Suhteeni sosialidemokratiaan ei ole mitenkään erityisen lämmin, valitettavasti. Tämä johtuu siitä, että kokemukseni parista keskeisestä pitkäaikaisimman kotikaupunkini sikäläisestä voimahahmosta eivät ole kovin rohkaisevia. Tähän saakka olen pitänyt demareita perinnekerhona, jotka keskittyvät puolustamaan niitä historiallisia saavutuksia, jotka he ovat omineet nimiinsä ja joissa puolustetaan niiden ihmisryhmien saavutettuja etuja, jotka kuuluvat johonkin sellaiseen korporaatioon, jonka kanssa he omien sanojensa mukaan ovat yhteiskuntaa rakentaneet yhdessä sopien.
Nyt kuitenkin demareilla on tuhannen taalan paikka. Kevään eduskuntavaaleista alkoi sellainen jälkiteollinen perus- ja jälki-Suomi, jossa tärkein kysymys ei enää olekaan yhteiskuntamallin päivittäminen vastaamaan jälkiteollista palveluntuotantoa. Tärkeämmäksi on nimittäin noussut yhteiskunnan päivittäminen postmodernin arvontuoton mukaiseksi, eli uudelleen nousseiden luokkaerojen kasvun pysäyttäminen ja mieluiten kääntäminen, siis mahdollisuuksien tasa-arvon uudelleen keksiminen.
Mikä sitten erottaa nykytilanteen 1900-luvun alun Suomesta? Se, että nyt ihmisarvo ja tasa-arvo joudutaan keksimään uudestaan. Kyse ei ole vain pääomanomistajien ja työvoiman tai miesten ja naisten välisestä mahdollisuuksien epätasapainosta. Koko ihmiskäsityksemme pitää päivittää, ja sen mukana myös käsitys suomalaisuudesta.
Jonkun tai joidenkin on puolustettava ympäristöä, työttömiä, maahanmuuttajia, yksinhuoltajia ja vammaisia. Demareilla on käsissään ratkaisun avaimet. Jos demarit keksivät vielä samassa yhteydessä päivittää tupon 2010-luvulle ja vielä sen, miten kaiken tämän voi tehdä ekologisesti kestävällä tavalla, tunnustan kernaasti olleeni väärässä. Siinä tapauksessa minun olisi tultava kaapista ulos, ja tunnustauduttava vähintäänkin salademariksi. Vailla vahingoniloa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti