Musiikkia ymmärtämättömän mielestä kapellimestari on käsittämätön otus, jonka huitominen on jokseenkin yhtä turhaa kuin lentokykyiseksi itseään luulevan ihmisen. No, ei ole.
En puutu tässä siihen, että eri kapellimestareiden käsissä yksi ja sama kappale voi olla lintu tai kala. Siitä olen kirjoittanut aiemmin esimerkiksi synttäripäiväni iltana, 7.3. päivätyssä bloggauksessani Beethovenin ysistä. Beethoven on kuitenkin joka tapauksessa niin suurta musiikkia, että se kestää useammankinlaisen kohtelun. Se ei siitä rikki mene, pikemminkin rikastuu. Pienempien säveltäjien kohdalla asia on toisin.
En ole aivan vakuuttunut englantilaisesta klassisesta musiikista, vaikka siitäkin löytyy helmiä. Yleensä se on vellovaa maisemamaalailua ilman laaksoa taikka kukkulaa mutta enemmän kuin kotitarpeiksi mahtipontista pumppausta, "nobilmente swaggeria". Tai Shakespearen sanoin: much ado about nothing.
Ehkä tunnetuin englantilainen säveltäjä (en laske Händeliä mukaan), sir Edward Elgar, joka tunnetaan etenkin sellokonsertostaan ja Enigma-muunnelmistaan, on laskenut käsistään myös kaksi sinfoniaa, ei yhdeksää, mikä näyttää olevan miltei suuren säveltäjän tunnusmerkki (kts.bloggaukseni 26.1. tältä vuodelta). Edes säveltäjä itse ei vanhoissa levytyksissään saa niihin mitään tolkkua. Luulin jo antaneeni niille viimeisen mahdollisuuden (kts.otsikon alta löytyvä miltei 2 vuotta vanha bloggaukseni), mutta erehdyin.
Onneksi. Käy nimittäin yhä harvemmin niin että löytäisin itselleni uutta musiikkia, jonka kärsisi kuunnella useammankin kuin yhden kerran. Osoittautui nimittäin, että sir Edwardille olikin varattuna vielä yhdeksäs elämä. Englantilainen kapellimestari, sir John Barbirolli saikin Elgarin ensimmäisen sinfonian kuulostamaan täysipätöiseltä musiikilta: verevältä ja jopa dramaattiselta. Elgarin 53-minuuttinen vellonta ei ole vain aalto, se muodostaa yhden ainoan suuren draaman kaaren glorious Johnin käsissä. Hienoa!
Säveltäjät toki itse ymmärtävät parhaiten, mitä he ovat musiikillaan ajatelleet tarkoittavansa, mutta aina he eivät muusikkoina itse kykene sitä ihanteellisesti toteuttamaan. Barbirollin käsissä Elgarin musiikki elää itsenäistä elämää, Elgarin omissa 20-luvun tallenteissa se ei edes synny.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti