Lapsuudenkotini oli vailla puhelinta ja pesukonetta. Molemmat tulivat minun ja äitini kaksihenkiseksi kutistuneeseen talouteen vasta täytettyäni 13, äitini vanhempien kuoltua. Kun äidinisäni kuoli kaksi ja puoli vuotta Saima-mamman jälkeen, perintö mahdollisti kotitalouteni koneistamisen.
Kun kotitaloudestani hajosi pesukone pääsiäisenä, ymmärsin sen, että tämän sukupolven selviö oli aikaisemman polven luksus. Ja vaikkei tekniikka ja elintaso ehkä tee avuttomaksi, niin ainakin se nostaa ihmisen tavoitetasoa. Kyllä, on mahdollista elää ilman pesukonetta ja ehkä jopa ilman puhelinta. Mutta hankalaa se on.
Äitini syntyi 7 kuukauden keskosena, jolla oli reikä sydämessä. Myöhemmin hänellä diagnosoitiin ainakin astma, endometrioosi, skolioosi, fibromyalgia, 90% sokeus oikeassa silmässä ja lopulta keuhkosyöpä. Varmaan muutakin oli mutta en muista.
Nyt tuntuu uskomattomalta, että heikko ja sairas äitini pesi ensin kolmen, sittemmin kahden ihmisen likapyykit, ja silitti lakanat kaupan päälle. Ja meillä erittäin runsaan viranomaisasioinnin: jonotukset sosiaalitoimistoon ja lääkärien ajanvarauksiin äitini hoisi syöttämällä kolikoita puhelinkioskissa, päälle vielä soittelut Kätilöopiston sairaalan syöpäosastolle, jossa hänen äitinsä vietti raskaan leijonanosan viimeisistä vuosistaan.
Todella syvä kumarrus äidilleni. Respektiä. Äidilleni, joka tulisi täyttäneeksi 23.päivä tätä kuuta 60 vuotta. Hän ei ole näkemässä, miten hänen pojanpoikansa leikkii, eikä sitä, kuinka onnellinen olen nyt. Minua harmittaa, että viimeinen puhelumme - joka oli ainoa kerta kun hän ei ollut sataprosenttisen skarppi, vahvassa lääkityksessä - katkesi kesken. Siksi kehotankin kaikkia tämän blogin lukijoita pitämään yhteyttä vanhempiinsa, sillä te olette heille tärkeintä mitä maailmassa on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti