Kierrettyäni elämässäni aika monta kymmentä varsin erilaista työpaikkaa ja työsuhdetta, uskoisin oppineeni erilaisia malleja työpaikoista sosiaalisena ympäristönä. Seuraavaksi joitakin työpaikkasosiaalisuuden muotoja:
Tupperware-sosiaalisuus. Työpaikat mielletään oman sosiaalisen elämän keskuksina tai ainakin jatkeina. Ne ovat keskeisiä sosiaalisen vaihdon paikkoja, ja oman arvon näyttämisen ja arvonmuodostuksen areenoita. Eikä tämä välttämättä typisty silkaksi kielikuvaksi: niissä saattaa vaihtua myös tavaraa, jonka arvon voi mitata ihan konkreettisesti.
Työpaikoilla kiertää jos jonninmoista postimyyntikuvastoa, joilla vilpittömimmillään kerätään varoja lapsen luokkaretkeen. Joskus näitä tuote-esittelijöitä kutsutaan työpaikoillekin, ja toisinaan he kyllä saattavatkin myydä jotakin työn kannalta tähdellistä, kuten vaikka työsandaaleja. Tupperware-sosiaalisuuteen liittyy paradoksi: omia huonoja tuloja halutaan nostaa myymällä tuotteita, joita itsellä ei olisi varaa ostaa.
Aikarosvous Tupperware-kerhot ovat vain yksi tapa ryövätä aikaa työnantajalta. Erikoislaji aikarosvoista ovat kroonista poikamieheyttä tai -naiseutta sairastavat, jotka yhtäältä ylpeilevät omalla kranttuudellaan, toisaalla kuhertelevat ja kujertelevat kuin kiimaiset undulaatit tavattuaan sen. Ms. tai Mr. Bigin, tapaus n. 273. Olisi parempi, että nämä Luojan lahjat vastakkaiselle sukupuolelle pysyisivät sairastamassa rakkausrokulinsa kotona niin veisivät vain oman työpanoksensa. eivätkä syöpöttelisi toisen korista ravatessaan kihertelemässä Suuren Rakkauden Facebook-profiilikuvaa katsomassa tai katsottamassa. Okei, myönnetään, ei siitä niin montaa vuotta ole kun saatoin olla itsekin joskus pikkuruisen väsynyt kun katsoin miehuuteni kärsivän vääryyttä jollen nosta luuria kun kysytään baanalle. Onneksi enää ei tarvitse. Ei nimittäin jaksa enää.
Facebook-sosiaalisuus Joissakin töissä Facebook on ihan oikeasti yksi mahdollinen areena hoitaa työasioita. Näin voi olla ainakin kansalaisjärjestöissä. Joissakin töissä Facebook on myös ihan oikea areena sopia tai ainakin järjestellä sitä seuraavan päivän rakkausrokulia.
Mehiläiskuningattaret keräävät hovia ympärilleen. Bzz, bzz, surina vain käy kun nämä keräävät hunajata kuningattarelleen. Vielä pahempia kuitenkin vielä ovat kukkakärpäset, jotka luulevat itseään mehiläiskuningattariksi. Jos joku kollega erehtyy olemaan ihailematta heitä, tämä kollega on käyttökelvoton sekä kollegana että ihmisenä.
Perseenheiluttajiin kuuluu kaikki edelliset ryhmät yhdessä. Niille kaikille on yhteistä se, että työnantajan aikaa varastetaan ja kollega alistetaan omaksi puhelinvastaajaksi sillä aikaa kun itse heilutetaan persettä jossakin muualla kun parempi olisi diskossa persettä heiluttaa (ilmaisu lainattu Pelle Miljoonalta). Nämä perseenheiluttajat saavat minimimalisti-sosialistit tuntemaan olonsa työpaikan ilonpilaajiksi. He myös näyttävät erittäin huonoa esimerkkiä uusille työntekijöille siitä, miten työhön pitäisi suhtautua. Työmoraalille perseenheiluttajat ovat myrkynkeittäjiä.
Sosiaalisuuden välttäminen itsesuojelullisena toimenpiteenä Olen tehnyt jälkikäteisesti oman toimintani motiivit oikeuttavan analyysin, ja todennut valinneeni säännönmukaisesti melko minimalistisen linjan suhteessa työpaikkasosiaalisuuteen. Olen kyllä hankkinut töideni kautta sydänystäviä, mutta tyytynyt leikkimään heidän kanssa kotonani. Tai heidän. Tai ihan missä tahansa paitsi töissä, yhdellä merkittävällä poikkeuksella.
Olin v. 1990-91 töissä Helsingin yliopiston atk-keskuksessa, jolloin ystävystyin itseäni 35 vuotta vanhemman kollegan kanssa. Meitä yhdistivät rakkaus B-linjan musiikkiin ja juokseminen. Tapailen häntä vieläkin säännöllisen epäsäännöllisesti. Hänen tuntemisensa on rikastuttanut elämääni suuresti.
Ymmärrän, että jos on ollut samassa työpaikassa kauan, sitä keskeisemmäksi osaksi se on ehtinyt muodostua omaa elämää. Ja olisi suoranainen ihme, ellei ystävyyssuhteitakin ehtisi muodostua jos ollaan oltu samassa työpaikassa kymmeniäkin vuosia. Työt kuitenkin työnä, ja ystävät ystävinä. Työpaikat ovat Gesellschaft-tyyppisiä asiayhteisöjä, tuppervaarakerhot ja kaveripiirit kuuluvat Gemeinschaft-puolelle. Jossakin ihanteellisessa tapauksessa ne saattavat mennä yksi yhteen tai ainakin sivuta. Ja jossakin ihanteellisessä tapauksessa ystävien kesken työt tulevat tehdyiksi ikään kuin huomaamatta. Siitäkin minulla on kokemusta, ollessani taidegalleriassa töissä 90-luvun jälkipuoliskolla. Kovin monissa tapauksissa kuitenkin työt saattavat jäädä huomioimatta kun keskitytään kovin paljon kaikkeen muuhun kuin siksi miksi ollaan töissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti