Itävaltalaissäveltäjä Anton Bruckner (1824-1896), joka teki lähinnä sinfonioita ja uskonnollista messumusiikkia, on oma, aivan erityinen suosikkisäveltäjäni. Bruckner oli syvästi kristillistä uskoa tunnustava ja luontoa rakastava mies, ja koen hänen sinfoniansa oman luontorakkauteni ja holistisen ja metafyysisen joskin ateistisen maailmankatsomukseni soiviksi kuviksi. Tarkastelen alla Brucknerin sinfonioita ja niiden levytyksiä.
Brucknerin sinfonioiden esitystraditioihin liittyy monia paikallisia kultteja. Takashi Asahina Japanissa, Georg Tintner Uudessa Seelannissa, Sergiu Celibidache Münchenissa, puhumattakaan Günter Wandista Kölnissä ja Eugen Jochumista Dresdenissä. Moni muuten suurelle yleisölle varsin tuntemattomaksi jäänyt kapellimestari tunnetaan Bruckner-spesialistina, olkoonkin, että myös universaalit suurnimet, sellaiset kuin Karajan, Klemperer, Haitink, Barenboim ja Furtwängler ovat jättäneet pyyhkiytymättömät sormenjälkensä Bruckner-esitystraditioon ja diskografiaan.
Bruckner ei hyväksynyt kahta nuoruudenteostaan, myöhemmin tuplanollaksi ja nollaksi nimettyjä äpärälapsiaan sinfoniseen kaanoniinsa, vaikka upeaa musiikkia nekin ovat. Itse elän tyytyväisenä Vladimir Ashkenazyn Ondinelle nollanollasta tehdyn levytyksen ja Daniel Barenboimin "nollasta" tekemän DG-levytyksen kanssa.
Brucknerin sinfoniat ovat keskeneräiseksi jäänyttä yhdeksättä lukuunottamatta neliosaisia, sonaattimuotoisia. Niissä ensimmäinen osa on tyypillisesti tunnelmaltaan joko ylevöittävä tai mystinen johdanto. Hidas osa on toisena kaikissa muissa paitsi kahdessa viimeisessä sinfoniassa, ja nämä hitaat osat sisältävät ehkä vaikuttavinta koskaan sävellettyä sinfonista musiikkia. Scherzo-osat tavallisesti ovat mallia sotaisa scherzo - lyyrinen trio - scherzon kertaus. Niissä on huumoriakin kosolti, sellaista aika roisia Schweinsteigen-huumoria. Finaalit eivät yleensä ole Brucknerin parasta antia, paitsi vitosessa ja ysissä, jossa ei oikeastaan ole finaalia vaan säveltäjän elämän hiipumisen merkiksi hiipuva mahtava adagio.
Kokonaislevytyksiä Brucknerin sinfonioista on saatavilla lukuisia. Itse olen kuunnellut kannesta kanteen Karajanin 70-luvun paketin, molemmat Eugen Jochumit (60-luvulla Berliinin filharmonikkojen ja Bayerin radio-orkesterin kanssa tehdyn sekä 70-luvun Statskapelle Dresden-paketin), Bernard Haitinkit, Stanislaw Skrowaczewskit ja Günter Wandit. Kaikki ovat vallan erinomaisia, mutta Jochumin Dresden-paketin kanssa olen oppinut elämään jo opiskeluajoistani, jolloin uusin sen lp-levyinä aina vain uudestaan Myyrmäen kirjastosta. Se taisi olla yhdestä kolmivuotisjaksosta omassa hyllyssäni noin kahden vuoden ajan, ennen kuin ostin sen pois cd:inä Stockalta. Haitinkin paketti on järkevää ja hyvää perus-Bruckneria, Karajanin paketti on hieno mutta epätasainen. Nelonen ja kutonen ovat lähes käyttökelvottomia kun taas kolme viimeistä sinfoniaa ovat levykirjallisuuden klassikkoja. Wandin Bruckner alleviivaa säveltäjää Schubertia seuraavana klassikkona; hänen anttoninsa on valoisaa ja lyyristä. Skrowaczewskista olisin halunnut pitää enemmän, mutta se ei jättänyt minuun mainittavampia muistijälkiä. Barenboimin Berliinin paketin aion vielä joskus kuunnella ja ehkä hankkiakin, siitä ainakin ysi ja vitonen ovat hyvässä maineessa.
Brucknerin sinfonioista on lukuisia painoksia, joista tavallisimmat ovat Haasin ja Novakin editiot. Niiden erot ovat mielestäni hiuksenhienoja. Säveltäjän nk. alkuperäispartituurit ovat ehdottomasti aficionadolle välttämätöntä kuunneltavaa. Ne on levyttänyt kokonaan ainakin Eliahu Inbal erittäin laadukkaasti, ja ainakin nelossinfonia eroaa merkittävästi totutusta.
Ensimmäinen sinfonia on itseluottamusta puhkuva nuoruudenteos, vaikkakin säveltäjä olikin jo reilu nelikymppinen.Sinfonia on rytmiikaltaan vinkeän äkkiväärä, jotenkin joka suuntaan keikahteleva. Eugen Jochumin vanhempi levytys on ylittämätön, etenkin sen hidas osa on riipaisevan kaunis. Sinfonian ensimmäisen osan viimeiset kolmisen minuuttia ovat vaskisoitinten riemunjulistusta.
Toisesta sinfoniasta ylittämättömän esityksen tarjoaa yllättävä taho, sir Georg Solti, jonka kolmannen sinfonian levytys taas on brutaalina vältettävä. Soltin lähes tuikean tarkka epäsentimaalisuus tuottaa uskomattoman kauniita tuloksia. Soltin levytyksessä toisen sinfonian pulssi ei katkea missään vaiheessa, ja siltikin se on kaihoisan kaunis. Toinen sinfonia on aliarvostettu ja hyvin vähän soitettu, syyttä. Se enteilee kuudetta sinfoniaa, joka taas on lähes liian kaunista musiikkia.
Kolmas sinfonia alkaa hiipien, ja mitä kevyemmin sen alun jousisoinnin saa kellumaan, sitä parempi. Eugen Jochumin myöhäisin Dresden-levytys toteuttaa tämän parhaiten. Myös ne otteet, mitä olen kuullut Hans Knappertsbuschin levytyksestä, antavat ymmärtää, että myös hyvin epäsentimaalinen ja joutuisa otekin voi viedä tämän teoksen ytimeen. Kolmosessa on yksi parhaita Brucknerin Scherzo-osia, mutta kokonaisuutena kolmonen on minulle vierain Brucknerin sinfonioista.
Oma ensituttavuuteni Bruckneriin oli Töölön kirjastosta lainaamani Otto Klempererin levytys neljännestä eli "Romanttisesta" sinfoniasta. Klemperer on edelleen teoksesta ylittämätön tulkki, hänen suoraviivainen tyylinsä pitää teoksen rakenteen oikeastaan ainoana koossa. Eugen Jochumin molemmat levytykset ovat myös hienoja. Ehdottomasti kuulemisen arvoinen on myös Eliahu Inbalin "alkuperäislevytys", jossa etenkin hitaan osan loppu tuntuu kuin valuvan tulivuoren kraateriin. Furtwänglerin Kairossa tekemässä live-levytyksessä musiikki katkeaa ja katoaa välillä kokonaan. Ehdottoman jännittävää ja vangitsevaa.
Levyttämisestä kieltäytyneen romanialaisen zenbuddhisti Celibidachen tulkintoja julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen, ja paljon niitä oli odotettu ja hehkutettu. Hesarin Jukka Isopuro nosti ne koko äänilevyhistorian suurimmiksi äänitteiksi, minkä ansiosta nuhtelin häntä kerran kohtuuttomien odotuksien nostattamisesta. Joka tapauksessa niistä kannattaa kuulla ainakin nelonen, kutonen ja kasi, vaikka nelosessa intensiteetti välillä hädin tuskin riittää kantamaan teoksen hereillä. Hämmästyttävän upeita ne ovat kuitenkin, elämää suurempia kokemuksia, ja teknisesti aivan hämmästyttäviä ollakseen livelevytyksiä.
Vitonen on omituinen teos. Satuin kerran Oopperataloon konserttiin, jossa mies kerran päätti päättää päivänsä aikomalla kuolemanhyppyä kesken ensimmäisen osan. Hämmästyttävää kyllä, kuin yhteisestä sopimuksesta neljä lähellä istunutta miestä kantoi miespolon suorin jaloin ulos. Brucknerin sinfonioista viides on rakenteeltaan ehdottomasti mielenkiintoisin, siinä finaalissa aikaisimpien osien teemat ensin kerrataan alussa, ja teos oikeastaan loppuu ennen kuin se edes alkaa, kerättyään ensin vauhtia yhteen musiikkihistorian mahtavimmista loppunousuista viimeiset noin kolmisen minuuttia. Jascha Horensteinin livelevytys vuodelta 1971 on aivan omassa luokassaan intensiteetissään; lähimmäs tulee Furtwänglerin sota-aikainen liveversio. Aivan ihanteellista studiolevytystä tästä teoksesta en ole kuullut.
Kuudetta sinfoniaa kuunnellen yritin päästä yli ensirakkaudestani. Sen hitaassa osassa on aivan taivaallinen oboesoolo, ja Otto Klempererin levytyksessä Sidney Sutcliffen oboe itki samassa tahdissa kuin minä. Klempererin epäsentimentaalisessa tyylissä teoksen järkyttävyys pääsee kaikkein eniten oikeuksiinsa. Aivan toisenlaisen kokemuksen tarjoaa Celibidache, jossa hidas osa kestää 22 minuuttia Klempererin 14.42 minuuttia vastaan. Celibidachella etenkin vasket julistavat kuin taivaalliselle tuomiolle, tuomiopasuunoita kuulemaan menevä pystypäinen syntinen. Myös Christoph von Dohnanyin Clevelandissa tekemä levytys on upea, ennen kaikkea upeasti soitettu. Tässäkin teoksessa pitää välttää sir Georg Soltin levytystä.
Seitsemäs sinfonia lienee mestarin melodisin ja kaikkein lähestyttävin teos. Sen kanssa taas toivotin ensirakkauteni tervetulleeksi. Voin suositella siitä esimerkiksi Eugen Jochumia, Herbert von Karajania, Dohnanyitä tai Haitinkia. Dohnanyin levytys on ehkä upeimmin soitettu, Jochum riipaisevin ja Karajan ehkä kokonaisuutena paras. Seiska on varsin valoisa teos, ja sen toinen, hidas osa yksi sinfoniakirjallisuuden kauneimmista.
Kahdeksas on taas koko sinfoniakirjallisuuden suurimmista järkäleistä ja minulle hieman problemaattinen. Aivan omassa kastissaan on Celibidache, mitä tulee kestoon: hänellä teokseen menee tunti neljäkymmentäkolme minuuttia kun useimmat "kamelinajajat" (käyttääkseni Sergiun oma termiä) hurjastelevat sen johonkin tunti viidentoista ja tunti 25 välille. Celibidachen levytys on kuitenkin suurensuuri kokemus. Erinomainen digitaalinen peruslevytys siitä on Carlo Maria Giulini, ja vanhempi peruslevytys Karajanin vuoden 1957 versio, jossa on hämmästyttävän hyvä äänitys. Hans Knappertsbuschin versio lienee jännittävin kuulemani, vaikka sen suhteellisen ohuehko äänitys voikin vaatia joiltakin suvaitsevaisuutta.
Yhdeksännestä sinfoniasta on tarjolla vaikka kuinka paljon upeita levytyksiä. Furtwänglerin livelevytys 40-luvulta on intensiteetissään aivan kärventävä. Klempererin rauhallinen strukturalismi tuo teoksesta esille kaiken. Horensteinin livelevytyksessä yhdistyvät molempien parhaat puolet ihanteellisella tavalla. Karajanin 70-luvun levytys on ehkä kuitenkin ihannelevytys, nimenomaan taltiointina.
Kun tartuin Töölön kirjastossa vähän yli 20 vuotta sitten Bernard Haitinkin levytykseen Brucknerin 7.sinfoniasta, loppuelämäni mittainen matka alkoi. Brucknerin musiikki on minun sieluni soiva toteutus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti