Kaupunkimetsillä ja muulla kaupunkiluonnolla on itseisarvo paikallisen biodiversiteetin takaajina. Niillä on kuitenkin myös välinearvo: ne opettavat kaupunkilaisille luontosuhdetta ja antavat luontokokemuksia. Minäkin olen Helsingin Keskuspuistossa tavannut esimerkiksi korpin, palokärjen ja ketun. Lisäksi kaupunkiluonto tarjoaa paikan arki- ja lähiliikuntaan, oli kyse sitten työmatkapyöräilystä, koiranulkoilutuksesta ja mahdollisuuden pienimuotoiseen lähiravinnon keräämisen: sienestykseen ja marjastukseen. Tämä mahdollisuus lähi- ja arkiliikuntaan vähentää liikenteen tarvetta: omalta ovelta voi lähteä hiihtämään, juoksemaan tai pyöräilemään Tahko Pihkalan hengessä. Heikoimmin liikkuvat ihmiset ovat tästä mahdollisuudesta kaikkein riippuvaisimpia: esimerkiksi Laakson alueen vanhuksille nurkalta alkava Keskuspuisto on ihmisarvoisen kaupunkielämän elinehto. Eikä se kotitarveluomuruokakaan ole mikään vähäpätöinen asia: itse olen elänyt pitkiäkin aikoja Keskuspuistosta ja Talin metsistä keräämilläni sienillä.
Äskettäin pidetyssä (13.4.) Helsingin Vihreiden seminaarissa tutkija Susanna Lehvävirta edusti välittävää kantaa, jossa päästään eroon itseisarvon ja välinearvon jaottelusta. Lehvävirta puhui kaupunkimetsistä ekosysteemipalveluina, jotka ovat tärkeitä kaupunki-ilman puhdistavina hiilinieluina, sade-ja tulvaveden imevinä kaupungin kosteuden säätelijöinä ja tietenkin myös asukkaiden virkistäjinä. Kaupunkiluonto on kaupunkilaisten palvelu, ja mitä enemmän kaupunkilaisia, sitä enemmän myös tarvetta virkistyskäyttöön soveltuville lähiviheralueille. Käyttö luonnollisesti myös kuluttaa, ja Lehvävirran mukaan onkin tärkeää jättää osa kaupunkimetsistä hoitamatta. Valikoiva hoitamattomuus on tärkeää paitsi biodiversiteetin ja sukkession kannalta, se myös suojaa metsiä liialliselta kulumiselta. Tätä ei kuitenkaan olla riittävästi ymmärretty Helsingin kaupungin metsien hoidossa, jossa on hallinnut aivan liiaksi talousmetsien hoidosta lähtevä traditio.
Kaupunkimetsät ovat demokraattisia: ne eivät erottele käyttäjiään tulotason mukaan. Siinä ne jatkavat englantilaista commons-perinnettä, jolla viitataan yhteisesti käytettyyn, jopa yhteisesti omistettuun maahan. Ne ovat commonseja myös käsitteen muissa merkityksissä: ne ovat ulkoilmaelämän paikkoja ja jopa demokraattisen osallistumisen laboratorioita: kaupunkimetsät tuovat näkyviksi kaupunkitilaan liittyvät intressit. Kaupunkimetsien maa on nimittäin arvokasta, nostaen lähialueiden asuntojen arvoa.
Kaupunkimetsistä ja –metsissä on käyty taisteluita, koska niitä Helsingin valtuustopuolueista ainakin kokoomus ja demarit pitävät tonttimaareservinä, josta sopii tarpeen tullen lohkoa, vedoten siihen että Helsinki olisi muka jotakin skutsia. Samat puolueet ovat myös järjestelmällisesti torpanneet kaikki aikeet perustaa kansallinen kaupunkipuisto, väittäen että kaupunkimaan kansallistaminen ei olisi kaupungin intresseissä. Kyllä se kuitenkin on. Kaupunkimetsien ja rantojen tulisi olla kansainvälinen imagotekijämme ja myyntivalttimme. Ne ovat yleistettyjä lähipuistoja: kaupunkimetsiin tullaan kauempaakin kuin naapurustosta. Kaupunkimetsät kuuluvat kaikille!
Kirjoittaja on kaupunkimetsäaktivisti, joka valmistelee kaupunkitutkimuksen väitöskirjaa kaupunkimetsien käytöstä ja niihin liittyvistä intresseistä ja konflikteista. Kirjoitus on julkaistu Outi Alanko-Kahiluodon blogikutsuissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti