Kun treenasin maratonille 90-luvulla, en omistanut mukana kannettavia musiikkilaitteita. En edelleenkään lopulta tarvitsisi niitä, sillä kannan jatkuvasti mukana ehtymätöntä sisäistä jukeboksia. Kuitenkin yhdistän nämä ajat tiettyihin musiikkikappaleisiin, jotka muodostavat kuntoilullisen soundträkkini.
Kaikkein intensiivisin juoksuaikani oli se vuosi, jolloin asuin Munkkivuoren Ulvilantie kaks'ysissä. Pahimpina viikkoina saatoin tuolloin ahmaista 200 kilometriä. Tuolloin kutsuin joskus ystäväni S:n kylään ja sen jälkeen lenkkisaunaan. Meillä oli tapana puhkua itsemme mentaalisesti maantiekiitäjiksi kuuntelemalla Sielun Veljien kappaletta Emil Zatopek. Videohölkkää! Sitten tuolloin kuuntelin paljon Gustav Mahlerin musiikkia, ja Mahlerin seiska ja ysi ovat noista ajoista tuoneet mieleeni juoksemisen, Mahlerin ysi erityisesti tuolloin auringonlaskun ylitse ulottuvan Vihdintien ylämäen. Oikea versio tästä teoksesta on Bruno Walterin Columbia-levytys. Seiskasta olen edelleenkin matkalla etsimässä ideaaliversiota, mutta tuolloin vihkiydyin ensimmäisen kerran nettikaupanteon salaisuuksiin, ja sain pakkomielteen Riccardo Chaillyn levytyksestä, jota en edelleenkään ole kuullut.
Myöhemmin olen juostessani käyttänyt musiikkia ajoittain. Oslon-vuosinani Gotan Projectin levy Lunatico siivitti minua puskiessani Uelandsgataa ja siitä vielä vasemmalle Colletsgataa kohti St. Hanshaugenia. Viime kesästä, jolloin lainasin ystävältäni laajan Herbert von Karajan-paketin, liitän hänen Beethovenin vitosensa - sen ty-dy-dy-dyy -biisin, kyllähän te tiedätte - erityisesti Humlan takimmaisen ns. Holkenin lenkin maisemiin.
Jos kuitenkin ihan rehellisiä ollaan, niin metsässä juostessani kuulen mieluiten luonnonääniä, koska juokseminen on minulle tapa kokea ykseyttä luonnon ja kaikkeuden kanssa. Kuntosalilla en kuitenkaan voi valita, kenen musiikin kanssa voin viettää kaikkeuteni, valitettavasti. Parasta olisi kun voisi valita soittavansa hiljaisuutta. Toisin kuin metsässä, tämä ei kuitenkaan kuntosaleilla onnistu. Valitettavasti.
Varusmiesaikana kannoin omat musiikkini mukaan kaseteilla, koska oletin tämän auttavan itseni pysymisessä ihmisenä. Kerran otin Mäkiluodon kuntosalille mukaan kasetille kopioimiani Fritz Kreislerin äänitteitä yksinäiseksi olettamani penkkipunnerrusharjoitteeseen seurakseni ja ylevöittäjäkseni. No, pian en ollut yksin kaikkine neljinekymmenine kiloinen, rauta, minä ja Kreisler. Paikalle tullut yliluutnantti Charles Bronson kysäisi ystävällisen viattomasti, mitä oikein kuuntelin. Nimi ei soittanut hänelle kelloja, mutta hän kuitenkin hyväksyi minut, mistä osoituksena oli se, että hän pyysi minua varmistamaan kun hän aloitti oman penkkiharjoittelunsa maksimipainoilla miinus noin ehkä 40 kilogrammaa. Se ei onneksi ollut enempää kuin ehkä jotakin 120-130 kiloa, sillä sen enempää painoja ei sieltä löytynyt.
Treenauksen lisäksi on myös tärkeää valita oikea treenaukseenmenemismusiikki oikean tulokulman ja vireystilan saavuttamiseksi. Salille mennessäni se on ollut viime kesästä alkaen Robert Schumannin Overtüre, Scherzo und Finale, Herbert von Karajanin esityksenä.
Jos saisin vapaasti valita bodausmusiikkini, se löytyisi Rameaun tai Händelin barokkiajan balettituotannoista. Se kuvaa liikkeen ylevää, keveää iloa. Sitä samaa iloa en aivan onnistu tavoittamaan kun kuntosalillani on kytketty ääni pois musiikkitelevisiokanavasta kun samanaikaisesti soittavat radiota. Tiedän siitä, että musiikki on otettu kuvasta pois kun kappaleiden välissä, esimerkiksi silloin kun tulee mainoksia, sama mättö jatkuu. Tai toistuu. Tai vaihtuu.
Näin vieraannuttavaan kytkökseen ehdollistuvasta ihmisestä tulee epätoivoinen. Ymmärrän edesmennyttä musiikkitoimittaja Seppo Heikinheimoa oikein hyvin, kun hän mainitsi yhdeksi syyksi oman käden kautta lähtemiseen sen, ettei hän enää voinut käydä rakastamansa pesäpallopelin otteluissa ilman joka puolelle tunkevaa melusaastaa. Epätoivoisena sitä yrittää löytää ilonaiheita vähästä niin että alkaa jo pitää Lady Gagaa kultahippuina hiekan seassa. Mutta ei se ollutkaan. Se oli Rihanna. Tai joku muu Johanna. Jos ihminen ilahtuu väärintunnistetusta Lady Gagasta, tämä kuvastaa sekä kulttuurimme että yksittäisen ihmisen alennustilaa. Pieni alennustila kulttuurille, suuri romahdus ihmiselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti