Osmo Soininvaara on rehellinen mies tunnustaessaan: "minun ikäluokkani kannalta olisi oikein kiva, että me saisimme suurempaa eläkettä, jonka seuraavat ikäluokat maksaisivat. Mutta se olisi aivan kohtuutonta. Oma ikäluokkani ja sitä vanhemmat ikäluokat ovat maksaneet aivan liian pieniä eläkemaksuja verrattuna siihen, mitä sillä pitäisi kustantaa." (lähde: otsikon alta löytyvä Hesarin juttu)
Minulla on Osku Pajamäestä varsin fiksu ja miellyttävä käsitys. Hän on oman ikäpolveni virallinen demaritoivo, ollut jo 90-luvulta. Tämä onkin Oskun tragedia. Hän ottaa itsensä aivan liian vakavasti ja on tehnyt itsestään sukupolvensa marttyyrin, jonka tiellä Odenkin edustama sukupolvi on tulppana. Sittenkin kun he ovat kuluneet lopultakin loppuun työelämässä, heitä pitää vielä hoitaa. Oskun ja minun sukupolven isät ja äidit ovat siis riesanamme kunnes heidät saadaan hautaan. Kun Osmo peräänkuuluttaa sukupolvireiluutta, Oskun teemana on sukupolviviha. On ollut niin kauan kuin minä muistan. Kyllä minä Oskua ymmärrän.
Kun menin lukiosta ensimmäiseen työpaikkaani, minua rohkaistiin opiskelemaan ja odottamaan kärsivällisesti valmistumiseni jälkeen avautuvaa maailmaa. Siellä piti avautuman työnhakijan paratiisi kun suuret ikäluokat jäisivät eläkkeelle. Piti vain odottaa.
No, ei niiden lokoisten julkisten suojatyöpaikkojen maailmaa enää ollut. Minä ehdin saamaan niistä aavistuksen kunnes niiden hautaaminen alkoi keväällä 1991 laman myötä. Eikä lama lakkauta työpaikkoja, ihmiset sen tekevät. Eläkesäästämiseenkään en ole uskaltanut itseäni sitoa kun ei ole ollut varmuutta töistä. Pitäisikö minun olla katkera?
No ei. Katkeruus ei vie mihinkään. Ei minua kukaan ole pettänyt. Maailma vain on muuttunut. Ihmiset toimivat yleensä parhaan käytettävissä olevan tietonsa varassa, niin isämme ja äitimme aikoinaan ja niin mekin. Ei kannata myrkyttää oman mieltään, eikä marttyyrius oikein tahdo mennä kaupaksikaan ainakaan poliittisena tuotteena. Ei sillä, että kaipaisin tyhjää, pirskahtelevaa hypetystäkään. Jos marttyyriuden ottaa elämäntehtävänä, myrkyttää oman mielensä ja tuhoaa läheistensä itsekunnioituksen. Oman kokemukseni perusteella varoitan uhrimentaliteetista.
Nuorena aiempien sukupolvien arvot ja valinnat pitääkin kyseenalaistaa. Aikuinen ihminen ei kuitenkaan voi lopulta syyttää ja kiittää omasta osastaan kuin itseään. Me olemme kuin olemmekin oman elämämme subjekteja, liukastellessammekin, vaikka katukäytävät olisikin sitten kuinka huonosti hyvänsä hiekotettu. Katkeruus tekee nuoresta keski-ikäisen ja vie vanhukset hautaan ennen aikojaan. Oli meillä sitten taitettu tai taittamaton indeksi eläkkeissä, niin molemmissa tapauksissa meidän tulee karttaa katkaistua indeksiä sukupolvissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti