Pettyneet huippuosaajat romuttavat koulumotivaation

Näppituntumalta vaikuttaisi, että nyt on paljon enemmän kouluun sopimattomia lapsia kuin omana kouluaikanani, mistä herääkin ajatus, että onko koulu sopimaton lapsille. Johtuuko tämä kohtaanto-ongelman lisääntyminen sitten siitä, että kurinpito on korvattu medikalisaatiolla, sitä en tiedä.

Koulussa viihtymättömyys aiheuttaa myös koulussa viihtymättömyyttä. Väite kuulostaa triviaalin tautologiselta, mutta tarkoitan sitä, että kaikkea koulussa viihtymättömyyttä ei kuitenkaan voine palauttaa koulun sopimattomuuteen lapsille. Kyse on osittain myös sukupolvien välisen kulttuurisen kuilun kasvamisesta, jolloin edellisen sukupolven edustamiin auktoriteetteihin pitää tehdä aina edellistä polvea kärjistetympi pesäero. Koulussa viihtymättömyydestä tulee itseään toteuttava ennuste: koska koulu edustaa auktoriteettia, kaikki, jota siellä tehdään, on mälsää.

Ei kouluviihtyvyys ja koulumotivaatio (joka on usein palautettavissa koulussa viihtymättömyyteen, joskin ei tietenkään selkeissä neurologisissa tapauksissa) ainakaan kasva niistä ulkoisesti aikuisen mitat täyttävistä esimerkeistä, jotka ruikuttavat onnetonta kohtaloaan ääneen, näistä korkeakoulututkinnon suorittaneista, jotka pitävät yhteiskunnan tai järjestelmän epäonnistuneen tehtävässään hankkia heille kallista koulutustaan vastaava päivähoitopaikka. Vaikka ei voikaan vaatia, että oman aikuisuutensa hukanneita tai edes sitä löytämättömiä epäaikuisia pantaisiin tilille toisten kasvatuksellisista haasteista, niin yhteiskuntarauhan nimissä, pettyneiden huippuosaajien pitäisi olla ihan hiljaa.

Mitä useampi omaan uraansa pettynyt korkeakoulutettu ruikuttaa kohtaloaan ääneen, sitä todennäköisempää on, että joku huonosti koulunkäyntiin motivoitunut lapsi sen näkee tai kuulee, ja oppii, että koulunkäynti ei sittenkään kannata, vaikka vanhemmat ja opettaja väittäisivät ihan mitä. Opettajana oleminen onkin usein interventio, joka tapahtuu epäonnistuneen vanhemmuuden jälkeen, ja vanhemmuus taas usein on - käyttääkseni lastenpsykiatrista termiä - "haasteellinen" interventioyritys keskenjääneen aikuistumisyrityksen jälkeen.

Ansiosidonnainen on pätkätyöläisen vuorotteluvapaata

Vuorotteluvapaan tarkoitus on antaa työnteosta maksimissaan 359 päivän paussi, jona aikana työntekijä lataa akkujaan parhaaksi katsomallaan tavalla: lähtee vaikka reppumatkalle, kirjoittaa (väitös)kirjan, treenaa maratonille, opettelee talonrakennusta tai sitten ei tee mitään, jos lepoa ja rentoutumista ei katsota tekemiseksi. Tämä mahdollisuus on varattu kuitenkin vain vakituisissa työsuhteissa olevien nautintaoikeudeksi, sillä eihän ei-mistään tarvita taukoa, right?

Kuitenkin työnhaku on työttömän työtä. Niin myös pätkätyöläisenkin. Voi vakituinen työ olla yksitoikkoisuudessaan kuormittavaa (en tiedä tästä mitään, sillä tähänastisen elämäni pisimmät yhtäjaksoiset - ja nekin pätkittyinä - työsuhteet ovat olleet alta kahden vuoden mittaisia), mutta jatkuva pelkoperseisyys seuraavan kuukauden vuokran, lainanlyhennyksen, luottovelan (jota pätkätyöläiselle herkästi kertyy aina kun hän joutuu tekemään suurempia hankintoja) tai elatusapujen kanssa vaatisi sekin mahdollisuutta puhaltaa joskus peli poikki.

Onneksi on sentään ansiopäiväraha. Se on pätkätyöläisen vuorottelukorvaus. Tosin töitähän silloin pitäisi hakea, minkä prosessin koko- ja jokapäiväisyydeltä sentään onneksi pelastaa huippuosaajuus. Tarkemmin sanoen, ansiopäiväraha on työpaikkojen väliin pudonneen akateemisen pätkätyöttömän vuorottelukorvausta.

Itse asiassa ansiopäiväraha on ammattiliittojen pätkätyöttömille luoma etuoikeutettu järjestelmä, sillä sitä voi saada 500 päivää kun taas vuorottelukorvausta voi saada vain 359 päivää. Järjestelmä siis arvottaa työttömyyden - jolloin työkyky voi romahtaa olemattomiin -arvokkaammaksi eli siis kannustettavammaksi kuin työkyvyn kohentamisen tai palauttamisen, mikä kai on ollut vuorotteluvapaan tarkoitus. Tämä onkin ainoa ammattiliittojen pätkätyöttömille suotu etuisuus.

Koetin muuten tarkistaa, tarkoittaako 359 päivän vuorotteluvapaa työpäiviä vai kaikkia päiviä. Sitä ei sanottu missään. Voiko työnantaja tulkita tämän moniselitteisyyden työntekijän tappioksi?

Mitä Kokoomusnuorista oikein voi tulla?

Taas yhden, tuoreeseen KNL:n keulakuva Susanna Koskeen henkilöityneen kokoomusnuorten mehukkaan ei paljastuksen vaan paljastumisen jälkeen, on syytä tutkia sitä, millaiseksi sitä ihminen voi tulla isona jos on nuorena kokoomusnuori. Belgiassa Kokoomusnuorena olemiseen ei edes tarvitse olla nuori, kun täällä taas nuoruus riittää ansioksi, usein ainoaksi.

Koska Kokoomusnuoren inhimillinen kehitys on vasta nupuillaan, tällä on vielä toivoa. Kokoomusnuoresta saattaa tulla isona, kun lupaava tulevaisuus on takanapäin
a) huonohampainen osastonsihteeri
b) halla-aholaiskäännynnäinen
c) entinen tuleva huippuosaaja
d) katkera entinen tuleva huippuosaaja
e) zyskowiczläis-bogomolottaja
f) vihreä
g) demari
h) vastuullinen päättäjä á la Jyrki Katainen.

Ei tarvitse siis olla kovin huolissaan siitä, että tämä maa jäisi nykyisten kokoomusnuorten haltuun. Kun eivät he varttuessaan enää ole kokoomusnuoria. Edellä on tullut todistettua, että siitä voi parantua, ja moninaiset ovat parantuneiden tarinat.

Keille ovat uudet asunnot?

Hesarissa tässä yhtenä päivänä ihmeteltiin sitä, kenellä on varaa Helsingin vanhojen lähiöiden täydennusrakentamiseen. Kirjoittaja epäili, että hänen oman kotilähiönsä Myllypuron uudisperheasuntojen hintapyyntö asettuisi 300 000 euron tietämille. Tästä en tiedä, mutta otetaan muutamia esimerkkejä nykyisestä kotikaupungistani.

Kun keväällä hankin puolisoni kanssa en uudis- vaan vanhusasunnon Porvoosta, siitä koituu kahdelle ihmiselle vastikkeineen 1200 euron kuukausittaiset asumiskulut siten, että nämä kulut olisi nitistetty pelkäksi vastikkeeksi juuri ja juuri laskennalliseen eläkeikään mennessä.

Uusiakin asuntoja kuitenkin tarvitaan, ainakin muuttovoittoalueilla. Mitä sitten Porvoosta on tarjolla ihmisille, joilla on 1-2 lasta, jollaisista ikäisistäni nelikymppisistä normatiivinen enemmistö koostuu?

No, esimerkiksi Porvoon Länsirantaan on rakenteilla mitat täyttäviä kolmioita ja neliöitä (kas kun ei kuutioita!), joiden hintapyynnöt asettuvat välille 320 000 - 400 000 euroa. Linnankoskenkadulle rakennettavan uudiskorttelin vastaavat asunnot ovat hintaluokassa 420 - 480 tuhatta. Omalla lyhennysohjelmallani - olettaen näiden uudiskohteiden yhtiövastikkeen samansuuruiseksi kuin minulla - kuukausieräksi tulisi 1900 - 2700 euroa, eli noin 50 - 70 % kotitalouden käytettävistä nettotuloista menisi pelkkään asumiseen. Itse asiassa, jos tarkkoja ollaan, niin minimiesimerkissä asumiseen kuluva kuukausikulunki on lähes samansuuruinen kuin bruttopalkkani. Kulutuksesta tai muista investoinnista tässä ei olla vielä päästy puhumaan mitään. Harrastuksista tai matkusteluista puhumista tässä ei edes kannata aloittaa.

Yhtälö on taloudellisesti ja inhimillisesti kestämätön. Ja tällaisia hintoja pitäisi sitoutua maksamaan vielä asunnoista, joita ei ole vielä edes nähnyt ja joiden ambienssista, tunnelmasta, tuoksusta, tilavaikutelmasta ja valo-varjo -asetelmasta ei voi olla mitään käsitystä? Asunnoista, joita on kaikessa kiireessä hosuttu ympäri vuoden jättäen niiden eristeet suojaamattomina homehtumaan tienposkeen?

Jos kaksi korkeakoulutettua ei näitä uudiskohteita osta, ketkä niitä sitten ostavat? Huippuosaajat, ne, joista kunnat kilpailevat? Uudiskohteet eivät siis ole ratkaisu keski-ikäisen ja keskiluokkaisen normiveronmaksajan asuntojen tarpeeseen.



Uudis"kohteita" Porvoon "keskustassa" alueella, joka sijaitsee 3 km Porvoon keskustasta.

Työnhaun huippuosaaja

Viime päivinä Hesarissa on keskusteltu runsaasti työttömyydestä sekä yksilötason ongelmana että rakenteellisena, yhteiskunnallisena ongelmana.

Nimimerkki "Filosofian maisteri" ihmetteli (HS Mielipide 10.6), miksi hänen osaamisensa ei kelpaa työnantajille. En tiedä, millaisia töitä hän on hakenut, mutta mitä pikemmin työttömäksi jäämisen jälkeen työnhakija tunnistaa tämänhetkisen työmarkkinatodellisuuden ja ottaa sen kuuluisan lusikan kauniiseen käteensä, sitä lyhyempi tie hänellä on työnhakijasta työntekijäksi.

Huippuosaaminen ei elätä ketään, nöyryys kyllä. Motivaatio antaa nöyryyttä: elatusapua ja asuntolainaa maksavalla työmotivaatio on kunnossa, elintasosta tai suurellisista harrastuksista viis.

Muutama vuosi sitten suoraan kortistoon valmistunut diplomi-insinööriystäväni ehdotti filosofian maisterin tavoin, että työttömien työmarkkinatilanteen parantamiseksi työttömät pitäisi asettaa työnhauissa etusijalle tai jopa asettaa vakituisissa työsuhteissa olevat määräaikaiseen hakukieltoon.

Kun Samuli Pahalahti (HS Mielipide 11.6.) piti työnantajan kilpailuttamista työnhakijan neuvotteluvalttina työnantajia vastaan, ei tämä kuulu yli 50-vuotiaiden, vähän koulutettujen keinovalikoimiin. Ne, jotka tähän kykenevät, ovat työmarkkinoiden huippuosaajia. Tämänhetkisessä työmarkkinatilanteessamme huippuosaaja on ihminen, joka kykenee joustavasti räätälöimään ansioluettelostaan mahdollisimman monta erilaista versiota erityyppisiin töihin.

Huippuosaaminen liittyy epävarmuuden markkinoilla työnhakutaitoihin, ei välttämättä niinkään mihinkään tarkasti määriteltävään ammattiin, joka sekin saattaa vanhentua nopeasti. Näistä taidoista tärkeimmät ovat joustavuus omissa asenteissa ja realistisuus omissa toiveissa.

Kirjoitus on julkaistu HS Mielipidesivulla tänä aamuna otsikolla Joustavuus on valttia nykyisillä työmarkkinoilla.

Oppia työtä ja elämää varten

Kauppalehden jutun mukaan akateemisten työttömien määrä on lisääntynyt vuoden aikana 26%. Kun keskustelin tästä Facebookissa jakamastani uutisesta akateemisesti koulutettujen ystävieni kanssa, työelämässä katkeroituneiden tai ainakin pettyneiden määrä on varmaankin lisääntynyt vielä enemmän. Eikä itsesäälin, -inhon tai marttyyriuden suosta ole helppo nousta. En tunne ketään työnantajaa, jolle pettymys omaan työuraansa olisi meriitti.

Moni näistä ystävistäni ja moni muukin ystäväni kokee tulleensa petetyiksi. En tosin tiedä, kuka on pettänyt. Yhteiskunta kun se on tarjonnut ilmaisen koulutuksen ja ottanut sitten pois ne työpaikat joita oli vielä opiskelujen aloittamisen aikaan? Sehän on vähän kuin vetäisi maton pois alta.

Kyllä minä ymmärrän että sitä tuntee itsensä pettyneeksi jos ei ole lunastanut omia nuoruudenodotuksiaan. Joskin meiltä on saatettu ryövätä työpaikat, niin ehkä me olimme nuorina vähän epärealistisia. Nuori kun tuntee vain mahdollisuuksia, ei rajoja. Ne rajat tulevat vastaan vasta työelämässä, tekemättömien väitöskirjojen tai saamattomien vakituisten tutkijanpestien (eihän sellaisia ole), diplomaatinpaikkojen tai Hesarin toimittajan työpaikkojen muodossa (onkohan se niin kivaa).

Toivoisin, että me akateemiset muistaisimme sen, että vaikka voikin tuntua tuhlaukselta olla konekirjoittava valtiotieteilijä tai siivoova filosofian tohtori, niin kyllä minä ainakin paremmin osaan jäsentää sen maailman, jossa elän sosiologian, filosofian, sosiaalipsykologian ja kaupunkimaantieteen opintojeni kautta ja niiden takia kuin ilman niitä. Osaan arvostaa työn ulkopuolista elämää, jossa voi omistautua edelleen näiden asioiden harrastamiselle ja ymmärrän, että työn ulkopuolinen elämä on yhdessäoloyhteisöjen, työelämä asiayhteisöjen maailmaa. Ymmärrän myös tieteellisten vallankumousten teorian kautta, että mikään sosiaalinen maailma tai toimintakulttuuri ei muutu hetkessä. Samoin ymmärrän, että Michel Foucault oli nähnyt juuri minunkin työpaikkani ja miksi kaikki arkipäiväiset toimemme saavat värejä kun muistelemme Harold Garfinkelin häirintäkokeita kommunikaation itsestäänselvyyksien murtamisesta.

Opiskelu siis ehdottomasti on rikastuttanut elämääni, tapaani nähdä maailmaa. Se on antanut minulle välineitä ymmärtää sitä maailmaa, jossa elän, ja tämä ymmärrys auttaa siinä maailmassa myös elämään. Sen lisäksi opiskelu itsessään oli rajattoman onnellisuuden aikaa, koska silloin tunsin itseni rajattomaksi. Köyhää oli mutta sosiaalisesti ja henkisesti äärettömän rikasta: koko ajan tutustui uusiin ihmisiin - joista moni onneksi vieläkin rikastuttaa elämääni ystävinäni - ja koko ajan oppi ja löysi jotakin uutta.

Entäs pienyrittäjät, Kokoomus?

McArnold´s -ruokalat ovat tavanomaisesti ns. franchising-yrityksiä. Se tarkoittaa sitä, että yrittäjä ostaa tuotemerkin omistajalta oikeuden käyttää tuotemerkkiä ja valmiin konseptin ja voila, valmista tuli! Siksi heidän ateriansa ovatkin kaikkialla niin samanlaisia...

Ei ole oikein työntekijöitä kohtaan kutsua heidän töitään paskaduuneiksi, joten puhutaan mieluummin McDuuneista (termi taisi olla Naomi Kleinin omaisuutta). Joskin McYrittäjät McRolandseissa ovat yksityisyrittäjiä aika kyseenalaisessa mielessä, niin eipä heidän työntekijöidensäkään töistä paljoa voitane lapsille kertoa.

McDuunarit ovat kuitenkin vain yleisnimi kurjilla työehdoilla varustetuissa työssä raataville, samoin kuten McYrittäjät. Miksi sitten halusin puhua heistä? Siksi, että minua ihmetyttävät löysät höpinät siitä, miten kunnat taistelevat yrityksistä kuin huippuosaajista ikään. Kun nämä saa, yritykset ja osaajat, silloin kunta on kilpailukykyinen. Ja sen jälkeen lycka till vaan!

Poliittista puolueista Kokoomus haluaa profiloitua ideologisista syistä yrittäjien ystävänä. Julkinen sektori on paha, paha, McJulkinensektori, ja sen duunit ovat McDuuneja. Kokoomus ei tee mitään eroa retoriikassaan, ajaako se McDonaldsien, kaikkien tämän maailman kansainvälisten tuho-Talvivaarojen vai köyhyysloukussa pinnistelevien yhden henkilön-ei-niin-kasvuyrittäjien asiaa. Nämä viimeiset ovat usein pakko- tai lumeyrittäjiä, joskus molempia. Minulla on kokemusta molemmista, ja tiedän kokemuksesta, että usein kvasi (melkein) yrittäjyys freelanceverokortilla on kannattavampaa toimintaa kuin pseudo (näennäis) yrittäjyys toiminimellä. Kokoomus onkin väärinymmärtänyt yrittäjyyden, ja valittavan moneen tämä käsitemössö on uponnut.

Alla omia yrittäjyyskokemuksiani:
http://perukangas.blogspot.fi/2011/08/yritystuet-turhia-ja-vahingollisia.html

Ja vertailun vuoksi, freelance-kokemuksiani:
http://perukangas.blogspot.fi/2011/05/keikkatyo-ei-kannata.html

Mitä yrittäjät sitten tarvitsevat? Jos on Kokoomusta uskominen, niin kolmea asiaa. Parkkipaikkoja, enemmän parkkipaikkoja, lisää parkkipaikkoja. Tukipalveluista he puhuvat paljon vähemmän, sellaisista kuin toimitilarekistereistä, tukirahastoista, eläkkeistä, työttömyysturvasta, työterveydenhuollosta, tyky- tai tyhytoiminnasta, vuorottelu- tai vanhempainvapaista ja kaikista tärkeimmästä, eli perustulosta, joka paljon starttirahaa paremmin mahdollistaisi varsinkin aloittelevalle itsensä työllistämistä kokeilevalle pienyrittäjälle yrityksen ja mahdollisen erehdyksen ilman että tarvitsee ajautua velkavankeuteen ilman likviditeettiä.

Pienyrittäjien asialla ovatkin Kokoomusta enemmän edellämainituista pienyrittämisen elinehdoista perilläolevat Vihreät, ja paradoksaalista kyllä, Vasemmistoliitto. Suosittelenkin yrittäjiä tutustumaan hyvin tarkasti, mitä eri puolueilla on yrittäjille annettavaa.

Huippuosaaja, minäkö?

Kannatan kuntauudistuksia jo siksikin että loppuisi ainainen kilpailu huippuosaajista. Keitä he sitten ovat?

Minä olen valtiotieteiden maisteri, jolla on kaupunkimaantieteen jatko-opintoja ulkomaisesta yliopistosta. Olen selvittänyt kansainvälistä tutkimusrahoitusta, koordinoinut kansainvälistä pianopedagiikkaprojektia, tehnyt selvityksiä nuorten osallisuudesta ja sosiaalisesta työllistämisestä, kehittänyt asukastoimintaa RAY-projektin vetäjänä, opettanut filosofiaa ja tutkimusmenetelmiä, toiminut osaamisyrittäjänä, laatinut kansainvälisen hyvän vanhustenhoidon kriteeristön, puhumattakaan Messukeskuksen siivoamisesta, tilastoatk-manuaalien kopioinnista ja yksityisoikeudellisten asiakirjojen tietokoneistamisesta. Minun luulisi siis olevan tavoiteltua riistaa, niitä joille suorastaan tyrkytetään ilmaisia omakotitontteja.

Ei se kuitenkaan näin mene. Saatan osata kaikenlaista, ainakin 4- ja puolivuotiaan poikani mielestä, mutta veroja ei ihan kauheasti maksettavaksi tuloistani riitä. Minulla on ollut elämässäni 11 kuukautta edes jokseenkin keskipalkka, kolme tonnia. Muun ajan se on ollut 1800-2100 euron välistä, ja hanskaan on jäänyt joskus vähemmän kuin vetävän käteen.

Keitä he ovat sitten, huippuosaajat? Ovatko kallispalkkaiset viestintä-, ratkaisu- ja SAP-konsultit huippuosaajia? Ainakin he lienevät kelpo veronmaksajia, designkuluttajia, jotka harrastavat kukkarollaan. Ihan varmasti Esa-Pekka Salonen, Kaija Saariaho, Karita Mattila, Linus Torvalds ja Sofi Oksanen ovat huippuosaajia. Entä Kimi Räikkönen, Teemu Selänne ja Jari Litmanen? Millä perusteella he valitsevat asuinpaikkansa? Onko heidän osaamisestaan hyötyä kunnalle? Lasse Virenistä varmasti on, hänhän on tunnetumpi kuin kotikuntansa, jonka valtuustoa hän sivumennen sanoen on johtanut ja edustanut sitä Arkadianmäelläkin. Joskin he saattavat olla huippuosaajia, hyviä veronmaksajia he eivät välttämättä ole. Pitäisikin siis lopettaa löyhä löpinä huippuosaajista, jotka sekoitetaan "hyviin" veronmaksajiin; varminta kuitenkin olisi ihan oikeasti helpottaa seutukunnallista maankäytön, ympäristön, elinkeino- ja työllisyyspolitiikan sekä liikenteen suunnittelua, kaikki edellämainitut sektorit yhdessä.

Asunnot olisivat tuntuvasti halvempia, jos ylikunnallinen kaavoitus olisi mahdollista, samoin joukkoliikenne. Nyt esimerkiksi Helsingin ja Vantaan rajalla Mellunmäki alkaa ennenkuin Länsimäki loppuu, ja moottoritiebussit menevät Jakomäen ohitse, ja Helsingin puolella mutta väärällä puolella rataa asuvat invalidit joutuvat maksamaan seutulippuja. Missään tässä ei ole mitään järkeä. Kuntarajoja ei näemmä ole mahdollista ylittää muuten kuin hävittämällä ne. Ja kyllä niitä pitää aktiivisesti hävittää, ainakin suurkaupunkiseuduilla. Niin olisi varaa kaltaisillani väärintunnistetuilla huippuosaajillakin asua ja elää.

Työpaikkakiusattu vai työelämäkiusattu?

Minna Liminka-niminen IT-alan henkilöstöpäällikkö kirjoitti, että työpaikkakiusaamisessa saattaa joskus olla kyse siitä, että henkilö tuntee olonsa kiusatuksi esimerkiksi siksi, että hän on onneton koska hän tekee väärää työtä. Olen ihan samaa mieltä. Minulla on kokemusta marttyyreista sekä marttyyriudesta, enkä suosittele sitä kenellekään. Marttyyrit saavat koko yhteisön näyttämään kiusaajilta, jolloin kysymys saattaa herätä, onko muna ennen kanaa.

Tosin ei tämä Limingan paljastus ainakaan lohduta sellaisia, jotka sattuisivat epäilemään olevansa väärässä työssä. Epäilisin että pikemminkin päinvastoin, vahvistus tälle epäilylle lisännee vain turhautuneisuuden tunnetta.

Niin sanotut huippuosaajat - joiden kanssa Minna Liminkakin kenties työskentelee - kyllä ovat siinä onnellisessa asemassa, että he ovat työpaikkakierron sisäpuolella. He voivat vaihtaa työpaikkaa. Mutta ulommilla renkailla tämä on vaikeaa ellei mahdotonta. Tämä johtuu kahdesta syystä: työttömyyden stigmasta ja työttömyyden aiheuttamasta taloudellisesta epävarmuudesta. Niin kutsutulla ei-huippuosaajalla ei ole varaa jäädä työttömäksi, kun taas niin kutsutuilla osaajilla taas on varaa pitää jopa epävirallisia palkattomia sapattikuukausia, koska palkka on usein sen verta iso.

Työpaikkakiusaamisen lisäksi on myös työelämän kiusaamia, esimerkiksi sellaisia, jotka eivät voi vaihtaa työpaikkaa koska sellaista ei ole tai jotka eivät voi hypätä oravanpyörästä koska eivät edes ole päässeet sinne. Tai joutuneet. Kirjoitin äskettäin otsikolla Ei enää niin nuoret nuorisosyrjäytyneet ystäväni ehdotuksesta, jossa estettäisiin työpaikan vaihto muissa kuin perustelluissa tapauksissa. Näitä perusteluja voivat olla muuttuvat elinkustannukset tai kiusatuksi tai muuten sairaaksi tuleminen. Tämän ystäväni mielestä - joka muuten on korkeasti koulutettu mutta jonka kohdalla huippuosaajaliturgia kuulostaa pilkalta, kaikella kunnialla ystävääni kohtaan - paras ja ehkä ainoa keino murtaa huippuosaajien monopoli huonosti vetävillä työmarkkinoilla olisi tämä ystäväni ehdotus, jossa systemaattisesti suosittaisiin työttömiä ja muista syistä työmarkkinoilta syrjäytyneitä suorittamalla jo töissä olevien diskriminointia. Alan yhä enemmän miettimään, että tässä ystäväni ehdotuksessa saattaisi olla jotakin järkeä.

Minna Limingan kirjoituksen pääsee lukemaan klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.