kypsän marjan.
Kun Suomi putos puusta, tuli siitä jälkiteollinen yhteiskunta. Ei ei-musta kuitenkaan ole aina välttämättä valkoinen. Työvoimaansa polkumyyvä prole, joka ennen oli tuomittu jämähtämään liukuhihnan varteen on nyt tuomittu sen liukuhihnan vietäväksi. Hihna on saattanut vaihtua tehtaan liukuhihnasta kaupan kassahihnaksi mutta prole on edelleenkin se sama.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti