200 vuotta sitten syntynyt Franz Liszt (1811-1886) on ehkä kaikkien aikojen pianisti. Kuten monet säveltäjät, hän esiintyi lähinnä henkensä pitimiksi. Näinhän teki myöhempinä aikoina muun muassa myös Sergei Rahmaninov, myös yksi kaikkien aikojen pianisteista.
Valitettavasti äänilevy keksittiin liian myöhään, ja parhaat aavistukset siitä, miltä Lisztin soitto on saattanut kuulostaa, voimme nykyään kuulla hänen lukuisten piano-oppilaidensa levytyksistä. Heistä paras lienee ollut Emil von Sauer, jonka helmeilevä soitto kimmeltää rahisevan äänitystekniikankin takaa.
Moni muusikko-säveltäjä kuitenkin on jäänyt musiikin historiaan ennen kaikkea muusikkoina, jotka luulivat olevansa säveltäjiä. Liszt toki tunsi ensisijaisen instrumenttinsa – pianon – ja osasi ulosmitata siitä ulos ainakin teknisessä mielessä kaiken. Lisztin musiikissa ei kuitenkaan ole teknisen briljeerauksen alla oikeastaan mitään.
Lisztin soitosta on sanottu, että hän oli muutakin kuin virtuoosi. Oli miten oli, ainakin hän oli aikansa rocktähti, joka heitteli sikarintumppejaan kirkuville naiskuulijoille. Niitä on säilötty Liszt-museoon, siis ei naisia vaan sikareita. Olen käynyt itse tarkistamassa.
Jotta Lisztin tuotannolle voisi tehdä oikeutta, on oltava suvereeni muusikko, ei ainoastaan pianisti. Parhaiten Lisztia tuntemistani pianisteista ovat soittaneet mainittu von Sauer, Simon Barere, Claudio Arrau, Emil Gilels sekä Artur Rubinstein. Barere (1896-1951), joka kuoli esiintymislavalle, oli teknisesti huikea virtuoosi, ilman mautonta itsetehostusta a la Horowitz. Bareren Gnomenreigen saattaa olla levytetyn pianohistorian huikein virtuoosipurkaus; kuitenkin hänen Petrarca-sonettinsa no 104 on poeetillinen. Niin on myöskin Dinu Lipatin (1917-1950), jonka ainoa säilynyt Liszt-näyte se on. Arrau (1903-1991) taas oli aristokraattinen koloristi, jonka soitossa painottuvat musiikin sointivärit silloinkin kun siinä ei niitä ole. Arrau saa rasittavan toisteiset unkarilaiset rapsodiatkin kuulostamaan yleviltä. Emil Gilels (1916-1985) saa ainoana h-mollisonaatin risuaidan selvitetyksi. Rubinstein (1887-1982) taas oli ensisijaisesti muusikko, vasta toissijaisesti pianisti. Hänen soittamassaan 1.pianokonsertossa paistaa musiikin ilo; piirre, joka on yleensä Lisztin musiikista kaukana.
Lisztin epämusiikin esittämiseksi tulee siis olla paitsi pianisti, mutta ennen kaikkea muusikko. Ai että miten niin epämusiikkia? Suosittelen kuuntelemaan epämusiikista yhden edustavimmista näytteistä, Mefisto-valssin. Se on onaniaa musiikin asemesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti