En ole ollut mikään erityinen Herbert von Karajan-fani. Karajan (1908-1989) on ylivoimaisesti ketään muuta kapellimestaria enemmän levyttänyt ja levyjä myynyt itävaltalainen kapellimestari, joka on monille alaa hieman vähemmän tunteville klassisen musiikin ruumiillistuma ja samalla laadun tae. No, onneksi ei vallan huonon laadun.
Karajanin soundi on hehkuva romanttinen, ison orkesterin soundi. Sellainen soveltuu erityisen hyvin romanttiseen musiikkiin, kuten Bruckneriin, Brahmsiin tai Wagneriin, mutta hänellä oli käsittämättömän laaja ohjelmisto. Tosin hänen Haydninsa, Sibeliuksensa, Ravelinsa ja Bachinsakin kuulostaa kaikki samalta. Karajanilta. Vanhemmittaan Karajanin levytykset alkoivat kuulostamaan joskus vähän mössöiseltä orkesterimatolta, joissa ei oikein tahdo erottaa yksittäisiä soittimia. Joskin kaikki Karajanin sadoista levyistä ei ymmärrettävistä syistä olekaan yhtä inspiroitunutta työtä, tasalaatuista se on, hyvässä ja pahassa.
Minun on oltava Karajania kohtaan rehellinen. Tunnustan, että suurin syy Karajanin vierastamiseen on ollut haluni olla erilainen nuori, josta on isompana tullut mies, joka luulee kävelevänsä omia polkujaan. Karajanin versiot ovat olleet useimmiten se virallinen näkemys, usein esimerkiksi siksi että ne hänen versionsa ovat olleet ensimmäisenä saatavilla. Joskus jopa ainoina. Ja minä kun olen halunnut löytää oman tieni, ja usein se on tarkoittanut umpihankihiihtoa silloinkin kun tarjolla olisi ollut hyvin kynnetty latu.
Mitä suurempaa musiikki on, sitä useammanlaisia käsittelyjä se kestää. Beethoven, Brahms, Mozart, Bruckner ja Sibelius eivät mene rikki pahoinpitelemälläkään. Sen sijaan vähän vähäpätöisempi musiikki tarvitsee esityksen, joka tekee siitä suurempaa kuin se oikeastaan onkaan. Tämä osoittautui todeksi jo Edward Elgarin kohdalla, jolle olin antanut jo useamman mahdollisuuden, mutta jolle vasta John Barbirolli antoi elämän (tästä enemmän otsikkoa klikkaamalla).
Nyt näin kävi Tsaikovskille. Ihminen, joka saa yhä harvemmin kokea löytämisen riemua umpitutuksi luulemassaan kantaohjelmistossa, ei oikein voi muuta kuin yrittää antaa useampia mahdollisuuksia musiikille.
Lainasin Oslossa asuessani jo kanonisoidun aseman saaneen Oslon filharmonikoiden kokonaislevytyksen Tsaikkarin sinfonioista. Tsaikovskin 6 sinfoniasta numerot 4-6 ovat jo ansiosta paikkansa lunastaneet. Vasta nyt myös numerot 1-3 saivat elämän, Karajanilta. Nyt ne ovat täysipätöistä, täyteläistä, verevää sinfonista musiikkia ilman turhaa slavistisoimista.
Toki Oslon orkesteri lienee Pohjoismaiden ehkä paras orkesteri, mutta se on Lada jos Berliinin filharmonikot on Mersu. Ja Tsaikovski viihtyy Mersun takapenkillä Ladaa paljon paremmin, vaikka Ladallakin pääsee. Ja Mersu puolustaa paikkaansa myös Volgakyytiin verrattuna, jota tarjoavat Jevgeni Mravinski ja Leningradin filharmonikot, siis myös niissä kolmessa viimeisessä sinfoniassa. Ne kolme, Tsaikovskin sinfonioista eniten - ansiosta - soitettua nekin kuulostavat karajanisoituina nimittäin ihan oikealta musiikilta. Paras tapa osoittaa musiikille sen ansaitsemaa arvostusta on nimittäin soittaa sitä kuin täysipätöistä sinfoniamusiikkia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti