Olen asunut elämässäni yli kahdessakymmenessä osoitteessa, jotka ovat sijoittuneet kahteen maahan ja kolmeen kaupunkiin. Lyhyitä tai lyhyempiä työsuhteita minulla lienee ollut ainakin viitisenkymmentä yli 20 työnantajalla.
En näe mitään syytä tietää tai edes arvella, missä olen ja mitä teen vaikka viiden vuoden kuluttua. Tai edes vuoden. Toki nykyisessä elämässäni on eräitä kauniita juttuja, joiden soisin siellä pysyvän jatkossakin, tämänhetkisen parhaimman käytettävissä olevan käsityskykyni mukaan niin kauan kuin minulla on matkaa edessäpäin. Toivottavasti sitä on vielä aika paljon, ja toivottavasti siihen kuuluu elämyksiä ja siinä on edes paikoin jotain mieltä. Tai pikemminkin: että itse koen olevan siinä jotakin mieltä.
Perspektiivihäiriön takia taidan olla pikkaisen jäävi sanomaan siitä paljoa mitään, olenko matkallani yleisesti ottaen viisastunut. Ei sitä voi mitenkään laskea. Jälkiviisautta on ainakin kertynyt, ja varmastikin olen useimmista kokemuksistani kerännyt mukaani ainakin muistoja, joistakin elämyksiä ja oppiakin. Tautologiankin uhalla, jos jostakin sitä oppia voi saada, niin opiskelemisesta.
Olen maisterintutkinnon saatuani yritellyt aloittaa jatko-opiskeluja milloin kulutustutkimuksessa ja EU:n kulttuuripolitiikassa. Viimeisin yritykseni on ollut kaupunkitutkimusta. Pidän opiskelemisesta ja tutkimisesta, ja töitä tehdessänikin lähestymistapani on aina tutkijan ja ikuisen opiskelijan, elämän opiskelijan. Tutkiminen ja opiskeleminen on minulle kokonaisvaltainen elämäntapa, asenne, jonka upotan kaikkiin harrastuksiini, oli kyse sitten musiikista, urheilusta tai vaikka sienistä. Tutkimus, joka on opiskelemisen erikoislaji, on itsessään kiinnostavaa ja palkitsevaa.
Harrastukset tukevat tutkimusta, ja päinvastoin: harrastukset antavat substanssituntemusta ja tietenkin lisäävät tutkimisen motivaatiota, ja tutkiminen taas syventää ja moniulotteistaa suhdetta harrastukseen, antaa suhteellisuudentajua siihen, miten oma harrastus suhtautuu muunlaisiin inhimillisen elämän aktiviteetteihin. Sosiologiassa tämä kokonaisvaltaisuus - on oikeastaan sisäänrakennettuna, siinä määrin että pahansuovat sanovat sitä essiivitieteeeksi.
Väitöskirja ei jälkikäteisesti tee tähänastisesta tiedon etsintätaipaleestani sen palkitsevampaa enkä osaa nähdä, miten se myöskään hyödyntäisi minua ammatillisessa toiminnassani. Olen aina ollut paitsi elämäntapatutkija, myös elämäntapa-aktivisti, ja tulen aina olemaan. Ennustaja en kuitenkaan ole. En tiedä, tulenko koskaan tekemään tohtorinväitöskirjaa, mutta jatko-opiskeleminen on rikastanut elämääni. En sano, että en tee, mutta en myöskään pysty lupaamaan, että teen. Tätä pyydän anteeksi kaikilta niiltä, jotka ovat satsanneet minuun uskoa, toivoa ja jopa aikaa, niin aktivistina kuin tutkijanakin tai molempina.
Tällä hetkellä en osaa sanoa, miksi tekisin väitöskirjan. En osaa nähdä siihen sen parempaa syytä kuin lukiolaisena, jolloin syy lukio-opiskeluuni oli se, että näin sen välttämättömänä välivaiheena yliopisto-opintoihin, joiden päässä siintäisi tietenkin itsestäänselvästi professuuri. No, ei siinnä, aivan yhtä varmasti kuin juoksuharrastukseni johtaisi maratonin olympiavoittoon laskennallisesti noin vuonna 2020. Jolloin olen 49-vuotias.
Sen kuitenkin tiedän varmuudella, että tutkimaan ja opiskelemaan tulen aina, samoin harrastamaan, riippumatta siitä, tulenko tekemään näitä asioita työkseni tai harrastuksina tai tuleeko harrastuksesta työtä tai työstä harrastus. Yhtä varmuudella kuin elämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti